Jugoslavian sosialistinen liittotasavalta

Sodan jälkeen maahan liitettiin myös aiemmin Italialle kuulunut Istrian niemimaa, joka jaettiin Slovenian ja Kroatian osavaltioiden kesken. Jugoslavia kieltäytyi aluksi hyväksymästä Pariisin rauhaa Italian osalta Triesten kysymyksen vuoksi, joka ratkesi käytännössä vuonna 1954 ja muodollisesti 1975 solmitulla, 1977 voimaan tulleella Osimon sopimuksella.

Sodan jälkeen toimeenpantiin maauudistus, ei kuitenkaan Neuvostoliiton mallista kollektivisointia, vaan hallitus tuki pienviljelijäluokkaa ja korosti sen merkitystä teollisuustyöläisten rinnalla ja kustannuksellakin.

Sosialistisen Jugoslavian talousjärjestelmä erosi merkittävästi sekä Neuvostoliiton että länsimaiden talousjärjestelmistä. Se oli ”markkinasosialistinen”, Tehtaat olivat työntekijöiden muodostamien yhteisöjen valvonnassa ja käyttivät voittonsa omiin tarpeisiinsa ja maksoivat veroja valtiolle. Yritykset myös kilpailivat markkinoilla.[1]

Kansainvälisesti Titon Jugoslavia harjoitti aluksi lännen vastaista politiikkaa ja tuki muun muassa Kreikan sisällissodan kommunistiosapuolta.

Neuvostoliiton ja Jugoslavian välillä ilmeni erimielisyyksiä jo ennen sosialistisen liittotasavallan perustamista, Neuvostoliiton sitouduttua sodassa alun perin četnikien tueksi. Vuonna 1947 Kominterniä korvaamaan perustetun kommunistipuolueiden yhteistyöelimen Kominformin päämaja sijoitettiin Belgradiin, mahdollisesti Jugoslavian pitämiseksi silmällä. Kesäkuussa 1948 maa kuitenkin erotettiin Kominformista ja Kominform syytti Titoa sosialismin pettämisestä. Kominform tulkitsi maan maauudistuksen marxismi-leninismin vastaiseksi virheeksi. Tärkeimpänä syynä välien rikkoutumiseen lienevät kuitenkin olleet Titon ja Stalinin keskinäiset erimielisyydet.

Tito pyrki sovittelemaan välejä ja väitti Kominformin syytöksiä vääriksi ja korosti Jugoslavian kuuliaisuutta Neuvostoliitolle. Sovitteluyritykset jatkuivat noin vuoden ajan ja Jugoslavia esiintyi kiinteässä yhteistyössä muiden itäblokin maiden kanssa. Neuvostoliitossa toivottiin talouspakotteiden johtavan Titon kannatuksen heikkenemiseen, mitä ei tapahtunut. Sen sijaan Tito korosti Neuvostoliiton kanssa käydyn kaupan epäoikeudenmukaisuuksia ja onnistui nostattamaan isänmaallista mielialaa.

Jugoslavian taloudellinen tilanne heikkeni, kun kauppa itäblokin kanssa katkesi ja sen oli nopeasti haettava muita kumppaneita. Vuonna 1949 Jugoslavia solmi Italian kanssa 47 miljoonan Yhdysvaltain dollarin kauppasopimuksen ja sai lainoja muun muassa Amerikan vienti- ja tuontipankilta, Kansainväliseltä valuuttarahastolta sekä Kansainväliseltä jälleenrakennus- ja kehittämispankilta.

Jugoslavian oli myös varustettava armeijaansa kansainvälisen tilanteen kiristyttyä Korean sodan myötä. Marraskuussa 1951 se allekirjoitti sopimuksen Yhdysvaltain kanssa sotilaallisesta avusta ja 1954 mennessä se vastaanotti 200 miljoonan dollarin arvosta apua. Natoon Jugoslavia ei kuitenkaan liittynyt. Helmikuussa 1953 se sen sijaan solmi Kreikan ja Turkin kanssa Ankaran sopimuksen, jota täydennettiin seuraavana vuonna Balkanin sopimuksella.[2]

Tito valittiin presidentiksi 1953 ja vuonna 1974 hänet nimettiin ”elinikäiseksi” presidentiksi. 7. huhtikuuta 1963 maasta tuli Jugoslavian sosialistinen federatiivinen tasavalta. Jugoslavia, päinvastoin kuin useimmat muut Euroopan sosialistiset maat, pysyi erossa Neuvostoliiton vaikutusvallasta eikä kuulunut Varsovan liittoon.

Titon ajan keskushallitus onnistui pidättämään kansallisuuskiistoja roihahtamasta, mitä autettiin osavaltioiden pitkälle menevällä autonomisuudella – mutta pinnan alla kansallisuusongelmat kytivät. Titon kuoleman 1980 jälkeen ja sosialistiblokin sorruttua 1990-luvun alussa enää mikään ei pitänyt niitä kurissa. Jugoslavian sosialistinen liittotasavalta hajosi Slovenian, Kroatian, Makedonian ja Bosnia-Hertsegovinan itsenäistyessä eron ja Jugoslavian hajoamissotien kautta.