Joseph Fouché

Fouché syntyi Le Pellerinissä lähellä Nantesia eri tietojen mukaan vuonna 1754[3], 1759[1], 1760[2] tai 1763[4]. Hänen isänsä oli kauppalaivan kapteeni,[2] joka kaavaili pojastaan merimiestä, mutta tämän fyysinen kunto ei kuitenkaan soveltunut siihen.[4] Fouché opiskeli oratoriaanien kouluissa Nantesissa ja Pariisissa. Hän oli vuodesta 1782 opettajana collègeissa Niortissa, Saumurissa, Vendômessa, Juillyssa ja Arrasissa.[2] Vallankumouksen alkuvaiheessa Fouché oli Nantesin oratoriaanikoulun johtajana. Kun veljeskunta lakkautettiin, hän irtisanoutui kokonaan kirkosta.[1][4] Hän liittyi Nantesin paikalliseen jakobiiniklubiin ja kohosi sen puheenjohtajaksi. Monarkian kumoamisen jälkeen Fouché valittiin syyskuussa 1792 Loire-Inférieuren edustajana Ranskan uuteen parlamenttiin, kansalliskonventtiin. Hän kuului alun perin maltillisten tasavaltalaisten eli girondistien ryhmään, mutta äänestettyään tammikuussa 1793 kuningas Ludvig XVI:n kuolemantuomion puolesta hän lähentyi radikaalia vuoripuoluetta.[1] Häntä pidettiin Jacques Hébertin ja Pierre Gaspard Chaumetten kannattajana.[5]

Fouché oli helmikuusta 1793 alkaen kansalliskonventin komissaarina Ranskan maakunnissa.[1] Hän järjesti kansalliskaartin Nantesissa ja värväsi vapaaehtoisia Vendéen kapinan kukistamiseen.[6] Kesäkuusta lokakuuhun 1793 hän johti kristinuskon vastaista dekristianisaatiota Nièvressä.[7][4] Terrorin aikana Fouché lähetettiin lokakuussa 1793 Lyoniin avustamaan Jean-Marie Collot d’Herboisia Lyonin kapinan jälkeisissä rankaisutoimissa. Fouché oli Lyonissa osaltaan vastuussa vastavallankumouksellisten armottomista joukkoteloituksista. Yhteishyvän valiokunnan enemmistön käännyttyä arvostelemaan Lyonin rankaisutoimia myös Fouché asettui tälle kannalle. Hänet kutsuttiin takaisin Pariisiin huhtikuussa 1794. Hänet valittiin kesäkuussa 1794 Pariisin jakobiiniklubin puheenjohtajaksi, mutta pian tämän jälkeen hän riitautui yhteishyvän valiokunnan johtavan hahmon Maximilien Robespierren kanssa.[1] Ateistina esiintynyt Fouché pilkkasi Robespierren johdolla uudeksi valtionuskonnoksi luotua korkeimman olennon palvontaa, joten Robespierre järjesti hänet erotetuksi jakobiiniklubista 14. heinäkuuta 1794.[4] Fouché oli mukana suunnittelemassa Robespierren syrjäyttänyttä thermidorin vallankaappausta kaksi viikkoa myöhemmin.[1][2][4]

Fouché erotettiin kansalliskonventista 9. elokuuta 1795 ja vangittiin rangaistuksena osallisuudestaan Lyonin terrorissa. Hän kuitenkin vapautui yleisellä armahduksella jo 26. lokakuuta samana vuonna ja pysytteli sen jälkeen jonkin aikaa poissa politiikasta.[2][5] Hänet yhdistettiin vanhoihin jakobiineihin. Hän pääsi direktoriohallituksen ja sen johtajan Paul Barrasin suosioon syyskuun 1797 niin sanotun fructidorin vallankaappauksen jälkeen. Fouché nimitettiin syyskuussa 1798 Ranskan lähettilääksi Milanoon Cisalppiseen tasavaltaan, mistä hän siirtyi tammikuussa 1799 lähettilääksi Haagiin Batavian tasavaltaan. Hänet kutsuttiin takaisin kotimaahan ja nimitettiin Ranskan poliisiministeriksi 20. heinäkuuta 1799. Hän auttoi kenraali Napoléon Bonapartea ja direktori Emmanuel Joseph Sieyèsiä suorittamaan 9. marraskuuta 1799 brumairen vallankaappauksen, jolla direktorio syrjäytettiin vallasta.[2][1][5]

Brumairen vallankaappauksen jälkeen Fouché sai organisoida Ranskan uuden salaisen poliisin.[1] Hän loi kotimaassa ja ulkomailla toimineen urkkijaverkoston, kokosi käyttöönsä henkilökortiston ja sai alaisuutensa aiemmin sotaministeriön alaisuudessa olleet santarmijoukot.[7] Fouché nujersi Napoleonin vastaisen salahankkeen toisensa perään. Hän muun muassa osoitti, että vuoden 1800 Napoleonin murhayrityksen takana oli rojalistien salaliitto, kun Napoleon oli syyttänyt tasavaltalaisia.[4] Fouché yritti estää senaattia nimittämästä Napoleonia elinikäiseksi ensimmäiseksi konsuliksi, joten Napoleon erotti hänet poliisiministerin tehtävästä 15. syyskuuta 1802 ja lakkautti samalla koko ministeriön.[2][1] Fouché oli seuraavat kaksi vuotta senaatin jäsenenä.[2] Tuettuaan Napoleonin julistamista keisariksi hän pääsi takaisin suosioon ja sai nimityksen uudelleen perustettuun poliisiministerin toimeen 18. heinäkuuta 1804.[2][1] Fouché onnistui tukahduttamaan Napoleonin vastaisen opposition, mikä teki hänestä yhden Napoleonin despoottisen hallinnon vihatuimmista henkilöistä.[5] Vaikka Fouchén katsottiin pettäneen aatteensa entisenä tasavaltalaisena, hän pyrki suojelemaan vanhoja tovereitaan perättömiltä syytöksiltä ja kohtuuttomilta rangaistuksilta.[6]

Fouché sai vuonna 1808 kreivin ja elokuussa 1809 Otranten herttuan arvon Italiassa sijaitsevan Otranton mukaan.[1][5] Kesäkuusta 1809 alkaen hän oli myös sisäministerinä.[2][1] Napoleonin sotien pitkittyminen sai Fouchén kääntymään Napoleonia vastaan. Vuodesta 1807 alkaen hän alkoi pitää salaa yhteyttä rojalisteihin ja Englantiin. Napoleonin ollessa sotaretkellä hän määräsi heinäkuussa 1809 omavaltaisesti kansalliskaartin liikekannallepanon, jolloin Pariisin kaartin johtoon valittiin Napoleonin vastustajia.[1] Napoleon suuttui ja erotti Fouchén sisäministerin tehtävistä 12. lokakuuta 1809. Fouché nimitettiin vielä Rooman kenraalikuvernööriksi, mutta ennen tehtävässä aloittamista hänen juonittelunsa englantilaisten kanssa tulivat ilmi, joten 3. kesäkuuta 1810 hänet erotettiin myös poliisiministerin tehtävästä.[1][5][2] Seuraavat kolme vuotta Fouché vietti hiljaiseloa maatilallaan Aix-en-Provencessa.[1]

Napoleon nimitti Fouchén heinäkuussa 1813 Illyrian provinssien kenraalikuvernööriksi. Itävallan miehitettyä koko alueen Fouché määrättiin marraskuussa 1813 diplomaattiselle komennukselle Napoliin. Hän ilmeisesti yritti suostutella Napolin kuninkaan Joachim Murat’n kääntymään Napoleonia vastaan. Napoleonin kukistuttua Fouché palasi huhtikuussa 1814 Pariisiin, jossa hän tarjosi turhaan palveluksiaan Ludvig XVIII:lle, mutta jäi huomiotta ja kääntyi pian tätä vastaan.[1][8][5] Fouché tuki Napoleonin paluuta valtaan ja toimi uudelleen poliisiministerinä satapäiväisen keisarikunnan aikana maaliskuusta kesäkuuhun 1815.[1][5][2] Napoleon antoi hänelle päärin arvon.[2] Fouché piti kuitenkin salaa yhteyttä Napoleonin vihollisiin, Ludvig XVIII:een, Itävaltaan ja Wellingtonin herttuaan.[1][5]

Tappiollisen Waterloon taistelun jälkeen Fouché taivutteli Napoleonia luopumaan uudelleen kruunusta 22. kesäkuuta 1815. Parlamentin molemmat kamarit valitsivat Fouchén johtaman väliaikaisen hallituksen (commission éxécutive provisoire), joka aloitti seuraavana päivänä toimintansa Pariisissa. Fouché yritti saada Napoleonin alaikäisen pojan Napoleon II:n tunnustetuksi lailliseksi hallitsijaksi, mutta taipui hyväksymään Ludvig XVIII:n valtaanpaluun ja luovutti valtansa tälle 7. heinäkuuta. Kaksi päivää myöhemmin Ludvig XVIII nimitti hänet takaisin poliisiministeriksi. Fouché valittiin myös edustajainkamarin jäseneksi. Vaikutusvaltaiset ultrarojalistit painostivat kuitenkin kuninkaan syrjäyttämään Fouchén jo syyskuussa 1815, koska tämä oli ollut osallisena vallankumousterrorissa. Fouché nimitettiin Ranskan lähettilääksi Dresdeniin Saksiin. Tammikuussa 1816 hänet määrättiin karkotettavaksi Ranskasta ”kuninkaanmurhaajana”, koska hän oli äänestänyt Ludvig XVI:n kuolemantuomion puolesta.[1][2][5]

Fouché asui maanpaossa aluksi Prahassa. Saatuaan vuonna 1818 Itävallan alamaisuuden hän muutti Linziin ja sittemmin Triesteen, jossa kuoli vuonna 1820. Häneltä jäi perinnöksi 14 miljoonan frangin omaisuus. Fouchén nimissä julkaistiin vuosina 1822–1824 epäluotettavat muistelmat, jotka lienevät todellisuudessa jonkun muun laatimia.[5]