John Russell

Russell tuli valituksi Whig-puolueesta alahuoneeseen 21-vuotiaana 1813. Vuonna 1819 Russell käynnisti joukon parlamentaarisia uudistuksia ja johti Whig-puolueen uudistussiipeä 1820-luvun aikana. Kun Whigit tulivat valtaan 1830 jaarli Greyn hallituksessa, Russell aloitti armeijan talousjohtajana, ja pian hänet valittiin hallituksen kabinettiin. Russell oli yksi kuuluisimmista vuoden 1832 vaalilain uudistajista. Kun alahuoneen johtaja lordi Althorp oli valittu Spencerin jaarliksi, Russelista tuli Whig-puolueen alahuoneen johtaja, asemansa hän säilytti Whigien vallasta syrjäytymiseen 1841 vuoteen asti. Tässä asemassa, Russell jatkoi Whig-puolueen uudistussiiven johdossa. Russell toimi sisäministerinä brittiläisten kaupunkien demokratisoinnin puolesta. Russell toimi vuonna 1845 opposition johtajana viljalakien ja viljatullien poistamiseksi, mikä pakotti tory-pääministeri Sir Robert Peelin eroamaan. Whigit palasivat valtaan ja Russell tuli pääministeriksi vuonna 1846. Russellin hallituksen ensimmäinen haaste oli Irlannin perunarutto ja nälänhätä 1840-luvun lopulla. Puolue oli hajanainen ja Russellin johtaminen tehotonta, eikä hän saanut haluamiaan päätöksiä ajettua läpi.[2] Russellin hallitus oli myös vaikeuksissa ulkoministeri lordi Palmerstonin kanssa. Palmerston tunnusti ilman kuninkaallista suostumusta Napoleon III:n vallankaappauksen 2. joulukuuta 1851, jolloin hän oli pakotettu eroamaan ulkoministerin virasta.

Vuosina 1852 ja 1854 Russell teki kahdesti aloitteen maltillisesta vaalitavan uudistuksesta. Kummallakaan kerralla hänellä ei ollut Palmerstonin tukea ehdotuksilleen, eivätkä ne tuottaneet tulosta.[3]

Russell toimi uudelleen alahuoneen johtajana yhdessä Palmerstonin kanssa Krimin sodan aikana. Tammikuussa 1855 alahuoneen jäsen John Arthur Roebuck vaati äänestystä epäluottamuslauseesta George Hamilton-Gordonin hallitukselle. Russell erosi tällöin tehtävästään alahuoneen johtajana, mikä vahingoitti hallituksen julkisuuskuvaa jo ennen äänestystä epäluottamuslauseesta, joka 29. tammikuuta 1855 sai 305 ääntä puolesta ja 148 vastaan.[4] Hamilton-Gordonin hallituksen kaaduttua ja tämän erottua pääministerin virasta kuningatar Viktoria pyysi Russellia muodostamaan uuden hallituksen. Russell kieltäytyi, mutta suositti tehtävään Palmerstonia, josta tuli seuraava pääministeri.[5]

Vuonna 1859 Russellista tuli Palmerstonin hallituksen ulkoministeri. Tämä jakso sisälsi Italian yhdistymisen sekä Yhdysvaltain sisällissodan, joista edellistä Russell tuki, kun taas jälkimmäisessä hänen Konfederaatiota myötäileviksi katsotut mielipiteensä huononsivat brittien ja yhdysvaltalaisten välejä.[6]

Russell valokuvassa vuodelta 1861

Palmerstonin kuoltua äkillisesti lokakuussa 1865 Russellista tuli uudelleen pääministeri. Hänen toinen pääministeriytensä oli lyhyt ja tulokseton, vaikka hän halusikin kruunata poliittisen uransa uudella vaalitavan uudistuksella.[7] Vuonna 1866 puolueen epäyhtenäisyys kaatoi hänen hallituksensa, ja Edward Smith-Stanley muodosti uuden hallituksen.[8] Russell ei enää saanut poliittisia virkoja, mutta piti edelleen ajoittain puheita ylähuoneessa.[6]

Russell kuoli 28. toukokuuta 1878.[6]