Jom kippur -sota
Jom kippur -sota (hepreaksi מלחמת יום הכיפורים Milkhemet Yom haKipurim tai מלחמת יום כיפור Milkhemet Yom Kipur; arabiaksi حرب أكتوبر Ḥarb ʾUktūbir tai حرب تشرين Ḥarb Tišrīn) on 6.–24. lokakuuta 1973 Israelin sekä Egyptin ja Syyrian välillä käyty sota. Sota alkoi Egyptin ja Syyrian hyökättyä Israeliin juutalaisen kalenterin pyhimpänä päivänä ja päättyi Israelin voittoon.
| Jom Kippur -sota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Arabien–Israelin konfliktia | |||||||||
 | |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
|
Arabimaat | ||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
415 000 sotilasta, |
Egypti: 800 000 sotilasta | ||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
Sotilaita kuoli: |
Sotilaita kuoli: | ||||||||
.svg.png.webp){kind=small}
.svg.png.webp){kind=small}
Tausta
Jom kippur -sodan syynä oli, että Egypti oli halunnut saada neuvotteluteitse 1967 kuuden päivän sodassa menettämänsä Siinain erämaan takaisin, mutta asialle oli esteenä jo menettelytapa. Egyptin presidentti Anwar Sadat halusi Yhdysvaltain välittävän neuvotteluissa Egyptin ja Israelin kanssa, mutta Israelin pääministeri Golda Meir edellytti suoria Egyptin ja Israelin välisiä neuvotteluja, joten neuvotteluprosessi ei jatkunut tunnusteluita pidemmälle.
Silloin Egypti päätti koota yhteenliittymän, jossa Golanin kukkulat kuuden päivän sodassa menettäneellä Syyrialla olisi erityisen suuri merkitys.
Tapahtumat
Jom kippur (suuri sovituspäivä) on juutalaisen kalenterin pyhin päivä, jota vietettiin 6. lokakuuta 1973. Kuuden päivän sodassa nöyryyttävän tappion kärsineet arabimaat käyttivät pyhäpäivää hyväkseen hyökätäkseen edellisessä sodassa Israelin valtaamille alueille. Operaatiosta käytettiin nimeä Badr (täysikuu), eivätkä israelilaiset osanneet varautua siihen. Egyptiläinen kaksoisagentti onnistui syöttämään Israelin tiedustelupalvelulle harhauttavaa tietoa Egyptin aikeista.[1] Israelin pääministeri Golda Meir määräsi yleisen liikekannallepanon vasta muutamia tunteja ennen Egyptin ja Syyrian hyökkäystä. Marokko, Irak ja Jordania tukivat Egyptin ja Syyrian hyökkäystä lähettämällä omia joukkojaan.
Israelilaisten myöhäisen liikekannallepanon vuoksi arabimaat menestyivät sodan ensimmäisinä päivinä aiheuttaen Israelin puolustusvoimille huomattavia tappioita. Tilanne oli erityisen vakava Golanin kukkuloilla, jossa israelilaisten linjat kestivät vain täpärästi. Mikäli Golanin kukkulat olisivat jääneet Syyrian haltuun, olisi sitä voitu käyttää tukialueena jatkohyökkäykselle Galileaan ja kohti Välimerta. Egyptin joukot puolestaan onnistuivat murtamaan Israelin Bar-Lev-puolustuslinjan Suezin kanavan itäpuolella.
Lisäksi Israel kärsi aseiden ja ammusten puutteesta. Reservijoukkojen saapuessa muutamien päivien kuluttua rintamille sotatilanne alkoi muuttua, ja Yhdysvaltain ilmasilta turvasi Israelille sen tarvitseman huollon.
Yli viikon kestäneiden taistelujen jälkeen Egypti ja Syyria olivat menettäneet useimmat valtaamansa asemat. Pian israelilaiset tunkeutuivat Suezin kanavan länsirannalle ja Syyriaan lähestyen arabimaiden pääkaupunkeja. Tulitauko astui voimaan noin kolme viikkoa sodan alkamisesta. Israelin sotilaallinen voitto oli kiistaton, mutta noin 2 700 sotilaan menetys henkisesti kova isku. Egyptin ja Syyrian uskotaan menettäneen sodassa noin 8 500 miestä, joista kolme neljännestä egyptiläisiä.
Taistelut Siinailla
Israelin puolustus Suezin kanavan rannalla nojasi kuuden päivän sodan jälkeen rakennettuun Bar-Lev-linjaan, jonka vahvuus oli hyökkäyksen alkaessa vain noin 500 miestä. Egyptin erikoisjoukot mursivat linjan useista kohdin. Muutamissa asemissa israelilaiset tekivät piiritettyinä useita päiviä vastarintaa ennen antautumistaan. Suurimmat hankaluudet aiheutuivat kuitenkin kanavavyöhykkeelle tuoduista uusista Neuvostoliiton toimittamista ilmatorjuntaohjuksista, jotka tekivät Israelin ilmavoimien iskut mahdottomiksi.[2]
Israelin puolustusvoimien onnistui sodan ensimmäisinä päivinä pysäyttää egyptiläiset enintään 10–15 kilometrin päähän kanavasta. Viikon jälkeen israelilaiset alkoivat puskea kohti kanavaa saavuttaen aiemmat asemansa. Kenraalimajuri Ariel Sharonin divisioona hyödynsi rakoa egyptiläisjoukkojen välissä ja ylitti kanavan. Sharon tunkeutui aggressiivisesti vastoin yleisesikunnan ohjeita Egyptiin saartaen sen kolmannen armeijakunnan.
Maajoukkojen tuhottua kanavalla olleet ilmatorjuntapatterit Israelin ilmavoimat ryhtyi tekemään ilmaiskuja syvälle Egyptiin, jonka ilmavoimat menetti ilmataisteluissa satoja koneita.
Syyrian ja Israelin taistelut
Syyrialaiset hyökkäsivät viiden divisioonan, 188 tykistöpatterin ja 1 400 panssarivaunun voimalla Golanin kukkuloita puolustavia kahta Israelin prikaatia vastaan. Israelilaisilla oli vain 188 panssarivaunua ja 11 tykistöpatteria. Syyrialaiset saivat haltuunsa pohjoisessa Israelin tiedusteluasemana toimineen Hermon-vuoren, mutta eivät murtaneet 7. prikaatin maastoista puolustuslinjaa. Etelässä suojaton Barakin panssariprikaati kärsi raskaita tappioita, ja sen komentaja eversti Shoham kaatui sodan alussa.
Ensimmäisinä päivinä käytiin myös meritaistelu Latakian satamakaupungin edustalla. Latakian taistelu kuuluu ensimmäisiin meritaisteluihin, joissa käytettiin ohjuksia ja häive-elektroniikkaa. Israelin laivasto antoi Syyrian ampua aluksiaan etäältä, mutta yksikään ei osunut. Kun syyrialaisilta loppuivat ohjukset, israelilaiset lähtivät takaa-ajoon ja upottivat useimmat vihollisalukset. Syyrialaiset vetäytyivät eivätkä enää käyneet meritaisteluja.
Etelässä Syyrian armeija pääsi lähelle Genesaretinjärveä ja ampui tykistöllä Hulanlaaksossa sijaitseviin kyliin. 8. lokakuuta Israelin puolustusvoimat käynnisti vastahyökkäyksen. Kenraalimajuri Moshe Peledin johtamat panssarivoimat puskivat kaksi päivää kestäneissä katkerissa taisteluissa syyrialaiset takaisin vuoden 1967 aselepolinjoille Hermon-vuorta lukuun ottamatta. Israelin ilmavoimat iski Syyrian pääesikunnan rakennukseen suoraan Damaskoksen keskustaan.
11.–14.10. käydyissä taisteluissa israelilaiset tunkeutuivat Syyrian maaperälle, ja ottivat paikalle saapuneet irakilaisjoukot sotavangeiksi. Lopulta israelilaisjoukot olivat vain 60 kilometrin päässä Damaskoksesta. Sodan viimeisinä päivinä Israelin laskuvarjojääkärit valtasivat Hermon-vuoren takaisin.
Ilmasilta
Kun Neuvostoliitto toimitti arabimaille kaikki niiden tarvitsemat aseet, Israel kärsi tarvikepulasta. Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon oli sodan ensimmäisinä päivinä haluton toimittamaan aseapua, mutta painostettuna suostui ilmasillan muodostamiseen.
Arabien öljyntuottajajärjestö OPEC nosti heti sodan alettua öljyn hintaa 70 prosenttia, mikä tuotti tulosta. Öljysaarron hätäännyttämät Euroopan yhteisön maat ja Japani lopettivat tukensa Israelille, joka jäi Yhdysvaltojen tuen varaan.[2] Mukaan mahtui silti poikkeus: Portugali antoi Azoreilla sijainneen lentotukikohtansa Yhdysvaltain käyttöön. Lisäksi osa varastoista oli Turkissa.
Operaatio Nickel Grass toimitti sodan aikana Israeliin 27 900 tonnia ammuksia, muuta varustusta ja 56 taistelulentokonetta. Varusteiden ohella Yhdysvallat antoi Israelille tärkeää tiedustelutietoa egyptiläisjoukkojen sijainnista, mikä osaltaan mahdollisti murskaavan vastahyökkäyksen.
Jälkipyykki
Neuvostoliitto esti turvallisuusneuvostoa puuttumasta tilanteeseen niin kauan kuin Israelin tappio näytti mahdolliselta. Kun lopputulos valkeni, tulitauko astui virallisesti voimaan 23. lokakuuta 1973, joskin taistelut jatkuivat tästä vielä kaksi päivää Israelin vallatessa lisää alueita. Kaikilla osapuolilla oli sotavankeja.
Vaikka sota päättyi Israelin kiistattomaan sotilaalliseen voittoon, kansa oli raivoissaan huonosta valmistautumisesta sotaan. Tulilinjalle joutui erityisesti puolustusministeri Moshe Dayan. Agranat-komission raportti syytti huonosta valmistautumisesta etupäässä armeijaa, mutta Golda Meirin hallitus joutui silti eroamaan. Yleisesikuntapäällikkö David Elazar erosi komission suosituksen mukaisesti. Israelin kuuden päivän sodassa hankkima voittamattomuuden sädekehä oli säröillyt pahasti sodan alkuvaiheen vastoinkäymisissä, kun taas Egypti ja Syyria olivat osoittaneet arabiarmeijoiden kykenevän toteuttamaan vaativia operaatioita ja käyttämään moderneja asejärjestelmiä tehokkaasti.
Egyptissä presidentti Anwar Sadat säilytti asemansa tappiosta huolimatta. Katsottiin, että kiistattomat sotataidon osoitukset ja menestys sodan alkupäivinä olivat palauttaneet Egyptin sotilasmaineen, joka oli romahtanut kuuden päivän sodassa. Sodan lopputulos – neljäs Egyptin tappio Israelille 25 vuodessa – kuitenkin vakuutti Sadatin rauhan tarpeellisuudesta ja revanssin toivottomuudesta, ja vuosikymmenen lopulla Egypti ensimmäisenä arabimaana allekirjoitti rauhansopimuksen Israelin kanssa. Sadat sai henkilökohtaisesti maksaa sopimuksesta kovan hinnan, kun hänet salamurhattiin sopimuksen allekirjoittamisen takia 1981. Sopimuksen mukaan Israel luopui Siinaista. Syyrian kanssa Israel on sotinut jom kippur -sodan jälkeenkin, eikä mailla ole edelleenkään rauhansopimusta.
Lähteet
- Ahron Bregman: Israel's Wars, 1947–93. Routledge: London and New York: s. 72–73.
- Osmo Apunen: Murrosaikojen maailmanpolitiikka, s. 323–324. Tampereen yliopisto, 2004.
Aiheesta muualla
- Yom Kippur War Encyclopaedia Britannica. Viitattu 4.10.2018.
- Yom Kippur War History.com. 9.11.2009. Viitattu 4.10.2018.
- The October Arab-Israeli War of 1973: What happened? Al Jazeera English. 8.10.2017. Viitattu 4.10.2018.
- The Yom Kippur War: Background & Overview (October 1973) The Jewish Virtual Library. Viitattu 4.10.2018.
- Otieno, Mark Owuor : What Was The Yom Kippur War? WorldAtlas.com. 7.3.2018. Viitattu 4.10.2018.
- Rabinovich, Abraham : The Yom Kippur War: When Israel’s Arabs didn’t rise up The Times of Israel. 18.9.2018. Viitattu 4.10.2018.
- Gross, Judah Ari : ‘Odds of war lower than low’: Papers highlight intel failures in Yom Kippur War The Times of Israel. 17.9.2018. Viitattu 4.10.2018.
- Bob, Yonah Jeremy : Yom Kippur War: IDF chief ignored pre-warning about Egyptian artillery Jerusalem Post. 17.9.2018. Viitattu 4.10.2018.
