Judo

Judon kehitti japanilainen professori ja samuraiperheen poika Jigorō Kanō jujutsun tyylisuuntana. Sana jūdō tarkoittaa 'pehmeä tie', ja lajista oli karsittu jujutsuun kuuluvia vaarallisia lyöntitekniikoita. Kanō perusti lajinsa opiskeluun vuonna 1882 Kōdōkan-judoinstituutin. Kanōn joukkue voitti vuonna 1886 ottelussa kilpailevan jujutsu-koulukunnan, minkä seurauksena Japanin armeija ja poliisi ottivat judon koulutusohjelmaansa, ja sitä alettiin opettaa myös maan kouluissa. Kanō vastusti judon kehittymistä kilpaurheiluksi, ja hän loi oppilailleen kilpailun korvikkeeksi arvoasteikon, jonka tunnusmerkkinä on vyön väri.[2]

Kanō ja hänen oppilaansa alkoivat esitellä judoa länsimaissa 1900-luvun taitteessa. Euroopan Judoliitto perustettiin 1949, ja kaksi vuotta myöhemmin järjestettiin ensimmäiset EM-kilpailut. Kansainvälinen Judoliitto perustettiin 1951, ja lajin ensimmäiset MM-kilpailut järjestettiin Tokiossa 1956. Olympialaisissa judo oli ensi kertaa Tokiossa 1964, ja se on ollut vakituisesti olympiaohjelmassa vuodesta 1972 alkaen. Naiset alkoivat kilpailla Euroopanmestaruuksista 1975, maailmanmestaruuksista 1980 ja olympiamitaleista 1992.[2]

Judossa ei ollut pitkään painoluokkia. Vasta kun hollantilaisjätti Anton Geesink osoitti MM-kilpailuissa 1961 suurten judokojen edun, lajiin tuli avoimen luokan lisäksi kolme painoluokkaa.[2]

Judo perustuu osin siihen, että vastustajan voimaa ja massaa käytetään häntä itseään vastaan. Judon pääperiaatteet ovat maksimaalisen tehon periaate, yhteisen hyvän periaate, sekä joustavuuden periaate. Joustavuuden periaatteesta onkin judon kehittäjä Jigorō Kanō sanonut:

»Jos vastassani on mies, jonka määrittelemme voimaltaan kymmenen yksikön vahvuiseksi, kun taas itse olen seitsemän yksikön vahvuinen, ei minun auta ruveta työntämään häntä. Hänhän työntäisi minut kumoon helposti. Jos taas annan hänelle vastusta sopivasti, jotta hän työntäisi koko voimallaan minua ja sitten väistän, kaatuu hän itse.»

Maksimaalisen tehon periaatteella tarkoitetaan sitä, että osaa käyttää tilanteen vaatiman määrän voimaa. Voima on myös osattava käyttää maksimaalisesti hyödyksi. Oppilaat tulisi myös opettaa saamaan tarvittaessaan mahdollisimman paljon voimaa.

Yhteisen hyvän periaatteen on tarkoitus suojella harrastajia loukkaamasta toisiaan. Tällä tarkoitetaan sitä, ettei tarkoituksella vahingoiteta toista ja vahinkojakin pyritään välttämään. Esimerkiksi heiton jälkeen heittäjä (tori) muistaa kannattaa heitetyn (uke) kädestä, jottei tämä putoa täydellä painollaan mattoon (tatamiin) ja alastulo (ukemi) on helpompi tehdä.[3]

Oikeaoppinen judon harrastaja eli judoka ei koskaan ole ylimielinen. Korkeakaan vyöarvo ei estä kunnioittamasta muita. Max Jensenin kertomaa tarinaa kirjassaan Judo (Tammi 1972, neljäs painos vapaasti lainaten): Loukkaantuneenakin judoka käy kuitenkin katsomassa muiden harjoittelua, alempienkin vöiden. Kyūzō Mifunenkin (10. asteen musta vyö) sanotaan menneen oppimismielessä seuraamaan valkoisten vöiden harjoittelua.[4]

Tuomari julistaa ottelun päättyneeksi ipponilla.

Judo hyväksyttiin olympialajiksi 1964. Lajissa naiset ja miehet kilpailevat omissa sarjoissaan. Kummassakin sarjassa on seitsemän painoluokkaa. Avoin luokka poistettiin olympialaisista vuoden 1984 kisojen jälkeen, sillä suurempaa painoa pidettiin lajissa selvästi edullisena.[5]

Judotekniikat koostuvat heitoista, sidonnoista, käsilukoista ja kuristuksista. Heitot on jaettu viiteen luokkaan: käsiheitot, jalkaheitot, lonkkaheitot, uhrautumisheitot selälleen ja uhrautumisheitot kyljelleen.

Judon suomenkieliset säännöt ovat 50 sivua pitkät. Lajissa noudatetaan painoluokkia. Kilpailualue koostuu ottelu- ja suoja-alueesta. Koko alueen pitää olla peitetty judomatoilla eli tatameilla. Kansainvälisissä arvokilpailuissa kilpailualue on yleensä 14 × 14 m ottelualueen ollessa 10 × 10 m. Kotimaisissa kilpailuissa riittää pienempikin alue. Ottelijoiden tulee pääsääntöisesti pysyä ottelualueella, mutta poikkeustilanteissa voidaan kamppailun antaa jatkua suoja-alueella, jos se tapahtuu keskeytyksettä.

Ottelijat erotetaan toisistaan joko kilpailuvyön värin (valkoinen tai punainen) tai judopuvun eli judogin värin (valkoinen tai sininen) mukaan. Valkoisen nimi mainitaan kuulutuksissa, listoilla jne. Ensin, ja valkoinen sijoittuu aina aloitustilanteissa tuomarin oikealle puolelle. Suomessa alle 15-vuotiaat juniorit eivät saa käyttää sinistä judopukua. Näin hillitään kilpailijoihin kohdistuvien kustannusten nousua.

Tuomareita on kolme. Heistä yksi on matolla ja vastaa kilpailun tuomitsemisesta. Kaksi maton reunalla olevaa tuomaria voivat kuitenkin kumota mattotuomarin päätökset, jos he ovat asiasta keskenään yksimielisiä. Mattotuomari vastaa siitä, että päätökset tulevat kirjattua oikein. Mattotuomari julistaa päätökset sekä ääneen, että käsimerkein. Käsimerkkejä on paljon, jo pelkästään erilaisia varoituksia on virallisissa säännöissä lueteltu 14 sivun verran.

Judopukua ja hygieniaa koskevat omat sääntönsä. Puku ei saa olla liian iso tai pieni, pitkä tukka tulee olla sidottuna, eikä sormuksia, koruja, yms. sallita. Näin taataan kilpailijoiden turvallisuus. Ottelut kestävät kahdesta viiteen minuuttia sarjasta riippuen. Jos tilanne ottelun päättyessä on tasan, jatketaan otteluaikaa niin kauan, että voittaja saadaan selville. Tiettyjen mattotuomarin komentojen välillä kello kuitenkin pysäytetään joko siksi, että ottelijat palaavat alkuasetelmiin, tai että tuomari voi korjata vaarallisena pitämäänsä yksityiskohtaa kilpailijoiden osalta. Pisteitä saa hyvistä heitto- ja sidontatekniikoista. Pisteitä on kahdenlaisia: ippon (jap. 一本, eli täydellinen suoritus, jolloin kaikki heiton osa-alueet toteutuvat, tai sidonnan kesto ylittää maksimin. Jos heiton osa-alueista jokin jää vajaaksi tai sidonnan kesto ylittää minimirajan muttei saavuta maksimia, saa ottelija waza-arin (jap. 技あり). Kaksi waza-aria vastaa yhtä ipponia. Myös jos toinen ottelija luovuttaa esim. sidonnan, kuristuksen tai lukon vuoksi, toinen ottelija voittaa.[6]

Judon harrastajat pukeutuvat valkoiseen tai siniseen pukuun, judogiin, joka suomennettuna tarkoittaa judopukua. Jūdōgi luotiin Kōdōkanissa, josta sen malli levisi myöhemmin käytettäväksi myös monissa muissa itsepuolustuslajeissa. Jūdōgi koostuu housuista ja takista, jotka on valmistettu puuvillasta. Koska judopuvun täytyy kestää heittämistä, kiskomista ja äkkinäisiä liikkeitä, se on huomattavasti jäykempää ja vahvempaa kangasta kuin esimerkiksi karatessa käytettävä puku eli karategi. Takki pysyy kiinni vyön eli obin avulla.

Judon arvokilpailuissa toinen ottelija pukeutuu tavallisesti siniseen pukuun, jotta tuomareiden ja katsojien on helpompi erottaa ottelijat toisistaan. Muissa kilpailuissa voidaan käyttää perinteistä punaista ja valkoista otteluvyötä erottamaan ottelijat.

Vyöarvo kertoo harrastajan tason. Arvot jaetaan oppilasasteisiin (kyū) ja opettaja-asteisiin (dan). Kun Jigoro Kano perusti Kodokan-judon, hän otti alusta asti mukaan vyöjärjestelmän. Tetsuji Sato on sanonut, että vyöarvon merkitys on subjektiivisesti harrastajan kannalta mielihyvän tuottaminen, ja objektiivisesti judon hierarkian, organisaation ja talouden ylläpitäminen.

Harrastajan taso osoitetaan vyön värillä hänen edetessään oppilas- (kyu-) asteiden läpi kohti mustaa vyötä: valkoinen, keltainen, oranssi, vihreä, sininen ja ruskea vyö (6.–1. kyu). Tämän jälkeen edetään mustan vyön asteisiin (1.–10. dan).[1]

Vyöarvot alimmasta arvosta ylimpään:[1][7]

• 6. kyū, valkoinen
• 5. kyū, keltainen
• 4. kyū, oranssi
• 3. kyū, vihreä
• 2. kyū, sininen
• 1. kyū, ruskea
• 1.–10. dan, musta
• 6.–8. dan voi käyttää myös punavalkoista vyötä
• 9.–10. dan voi käyttää myös punaista vyötä

Vyöasteikon värit ja vaativuustasot vaihtelevat eri maissa.

Judon aloittajalle myönnetään oikeus käyttää valkoista vyötä. Suomessa juniorit suorittavat varsinaisten vöiden lisäksi natsoja, eli punaisia raitoja vyöhönsä. Natsoilla erotetaan juniorit myös mm. kilpailuissa; heille ei saa tehdä esimerkiksi kuristuksia eikä lukkoja. Harjoituksen edetessä järjestetään nuorille aloittajille välikokeita lisänauhojen ansaitsemiseksi. Punaiset nauhat merkitään vyön molempiin päihin noin viiden senttimetrin etäisyydelle vyön päästä. Kolme nauhaa oikeuttaa vyökokeeseen, jonka suorittaneet etenevät seuraavalle vyöasteelle.[8] Vähintään 16-vuotiaat judon harrastajat eivät käytä nauhoja, mikä merkitsee sitä, että kyseiselle judokalle (judon harrastajalle) saa judokilpailuissa tai harjoitusotteluissa eli randoreissa tehdä kuristuksia ja käsilukkoja. Joissakin muissa maissa nämä väliasteet on rakennettu esimerkiksi kaksivärisinä vöinä (keltainen -> kelta-oranssi -> oranssi -> jne).

Läpäisemällä raadin valvoman tasokokeen judoka korottaa eli graduoi vyöarvoaan. Vyön suoritusten välillä on minimiajat, joiden jälkeen voi graduoida seuraavaa vyöastetta. Käytännössä graduointiajan venyvät kuitenkin yleensä huomattavasti minimiaikoja pidemmiksi. Mustan vyön vyöarvoja eli daneja on kymmenen, ja ne suoritetaan tasokokein aivan kuten alemmatkin vyöarvot.

Pääartikkeli: Judo Suomessa

Budokwain judonäytös Banzain kanssa 28.7.1973 unikeonpäivän tapahtumien yhteydessä Naantalissa

Jigoro Kano oli käynyt myös Suomessa jo vuonna 1890 esittelemässä judoa, mutta suomalaiset eivät siitä silloin innostuneet. Varsinaisesti judon katsotaan tulleen Suomeen vasta vuonna 1954, kun Helsingin poliisilaitoksen voimailusalissa järjestettiin ensimmäiset judoharjoitukset englantilaisen John Peter Fisonin johdolla. Seuraavana syksynä Japanin lähetystösihteeriksi nimittiin Shigemi Tagami, ja hänen johdollaan suomalainen judo alkoi saavuttaa menestystä erityisesti Väinö Haukan ja Max Jensenin ansiosta. Suomen ensimmäinen musta vyö myönnettiin Haukalle 1961, ja ensimmäiset Suomen-mestaruuskilpailut pidettiin 1963.

Alkuaikoina judoharrastajat liittyivät jäseneksi judoliittoon, koska seuratoimintaa ei vielä ollut. Tämä alkoi muuttua vuonna 1962, kun ensin Turun judoseura ja sitten Mikkelin judoseura perustettiin. Seuraavana vuonna perustettiin Helsinkiin kaksi seuraa, Chikara ja Meido-kan, ja Turkuun toinenkin seura eli Turun akaateeminen judokerho. Vuonna 1972 Turun seurat yhdistyivät ja ottivat lajivalikoimaan mukaan karaten. Uuden seuran nimi oli Budokwai, ja se jatkaa toimintaansa yhä edelleen. Vuonna 1999 judo tosin erkani taas omaksi seurakseen, kun Turun judoseura perustettiin uudelleen Budokwain judojaoston yhdistyessä 1981 siitä erkaantuneeseen Judoseura Judokaihin.[9]

• Judotekniikat
• Randori

• van Haesendonck, F. M.: Judo – Encyclopedie in beeld. Antwerpen – Amsterdam: Standaard Uitgeverij, 1974. ISBN 90-02-13819-9. (hollanniksi)
• Des, Marwood: Judon taito. Hämeenlinna: Karisto, 1995. ISBN 951-23-3275-2.
• Draeger, Donn F.: Modern Bujutsu & Budo, vol. 3. Weatherhill, 1974. ISBN 0-8348-0351-8.
• Reenpää, Timo (päätoimittaja): BU – Samurain ammatti / Hashi 20/1998. Hashi (silta); Japanilaisen Kulttuurin Ystävät ry, 1998. ISBN 951-98012-1-9.
• Ratti, Oscar & Westbrook, Adele: Secrets of the Samurai, a Survey of the Martial Arts of Feudal Japan. Castle Books, 1973. ISBN 0-7858-1073-0.
• Jensen, Max: Judo. 8. uudistettu painos 1993. Helsinki: Tammi. ISBN 951-31-0267-X.
• Jensen, Max: Judo. Helsinki: Tammi, 1972. ISBN 951-30-0019-2.

• Kyllönen, Ari: Judon historia. Kuopio: , 2003. ISBN 951-842-264-8.
• Kyllönen, Ari: Judon heittotekniikat: Harai-goshi. Kuopio: , 2010. ISBN 978-951-842-342-6.
• Korpiola, Kyösti & Korpiola, Timo: Judo: Tie mustaan vyöhön. Helsinki: Tammi, 2010. ISBN 978-951-31-5583-4.

• Suomen Judoliitto (Arkistoitu – Internet Archive)
• International Judo Federation (englanniksi)
• Tv-judolla houkuteltiin nuoria harrastamaan jo 1970-luvulla Yle Elävä arkisto. 23.10.2014 (päivitetty 11.12.2015).