Joulukapina

Montenegron kuningas Nikola I.

Ajatus Montenegron ja Serbian liittämisestä liittyi ideaan Jugoslaviasta, eli eteläslaavien yhteisestä valtiosta. Serbiassa nähtiin kuitenkin erityisen tärkeänä liittää Montenegro Serbiaan, vaikka idea Jugoslaviasta ei toteutuisikaan kokonaisuudessaan. Tämä oli taas tarkoitus toteuttaa mahdollisimman vähällä julkisella väittelyllä aiheesta. Serbian puolella ajatuksen tärkeimpiä kannattajia oli Nikola Pašić ja Montenegrossa sen tärkein vastustaja oli puolestaan maata hallinnut kuningas Nikola I Petrović-Njegoš. Nikola I oli kuitenkin paennut maastaan Pariisiin ensimmäisen maailmansodan johdosta, sillä Itävalta-Unkarin joukot olivat miehittäneet maan. Sodan jälkeen 1918 Itävallan joukot vetäytyivät ja maahan tuli serbejä ja näiden alaisuudessa palvelleiden montenegrolaisten sotajoukkoja saman vuoden marraskuussa.[1]

Näiden tapahtumien lomassa Podgoricassa järjestettiin kansalliskokous ja 11 päivän jälkeen 26. marraskuuta kokous ilmoitti päättäneensä Montenegron liittymisestä Jugoslaviaan (silloin virallisesti Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta) ja Petrovićien valtakauden lopettamisesta.[2] Kokoukseen osallistuneet yhdistymistä kannattaneet olivat äänestäneet valkoisella paperilla sitä vastustaneiden tehden saman vihreällä, mistä sittemmin syntyi yhdistymistä kannattaneiden ja vastustaneiden nimitykset.[1] Joissakin montenegrolaisissa päätös herätti vastustusta. Heidän mielestään päätös oli laiton ja kokouksen jäsenet korruptoituneita. Kuitenkin neljä päivää myöhemmin kokouksen päätöksestä, eli 30. marraskuuta Montenegro liittyi virallisesti Jugoslaviaan.[3] Suurin osa montenegrolaisista ei vastustanut liitosta sinänsä, mutta he halusivat että montenegrolainen identiteetti säilyisi ja että montenegrolaisilla olisi liitoksen jälkeen tasavertainen asema uudessa valtiomuodostelmassa. Liitoksen jälkeen näitä tavoitteita ei kuitenkaan saavutettu ja tämä herätti vastustusta osassa montenegrolaisia. Tästä kehityksestä alkoi liitosta vastustaneiden aseellisen kapinan suunnittelu.[4]

Vihreitä johtanut Krsto Zrnov Popović.

Varsinainen kapina alkoi ortodoksisen kirkon joulupäivänä 7. tammikuuta 1919[5]. Sen alussa aseellisia joukkoja vihreiden puolella oli noin 4 000. He olivat pääsääntöisesti huonosti aseistettuja.[6] Kapinalliset piirittivät vanhan pääkaupunki Cetinjen ja valloittivat sitä ympäröineet kylät ja kaupungit. Kapinaa johtivat Jovan Plamenac ja Krsto Zrnov Popović. Kapina alkoi vihreiden kannalta varsin menestyksekkäästi. Vihreät tappoivat ja pieksivät johtavat valkoiset, sekä monet kansalliskokouksen jäsenet ja hyökkäsivät julkisiin rakennuksiin. Vihreiden sisällä alkoi kuitenkin nopeasti ilmetä ristiriitoja. Osa heistä kannatti Montenegron itsenäisyyttä ja osa tasavertaista unionia Jugoslavian sisällä. Helmikuussa 1919 brittisotilas R. H. Brodie kuvaili Montenegron tilannetta. Hänen mukaansa vihreitä kannatti noin 20 % väestöstä ja heitä heikensi voimakkaasti sisäiset ristiriidat. Hänen mukaansa kapina oli myös lisännyt liittymisen kannatusta. Valkoiset eivät jääneet toimettomaksi, vaan aloittivat vastaiskut. Tilanteen kärjistyessä molemmat osapuolet syyllistyivät lisääntyvään väkivaltaan ja laittomuuksiin.[5] Valkoisten puolelta suurin vihreitä vastaan suunnattu sotilasoperaatio toteutettiin talvella 1919-20. Sotilaat ja vapaaehtoistaistelijat taistelivat noin 900:aa vihreää vastaan tappaen lopulta näistä 22 ja pakottaen 757 antautumaan.[6] Vihreiden toiminta jatkui tosin tämänkin tappion jälkeen. Heihin liittyi ajoittain Italiaan paenneita montenegrolaisia. Vastarinta alkoi kuitenkin lopulta vähetä tuntuvasti. Liikkeen lopulliseen sammumiseen vaikuttivat ympärysvaltojen tuki liitokselle Pariisin rauhankonferenssissa, sekä paikallisen väestön tuen loppuminen vihreiden väkivaltaisten toimien takia. Suuri isku oli myös Nikola I:n kuolema vuonna 1921.[7] Hajanainen vastarinta jatkui kuitenkin vuoteen 1924 saakka[6].

Kapina aiheutti kummallekin osapuolelle merkittäviä tappioita. Vangiksi molemmin puolin otettuja ja tapettuja oli yhteensä noin 5 000. Tapahtumien aikana suuri määrä vihreitä ja heidän tukijoitaan tuomittiin vankeuteen, mutta Jugoslavian kuningas Aleksanteri I armahti sittemmin suuren osan tuomituista. Poikkeuksena oli 59 10-20 vuoden tuomion saanutta.[6] Siitä tuli yksi niistä historian tapahtumista, joihin vedottiin myöhemmin esimerkiksi partisaanisodassa Jugoslaviassa 1941-45. Vihreät tukivat tuolloin ainakin aluksi Italian miehitystä alueella, vaikkakin he myöhemmin osallistuivat myös partisaanitoimintaan sitä vastaan[8]. Tapahtumaa käytettiin myös Montenegron itsenäisyyden tukemiseksi itsenäisyydestä järjestetyn kansanäänestyksen yhteydessä vuonna 2006.[9] Joulukapinan 90-vuotispäivänä 7. tammikuuta 2008 Montenegron pääministeri Milo Đukanović julkisti muistopatsaan kapinassa kuolleille[10].

• Kenneth Morrison: Montenegro - A Modern History. I.B.Tauris & Co Ltd, 2009. ISBN: 978 1 84511 710 8. (englanniksi)
• Florian Bieber: Montenegro in Transition - Problems of Identity and Statehood. Nomos Verlagsgesellschaft Baden-Baden, 2003. ISBN 3-8329-0072-1. (englanniksi)