Armo (kristinusko)

Armo (latinaksi gratia) on kristinuskon peruskäsitteitä. Se merkitsee anteeksiantamista tai muuta hyvyyttä. Kristinuskon mukaan Jumala antaa ihmiselle armon, joka tarkoittaa useinkin pahojen tekojen eli syntien antamista anteeksi ja sitä, että sielu pelastuu kuoltuaan kadotukselta tai ikuiselta tuskalta. Kristillinen traditio tuntee monia Jumalan armon määritelmiä. Erilaiset määritelmät aiheuttavat helposti käsitteellisiä sekaannuksia ja teologisia väärinkäsityksiä. Armo määritellään kirkon piirissä usein Jumalan rakkaudeksi ja hyvyydeksi.

Osa artikkelisarjaa
Kristinusko
Jeesus Kristus Syntymä Ristiinnaulitseminen Ylösnousemus
Raamattu Perusteet Vanha testamentti Uusi testamentti Ilosanoma Kaanon Raamatun kirjat Kirkko Uskontunnustus Uusi liitto
Teologia Jumala Kolminaisuus Isä Poika Pyhä Henki Apologetiikka Kaste Kristologia Lähetystyö Pelastus
Historia Perinteet Apostolit Pietari Paavali Maria Varhaiskristillisyys Kirkkoisät Konstantinus Kirkolliskokoukset Augustinus Suuri skisma Ristiretket Akvinolainen Uskonpuhdistus Luther
Tunnustuskunnat Ryhmät Läntinen Katolinen Protestanttisuus Adventismi Anabaptismi Anglikanismi Baptismi Kalvinismi Evankelikaalisuus Pyhitysliike Luterilaisuus Metodismi Helluntailaisuus Itäinen Idän katolisuus Idän ortodoksisuus Orientaaliortodoksisuus Idän kirkko Restorationismi Jehovan todistajat Myöhempien aikojen pyhät Ykseyshelluntailaisuus
Muuta aiheesta Taide Kritiikki Ekumenia Musiikki Rukous Saarna Symbolit
Aikajana

Eräs armon määritelmä on, että se on Jumalan ansaitsematon suosio, joka ei riipu sen saajasta mitenkään. Roomalaiskirjeen mukaan armo ja teko ovat toisensa pois sulkevia asioita (suhteessa ihmisen pelastukseen).[1] Efesolaiskirjeen mukaan ihminen pelastuu armosta, uskon kautta, ei tekojen kautta.[2]

Armo ilmenee monella eri tavalla kristinuskossa. Jumalan rakkaus ja hyvyys näkyy yhteytenä ihmiskuntaan (interaktiivinen tai profeetallinen armo), syntien anteeksiantamisena (juridinen armo), eettisten ohjeiden opettamisena (pedagoginen armo), olemassaolon ja elämänkatsomuksen avartajana (eksistentialistinen armo) sekä kuoleman voittamisena (viktoriaaninen armo).