Julkishyödyke

Julkishyödyke on hyödyke, jonka kulutus ei heikennä muiden mahdollisuuksia kuluttaa sitä eikä sen kuluttamista voida estää. Julkishyödykkeet tuotetaan yleensä julkisesti, koska julkishyödykkeitä ei tuotettaisi ominaisuuksiensa vuoksi riittävästi markkinoilla yksityisesti. Julkishyödykkeiden tuotantoon vaikuttaa voimakkaasti vapaamatkustajan ongelma. Yleisiä esimerkkejä julkishyödykkeistä ovat maanpuolustus ja yleisradiotoiminta. Julkishyödykkeet aiheuttavat markkinahäiriön.[2][3]

Katuvalaistus on esimerkki julkishyödykkeestä. Kadun käyttäjät voivat hyödyntää sitä muista riippumatta ja kenenkään voimatta estää sitä.[1]

Ominaisuudet
Osa artikkelisarjaa
Talous

Hyödykkeet voidaan jakaa neljään luokkaan sen mukaisesti, miten niukkoja ne ovat ja miten niiden kulutusta voidaan rajoittaa. Hyödykeiden luokkia ovat julkishyödykkeet, yksityishyödykkeet, yhteisresurssit ja keinotekoisesti niukat hyödykkeet. Julkishyödykkeillä on kaksi ominaisuutta: lisäkuluttajasta ei aiheudu lisäkustannuksia eikä niiden kulutusta voida estää.[4] Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan ole aina tiukkoja. Ilmaisulla puhdas julkishyödyke tarkoitetaan hyödykettä, jolla nämä kaksi ominaisuutta toteutuvat täysimittaisina. Täysin puhtaat julkishyödykkeet ovat harvinaisia.[2][5]

Ei lisäkustannuksia lisäkuluttajasta

Julkishyödykkeiden kulutus ei heikennä muiden mahdollisuuksia kuluttaa niitä. Siten lisäkuluttaja ei aiheuta lisäkustannuksia, jotka kuluttajille koituisi maksettavaksi ja rajakustannus lisäkuluttajasta on puhtailla julkishyödykkeillä nolla.[4][2][5]

Tältä ominaisuudeltaan julkishyödykkeet eroavat yksityishyödykkeistä ja yhteisresursseista. Jokainen yksityishyödykettä, kuten ruokaa,[6] tai yhteisresurssia, kuten kalastusvesiä,[4] käyttävä uusi kuluttaja vähentää kulutuksensa verran saatavilla olevaa hyödykkeen määrää. Kysynnän ja tarjonnan tasapaino ilmenee hyödykkeen hintana.[7][8] Ei-niukan hyödykkeen tapauksessa hyödykkeen tuottamisesta ei koidu lisäkustannuksia, joten sitä voidaan tuottaa vastaamaan kuinka suurta tahansa kysyntää vakioisten tuotantakustannusten kattamisen jälkeen.[9]

Ei poissuljettavissa

Julkishyödykkeiden kulutusta ei voida estää. Näin jokainen kuluttaja, joka haluaa kuluttaa julkishyödykettä voi tehdä niin ilman, että hänen kulutusmahdollisuuttaan voidaan rajoittaa helposti, tai puhtaiden julkishyödykkeiden tapauksessa lainkaan. Vaihtoehtoisesti julkishyödykkeen kulutusmahdollisuuden rajoittaminen on tarjoajansa kannalta ei-haluttavaa.[2][5][10]

Poissulkemisen mahdottomuus erottaa julkishyödykkeet yksityishyödykkeistä ja keinotekoisesti niukoista hyödykkeistä, joilla poissulkeminen on mahdollista. Yksityishyödykkeen tarjoaja voi kieltäytyä myymästä hyödykettään kuluttajalle, jos kuluttaja esimerkiksi on valmis maksamaan hyödykkeestä pienemmän hinnan kuin tarjoaja on valmis hyväksymään.[7] Joidenkin hyödykkeiden kulutusta voidaan rajoittaa, jolloin se lakkaa olemasta julkishyödykkeen kaltainen. Esimerkiksi informaatio ei kulu eikä lisäkuluttajasta siksi synny lisäkuluja, mutta sen käyttöä voidaan rajoittaa muun muassa patenttien, tekijänoikeuksien ja salauksen avulla. Sitä vastoin yhteisresurssien kulutusta ei voida helposti rajoittaa, mutta niiden kuluttaminen heikentää muiden kulutusmahdollisuuksia.[2]

Julkishyödykkeitä muistuttavat eräät hyödykkeet, joilla poissulkeminen on mahdollista mutta rajoittamisesta aiheutuvat kustannukset ovat huomattavia. Tällöin on tehtävä päätös tuotetaanko hyödykettä markkinoilla vai julkishyödykkeen tavoin. Markkinoilla poissulkemisesta aiheutuvat liiketoimikustannukset nostavat hyödykkeen hintaa ja siten laskevat vaihdettavaa määrää. Hyödykkeen tuottamisella julkisesti vältytään liiketoimikustannuksilta ja saatetaan pienentää tehokkuustappiota.[11]

Alueellisuus

Useat tuotetut julkishyödykkeet ovat kansallisia tai paikallisia. Tällöin niitä tuottavat yleensä valtiot tai paikallishallinto. Jotkin julkishyödykkeet ovat kuitenkin kansainvälisiä tai globaaleja. Osa globaaleista julkishyödykkeistä ovat sellaisia luonnollisesti, kuten ilmakehä. Globalisaation vuoksi osa julkishyödykkeistä tai niiden tuotannon tarve on siirtynyt kansalliselta tasolta kansainväliselle. Tällöin valtiot joko yhteisestä sopimuksesta tai perustamalla kansainvälisen järjestön tuottavat julkishyödykettä, josta perustajavaltiot ja usein ulkopuolisetkin valtiot hyötyvät. Tällaisia ovat esimerkiksi monet standardit. Kansainvälinen julkishyödykkeen tuottaminen vaatii usein kansallisen itsemääräämisoikeuden rajoitusta.[12]

Tuottaminen

Julkishyödykkeitä ei juuri tarjota markkinoilla yksityisesti. Tähän syynä on julkishyödykkeiden ominaisuudet. Yksityinen tarjoaja ei voi estää kuluttajia kuluttamasta tuotettua julkishyödykettä. Koska niitä voidaan tuottaa ilman rajakustannuksia lisäkuluttajasta, yksityisen tuottamisen edellyttämä säädelty rajoittaminen johtaisi tehottomuuteen. Kun kuluttajat voivat jakaa tuotetun julkishyödykkeen, johtaa se kannustimeen olla kustantamatta julkishyödykkeen tuottamisesta aiheutuvia kuluja.[11][13]

Julkishyödykkeiden pareto-tehokas tuotanto määräytyy Samuelsonin säännön mukaisesti:

Vastaavasti yksityishyödykkeelle pareto-tehokkuus määräytyy yhtälöllä

Tässä on rajakorvaussuhde, jolla kuluttaja on valmis vaihtamaan rahaa tai muita hyödykkeitä tarkasteltavaan hyödykkeeseen, yläindeksillä merkitään kutakin henkilöä ja on rajamuunnossuhde, jolla ilmaistaan, kuinka monta yksikköä toista hyödykettä joudutaan jättämään tekemättä hyödykkeen valmistamiseksi. Samuelsonin säännön mukaan siis julkishyödykkeen rajahyöty on kaikkien sitä hyödyntävien henkilöiden yhteenlaskettu hyöty, toisin kuin yksityishyödykkeillä, joilla hyödyn saa vain sen kuluttaja.[9][14]

Samuelsonin sääntöön nojaten Lindahlin tasapainoon perustuvia henkilökohtaisia hintoja on esitetty teoreettiseksi mahdollisuudeksi rahoittaa julkishyödykkeitä. Tällöin hinnat perustuvat henkilön julkishyödykkeestä saamaan henkilökohtaiseen rajahyötyyn. Tämä kuitenkin edellyttäisi kaikkien henkilökohtaisten preferenssien kysymistä, mikä johtaa niiden ilmoittamiseen väärin kustannusten välttämiseksi ja vapaamatkustajan ongelmaan. Tämä saattaa johtaa siihen, ettei julkishyödykettä tuoteta tarpeeksi.[9][15]

Kaikki julkisen sektorin tuottamat hyödykkeet eivät ole julkishyödykkeitä, vaan julkinen sektori voi tuottaa myös yksityishyödykkeitä.[11]

Historia
Paul Samuelson (1915–2009) oli merkittävässä asemassa julkishyödykkeiden käsitteen luomisessa.

Keskiajalla harvoja julkishyödykkeitä tai hyödykkeitä, joilla oli voimakas positiivinen ulkoisvaikutus, tuottivat lähinnä kirkot ja lahjoituksiin perustuvat yhteisöt. Valtiot ottivat julkishyödykkeiden tuotantoa omaksi tehtäväkseen vasta Mustan surman jälkeen. Teollisen vallankumouksen jälkeinen kaupungistuminen nosti julkishyödykkeiden tuottamiselle lisätarvetta eivätkä kirkot ja hyväntekeväisyysjärjestöt kyenneet enää vastaamaan tarpeeseen. Osittain mellakoinnin ja demokratisoitumisen vuoksi valtiot ja aluehallinto alkoi tuottamaan etenevissä määrin julkishyödykkeitä ja hyödykkeitä, joilla oli voimakas positiivinen ulkoisvaikutus. Tällaisia olivat julkinen infrastruktuuri ja viemäröinti. Hyvinvointivaltion kehittyminen ja keynesiläisen taloustieteen yleistyminen 1900-luvulla laajensi valtion merkitystä hyödykkeiden tuottajana ennestään. Paul Samuelson loi analyyttisen pohjan julkishyödykkeiden käsitteelle tuona aikana, vuonna 1954. Sittemmin käsitteestä on rajattu joukko keinotekoisesti niukkoja hyödykkeitä.[16]

Katso myös

Lähteet
  • The Economy. The CORE Team, 2017. Verkkoversio (viitattu 22.7.2019). (englanniksi)
  • Hindriks, Jean & Myles, Gareth D.: Intermediate public economics. Cambridge, MA: MIT Press, 2013. ISBN 9780262313797. (englanniksi)
  • Ostrom, Elinor: Understanding Institutional Diversity. Princeton: Princeton University Press, 2005. ISBN 9781400831739. (englanniksi)
  • Paoli, Letizia & Conceicao, Pedro & Kaul, Inge & Le Goulven, Katell & Mendoza, Ronald U. (toim.): Providing global public goods : managing globalization. New York: Oxford University Press Yhdistyneiden kansakuntien kehitysprojektin puolesta, 2003. ISBN 0195157419. (englanniksi)
  • Tuomala, Matti: Julkistalous. Helsinki: Gaudeamus, 2009. ISBN 978-952-495-893-6.

Viitteet
  1. Introduction to Public Goods 2006. Experimental Economics Center. Viitattu 28.7.2019. (englanniksi)
  2. Tuomala 2009, s. 73-74
  3. Hindriks & Myles 2013, s. 147
  4. Ostrom 2005, s. 34
  5. Hindriks & Myles 2013, s. 148–149
  6. Tuomala 2009, s. 75
  7. Stevens, Margaret & Bowles, Samuel & Carlin, Wendy (2017): Supply and demand: Price-taking and competitive markets Teoksessa The Economy.
  8. Ostram 2005, s. 36
  9. Tuomala 2009, s. 75–77
  10. Ostrom 2005, s. 35
  11. Tuomala 2009, s. 78–80
  12. Kaul, Inge & Conceição, Pedro & Le Goulven, Katell & Mendoza, Ronald U. (2003): Why Do Global Public Goods Matter Today?. Teoksessa Paoli ym. 2003.
  13. Hindriks & Myles 2013, s. 150
  14. Hindriks & Myles 2013, s. 154–155
  15. Hindriks & Myles 2013, s. 159–160
  16. Desai, Meghnad (2003): Public Goods: A Historical Perspective. Teoksessa Paoli ym. 2003.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.