Juho Jalo

Aviottomana lapsena syntynyt Jalo kävi kansakoulun ja työskenteli 12-vuotiaasta lähtien renkinä kotiseudullaan.[2][3] Helsinkiin muutettuaan Jalo siirtyi vuonna 1887 Valtionrautateiden palvelukseen ja työskenteli asemamiehenä Helsingin rautatieasemalla ja pakkamestarina Kouvolan rautatieasemalla. Vuosisadan vaihteessa hänet nimitettiin konduktööriksi ja 1905 ylikonduktööriksi Helsingin asemalle.[4] Jalo lähti ammattiyhdistysliikkeeseen 1890-luvun lopussa. Suurlakon aikana hän oli Helsingin suurlakkokomitean jäsen.[3] Vuonna 1906 Jalo oli perustamassa Suomen Rautatieläisten Liittoa (SRL), jonka puheenjohtajana hän toimi vuoteen 1918 saakka. Jalo oli useita kertoja SDP:n kansanedustajaehdokkaana.[4] Vuonna 1915 hän olisi noussut varasijalta kansanedustajaksi William Lundströmin kuoltua, mutta ensimmäisen maailmansodan vuoksi eduskuntaa ei kutsuttu koolle.[5][6]

Helsingin suurlakkokomita 1905. Juho Jalo ylärivissä neljäs oikealta.

Keväällä 1917 Jalo valittiin Helsingin Työväenyhdistyksen puheenjohtajaksi.[3] Marraskuun yleislakon käynnistyessä Jalo antoi SRL:n sihteerinä toimineen poikansa Hugo Jalon kanssa määräyksen junaliikenteen pysäyttämisestä. Hän oli myös lakkoa johtaneen Työväen Vallankumouksellisen Keskusneuvoston jäsen.[7] Tammikuussa 1918 lähettämissään kiertokirjeissä Jalo kehotti liiton jäsenistöä pysymään työpaikoillaan ja hoitamaan töistään kieltäytyvien rautatievirkamiesten tehtäviä, minkä ansiosta junat kulkivat myös sisällissodan aikana. Sodan käynnistyessä Jalo nimitettiin Suomen kansanvaltuuskunnan liikenneasiain osaston rautatieneuvoston ylivalvojaksi, mutta hän erosi tehtävästä jo kolmen päivän kuluttua ja jatkoi SRL:n johdossa.[3][8]

Jalo vangittiin Helsingin taistelun yhteydessä saksalaisten vallattua rautatieaseman.[9] Elokuussa valtiorikosoikeus hylkäsi Jaloa vastaan esitetyt syytteet ja vapautti hänet, mutta uusien todisteiden ilmaantuessa Jalo vangittiin jälleen parin viikon kuluttua.[3] Lokakuun alussa hän sai kuolemantuomion avunannosta valtiopetokseen.[7] Jalon yleislakon aikaisen toiminnan katsottiin valmistelleen kapinaa, jonka ohella tuomion perusteina olivat sodan aikana annetut liittohallinnon kiertokirjeet. Lisäksi hän oli osallistunut SRL:n edustajana kansanvaltuuskunnan kokoukseen, jossa Kullervo Mannerille annettiin diktaattorin valtuudet.[3]

Kuolemantuomio sai paljon huomiota Pohjoismaissa, joissa Jalo tunnettiin rautatieläisten kongeressien osallistujana.[10] Ruotsin rautatieläisten liitto esitti Paasikiven hallitukselle vastalauseen uhaten boikotoida Suomen liikennettä, mikäli rangaistus pannaan täytäntöön. Vastalauseeseen yhtyivät myös Norjan ja Tanskan rautatieläiset sekä Ruotsin satamatyöläisten liitto, joka suunnitteli keskeyttävänsä suomalaisten laivojen käsittelyn.[11][12] Myös useat sanomalehdet kuten ruotsalainen Social-Demokraten ja tanskalainen Politiken asettuivat Jalon kuolemantuomiota vastaan.[13][14] Lokakuun lopussa valtiorikosylioikeus alensi rangaistuksen 12 vuoden kuritushuonetuomioksi.[15]

Jalo kärsi rangaistustaan Lappeenrannan ja Tammisaaren pakkotyölaitoksissa ja pääsi ehdonalaiseen joulukuussa 1921. Vapauduttuaan hän toimi Suomen Saha-, Kuljetus- ja Sekatyöväen Liiton luennoitsijana ja puheenjohtajana 1923-1924.[4] Jalo oli kiersi myös puhujana kommunististen SSTP:n ja STPV:n tilaisuuksissa ja kuului myöhemmin 1930-luvun alkupuolella niin sanottuihin hoipertelijoihin.[16] Hän vaikutti myös Valtiollisten vankien huoltoyhdistyksessä[17] ja oli muun muassa Helsingin Työväen Säästöpankin isännistön sekä Elannon edustajiston jäsen.[4][18] Jalo kuoli 74-vuotiaana lokakuussa 1939. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle.[19]