John Osborne

John James Osborne (12. joulukuuta 1929 – 24. joulukuuta 1994) oli englantilainen näytelmäkirjailija, näyttelijä ja yhteiskuntakriitikko. Hänen näytelmänsä Nuori viha (1956) saama menestys muutti merkittävästi Englannin teatterimaailmaa ja aloitti uuden ”nuorten vihaisten miesten” aikakauden, joka korosti realismia ja yhteiskuntakritiikkiä.

Osborne taiteilija Reginald Grayn piirroksena.

Osbornen monipuolinen tuotanto kattaa yli 40 vuotta ja koostuu teatterinäytelmistä, elokuvakäsikirjoituksista ja televisiotöistä. Hänen yksityiselämänsä oli myrskyisää ja hän käytti väkivaltaista kieltä paitsi teksteissään, myös puolisoitaan ja perhettään kohtaan. Näytelmän Nuori viha päähenkilössä, lakkaamatta muita solvaavassa katkeroituneessa nuoressa miehessä, on paljon Osbornea itseään.

Osbornen isä Thomas Godfrey Osborne toimi mainospiirtäjänä ja copywriterina ja äiti baarimestarina.[1] Isä kuoli 1941, ja hänen henkivakuutusrahoillaan pojalle kyettiin kustantamaan paikka Belmont Collegen yksityiskoulussa.[2] Parin vuoden jälkeen 16-vuotias Osborne erotettiin koulusta hänen lyötyään rehtoria. Sen jälkeen hän kokeili taloustoimittajan työtä, mutta kiinnostui sattuman kautta teatterista ja sai paikan Anthony Creightonin kiertävästä teatteriseurueesta.[3] Osborne alkoi kirjoittaa näytelmiä aluksi yhdessä muiden kanssa, kuten Creightonin ja Stella Lindenin kanssa.

Osbornen ensimmäinen näytelmä Nuori viha syntyi runsaassa kahdessa viikossa teatteritöiden vapaa-ajoilla. Se perustui hänen myrskyisään suhteeseensa näyttelijä Pamela Lanen kanssa pienessä yksiössä Derbyssa, jolloin Lane petti häntä paikallisen hammaslääkärin kanssa. Teatteriagentit palauttivat käsikirjoituksen yksi toisensa jälkeen, mutta vastaperustettu English Stage Company kiinnostui siitä. Näytelmä sai enimmäkseen huonoja arvosteluja, ja monet katsojat vaativat rahojaan takaisin. Kaksi arvostettua kriitikkoa, The Observer -lehden Kenneth Tynan ja Sunday Timesin Harold Hobson kuitenkin näkivät sen lupauksena uudenlaisesta teatterista. Sitä kautta näytelmästä tuli lopulta suurmenestys sekä Lontoossa että Broadwaylla ja vuonna 1959 ensi-iltansa saaneena samannimisenä elokuvana, jotka kaikki ohjasi Tony Richardson.

Seuraavan näytelmän Osbornelta tilasi Laurence Olivier. Hän ei ollut pitänyt Nuoresta vihasta, mutta kiinnostui Osbornen kyvyistä nähtyään silloisen vastanäyttelijänsä Marilyn Monroen aviomiehen, näytelmäkirjailija Arthur Millerin vaikuttuvan näytelmästä. Tuloksena oli The Entertainer (1957), joka käyttää kuihtuvaa music hall -perinnettä metaforana brittiläisen imperiumin kadonneista loiston päivistä ja toisaalta rock’n’roll-musiikkia metaforana nousevasta amerikkalaisuudesta.

Seuraavia Osbornin näytelmiä olivat tabloid-lehdistöä satirisoiva musikaali The World of Paul Slickey (1959), erikoinen television dokumenttinäytelmä A Subject of Scandal and Concern (1960) ja vuoden 1962 näytelmäpari Plays for England, joka koostui teoksista "The Blood of the Bambergs" ja "Under Plain Covers".

Vuonna 1961 kantaesitetty Luther, näytelmä Martti Lutherista, toteutettiin Nuoren vihan tavoin pian myös Broadwaylla ja toi Osbornelle Tony-palkinnon sekä New York Drama Critics’ Circlen palkinnon vuoden parhaasta näytelmästä.

1960-luvun alussa Osborne teki myös elokuvakäsikirjoituksia, joista Tom Jones – hulivilihurmuri (1963) toi hänelle Oscarin.

Osbornen menestys jatkui näytelmillä A Patriot For Me (1965) ja The Hotel in Amsterdam (1968), jotka molemmat voittivat Evening Standard -lehden Vuoden näytelmä -palkinnon. Edellinen kertoi homoseksuaalisesta kaksoisagentista Alfred Redlistä, jälkimmäinen kolmesta elokuva-alan pariskunnasta jotka pakenevat tyrannimaista tuottajaansa yhteiseen hotellisviittiin.

John Osbornen 1970-luvun alun näytelmiä ovat West of Suez, A Sense of Detachment ja Watch It Come Down. Noihin aikoihin hän myös näytteli elokuvissa, kuten Cyril Kinnearin rooli elokuvassa Tappakaa Carter (1971).[4]

Vanhoilla päivillään Osborne kirjoitti kaksiosaisen omaelämäkertansa, A Better Class of Person (1981) ja Almost a Gentleman (1991). Ensimmäinen niistä oli pohjana Thames Televisionin televisionäytelmälle (1985), joka oli ehdolla Prix Italia -palkinnon saajaksi. Vuonna 1999 elämäkerrat julkaistiin yhteislaitoksena Looking Back - Never Explain, Never Apologise.

Hänen viimeiseksi jäänyt näytelmänsä Déjà Vu (1991) oli jatkoa Nuoren vihan tarinalle.