John Balliol

Aleksanteri III:n kuoltua vuonna 1286 Skotlannin kruunu meni hänen lapsenlapselleen, nuorelle Margaretille, sillä Aleksanterin kaikki kolme lasta olivat kuolleet ennen häntä.[4] Margaret kuoli kuitenkin Orkneysaarilla matkallaan Norjasta Skotlantiin. Margaretin seuraajasta alkoi tämän jälkeen kiista, ja noin kymmenen aatelista pyrki saamaan kruunun.[5] Vahvimpia ehdokkaita olivat John Balliol, John Hastings ja Robert Bruce, jotka olivat kaikki Huntingdonin jaarlin jälkeläisiä ja kuuluivat näin kuningas David I:n sukuperään.[6]

Skottiaateliset eivät osanneet päättää Margaretin seuraajaa ja kutsuivat siksi Englannin kuninkaan Edvard I:n nimeämään Skotlannin uuden kuninkaan.[6] Ensimmäisten Margaretin kuolemaa koskevien huhujen saavuttua Skotlantiin lokakuussa 1290 normannisukuinen piispa William Fraser oli kirjoittanut Edvardille, että tämän pitäisi tulla Skotlantiin säilyttämään rauhan ja määrittämään henkilön, jonka oikeus kruunuun oli vahvin. Samalla Fraser oli viitannut John Ballioliin mukautuvana ja myöntyväisenä naapurina.[5] Edvard vaati, että kaikki ehdokkaat suostuisivat hänen asemaansa Skotlannin valtaherrana.[6] Edvard saapui marraskuussa 1292 Berwickin linnaan, jossa hän 17. marraskuuta julisti kruunun menevän John Balliolille.[5][3] Vaikka monet historioitsijat ovat arvelleet, että Edvard valitsi tarkoituksella heikon kuninkaan, Balliolilla oli myös oikeudellisesti vahvin vaatimus kruunuun.[7]

John Balliol kruunattiin kuninkaaksi Sconessa Pyhän Andreaksen päivänä 30. marraskuuta 1292.[7] Edvard teki käytännössä heti kruunajaisten jälkeen selväksi, että hän piti Skotlantia vasallivaltionaan. Balliolilla ei ollut mahdollisuuksia vastustaa vaatimuksia.[3]

Edvard vaati vuonna 1294, että sekä John Balliolin itsensä että monien Skotlannin merkittävimmistä aatelisista pitäisi osallistua Ranskaa vastaan käytyihin sotiin. Skotlantilaiset pääsivät luistamaan vaatimuksista, kun Edvardilla oli vaikeuksia Walesissa. Skottiaateliset perustivat heinäkuussa 1295 kahdestatoista koostuneen neuvoston, joka käytännössä otti vallan Balliolilta.[2] Neuvosto teki Auld Alliance -nimellä tunnetun liiton Ranskan Filip IV:n kanssa. Balliol luopui lopulta vasallinvalastaan 5. huhtikuuta 1296.[3]

Balliol valmistautui hyökkäämään Pohjois-Englantiin, mutta Edvard teki vastahyökkäyksen kaksi päivää sen jälkeen, kun Balliolin joukot olivat ylittäneet Englannin rajan. Monet skottiaateliset, muun muassa Balliolin vanha kiistakumppani Robert Bruce, osoittivat Edvardille kunniaa. Tämän seurauksena Balliol takavarikoi kaikki Brucen maat Skotlannissa.[5] Edvard eteni joukkoineen nopeasti pohjoiseen ja voitti skottijoukot lopullisesti Dunbarin taistelussa. Balliol antautui 10. heinäkuuta Stracathron kirkkomaalla. Hän joutui sinetöimään dokumentin, jossa hän tunnusti liittoutuneensa väärin perustein vasalliherransa vihollisia vastaan. Balliolin lempinimi ”Toom Tabard” (”tyhjä takki”) lienee peräisin siitä, että osana hänen nöyryyttämistään hänen takistaan irrotettiin seremoniallisesti heraldiset symbolit.[3]