Jokirauskut

Heimon lajien fossiileista vanhimmat on ajoitettu eoseenikaudelle.Jokirauskujen heimon arvellaan eriytyneen omaksi heimokseen myöhäisellä liitukaudella tai varhaisella tertiäärikaudella. Nykyään elävät jokirauskulajit jaetaan kolmeen sukuun. Mosaikkijokirausku (Paratrygon diereba) ja siimajokirausku (Plesiotrygon iwamae) muodostavat omat sukunsa ja Plesiotrygon-suvun lajeja on vähintään 18 muun muassa tiikerijokirausku (Potamotrygon falkneri), riikinkukkorausku (Potamotrygon motora) ja mustajokirausku (Potamotrygon leopoldi). Eräät luonnontieteilijät ovat pitäneet heimoa keihäsrauskujen (Dasyatidae) alaheimona.[2][3][4]

Jokirauskut ovat keskikokoisia tai suuria kaloja ja niiden ruumiin halkaisija vaihtelee 25 senttimetristä yli metriin. Rintaevät ovat suuret ja ruumis on muodoltaan pyöreä. Ohuehkossa pyrstössä on myrkyllinen piikki, jonka pisto voi olla ihmisellekin vaarallinen. Jokirauskut ovat sopeutuneet elämään makeassa vedessä. Tämä ilmenee esimerkiksi pienempänä suolan eritykseen tarvittavana peräsuolen rauhasena, veren alhaisempana ureapitoisuutena ja Lorenzinin ampullan (sähköelin) rakenteen muutoksina verrattuna merivedessä eläviin rauskuihin. Hampaat ovat pienet ja teräväkärkiset ja niitä on suussa yleensä alle 50 riviä. Jokirauskulajit ovat ovovivipaarisia eli naaras synnyttää poikasia, jotka ovat kuoriutuneet kohdussa ollessaan.Väritykseltään heimon lajit ovat pohjaväriltään ruskeita tai mustia ja niissä on vaaleita tai mustia pilkkuja ja kuvioita.[2][3][4]

Jokirauskujen heimon lajeja tavataan Etelä-Amerikan Atlanttiin ja Karibianmereen laskevista joista, tulvametsistä, muta- tai kivipohjaisita puroita ja pienistä järvistä. Niitä elää muun muassa Amazonissa, Orinocossa, Paranájoessa ja Paraguayjoessa. Ne tulevat toimeen ainoastaan vesissä, joiden suolapitoisuus on alle 3 ppm. Aikuiset kalat syövät muita kaloja, äyriäisiä ja matoja ja nuoret kalat pääasiassa vesihyönteisiä.[2][3][4]