Johannes Virolainen

Valkolakin saatuaan Virolainen suoritti varusmiespalveluksen 1932–1933 yleten reservin vänrikiksi. Reserviupseerikoulussa hänen oppilastovereinaan olivat muiden muassa myöhempi Suomen Työnantajien Keskusliiton puheenjohtaja Päiviö Hetemäki ja myöhempi Suomen Pankin pääjohtaja Klaus Waris.[7] Tämän jälkeen Virolainen lähti Helsinkiin opiskelemaan maatalous- ja metsätieteitä ja valmistui 1938 maatalous- ja metsätieteiden kandidaatiksi ja agronomiksi.[1]

Opintojensa aikana Virolainen oli alkanut suunnitella yliopistomiehen uraa. Valmistuttuaan hän ryhtyi valmistelemaan väitöskirjaa, jonka aiheeksi hän sopi maanviljelystalouden professorin Rurik Pihkalan kanssa Karjalan kannaksen pienviljelijöiden ansiotalouden rakenne. Virolainen ehti aloittaa aineiston keräämisen väitöskirjaa varten, kunnes talvisota ja Karjalan menettäminen muuttivat niin hänen väitöskirjansa aiheen kuin koko hänen elämänsä suunnan.[8]

Myöhemmin hän väitteli poliittisen uransa ohessa maatalous- ja metsätieteiden tohtoriksi väitöskirjalla Maatalousmaan arvioimisesta ja arvosta Suomessa vuosina 1934–38 (1951). Opiskeluaikanaan Virolainen myös lähti mukaan Maalaisliiton poliittiseen toimintaan ja oli mukana perustamassa Maalaisliiton ylioppilasyhdistystä. Virolainen arveli myöhemmin sodan viivästyttäneen hänen väitöskirjansa valmistumista 5–6 vuotta.[9]

Virolainen on kertonut muistelmissaan tavanneensa Urho Kekkosen ensimmäisen kerran syksyllä 1936. Virolainen pyysi tuoreen kansanedustajan ja ministerin maalaisliittolaisten ylioppilaiden tilaisuuteen esitelmöimään aiheesta ”Mitä ylioppilaat tänään, sitä kansa huomenna”.[10] Presidentti Kyösti Kallion Virolainen ehti tavata muutaman kerran 1930-luvun lopulla; tämän seuraajaa Risto Rytiä Virolainen ei tavannut henkilökohtaisesti koskaan.[11]

Sotien aikana Virolaisen ura kietoutui karjalaisten kohtaloihin. Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 Viipuri, Yläsommeen kylä ja Virolaisen kotitila jäivät uuden rajan taakse. Jatkosodan aikana Virolainen työskenteli Palautetun alueen neuvottelukunnan toimistopäällikkönä 1942–1944. Neuvottelukunnan tehtävänä oli organisoida jatkosodan alussa takaisin vallatun Karjalan jälleenrakennus ja -asutustyöt. Kun jatkosota päättyi 1944 ja talvisodan jälkeinen raja vahvistettiin Moskovan välirauhassa, neuvottelukunta lakkautettiin. Virolainen nousi sisäasiainministeriön siirtoväenasiain osaston päälliköksi tehtävänään Karjalan evakoiden asuttaminen. Sota-aikana hän yleni luutnantiksi ja myöhemmin vielä reservissä kapteeniksi.

Toimiessaan päämajan sotilashallinto-osaston väestönsiirtotoimiston päällikkönä vuosina 1941–1942 Virolainen oli lähellä marsalkka Gustaf Mannerheimia, mutta ei tavannut tätä henkilökohtaisesti. Ainoa läheisempi kontakti Mannerheimin ja Virolaisen välillä tapahtui huhtikuun alussa 1945 Mannerheimin avatessa tasavallan presidenttinä vuoden 1945 vaaleissa valitun eduskunnan toimikauden. Mannerheimin seuraajan J. K. Paasikiven kanssa Virolainen oli jo läheisessä yhteistyössä.[12]

Virolainen hankki 1952 maatilan Lohjalta, jonne osa Viipurin maalaiskunnan evakoista oli asutettu, ja nimesi sen lapsuudenkotinsa uimapaikan mukaan Vironperäksi. Poliittisen uran rinnalla hän työskenteli koko elämänsä maanviljelijänä. Vironperä oli karjatilana vuoteen 1976 saakka, jolloin Virolaisen oli ajan puutteen vuoksi luovuttava lehmien pidosta.[13] Oman maatilan ohella Virolaisella oli myös kaupunkiasunto Helsingin Katajanokalla.[14]

Samalla Virolaisesta tuli yksi Karjalan evakoiden näkyvimmistä keulakuvista. Jo vuodesta 1940 hän toimi Karjalan Liiton maataloussihteerinä sekä sittemmin sen hallituksen jäsenenä ja vuosina 1985–1990 puheenjohtajana.[15] Hän kannatti maltillisesti Karjalan palauttamista Suomelle ja sanoikin, että ainoa tilanne, jolloin hän voisi ottaa ryypyn, on Karjalan palautuksen juhlistaminen. Tämän hänen kerrotaan tokaisseen sekä Anastas Mikojanille että Nikita Hruštšoville. Virolainen oli absolutisti.

Johannes Virolainen nousi eduskuntaan ensimmäisissä sodanjälkeisissä vaaleissa 1945. Hänet valittiin pian Maaseudun nuorten liiton puheenjohtajaksi ja Maalaisliiton varapuheenjohtajaksi, ja hän nousi yhdeksi puolueensa voimahahmon Urho Kekkosen luottomiehistä. Kekkonen muodosti ensimmäisen hallituksensa vuoden 1950 presidentinvaalin jälkeen ja pyysi Virolaista sisäministerin paikalle, mutta Virolainen kieltäytyi vedoten kiireisiinsä väitöskirjansa viimeistelyssä. Virolaisen pitkä ministeriura alkoi lokakuussa 1950, kun hän tuli mukaan hallitukseen hänen edeltäjänsä Lauri Riikosen siirryttyä Kuopion läänin maaherraksi.[16] Samassa yhteydessä alkoi myös toisen karjalaissyntyisen poliitikon Teuvo Auran ura valtioneuvoston jäsenenä hänen tullessaan kauppa- ja teollisuusministeriksi.[17] Vuoden 1952 puoluekokouksessa Sotkamossa Virolainen asettui Arvo Korsimon vastaehdokkaaksi Maalaisliiton puoluesihteerin vaaliin, mutta Korsimo voitti hänet selvin numeroin.[18]

1950-luvulla Virolainen oli Kekkosen yhteistyökumppanina kaikissa tämän hallituksissa: toisena sisäministerinä 1950–1951, kansliaministerinä 1951, pääministerin sihteerinä 1952–1953, opetusministerinä 1953–1954 ja ulkoasiainministerinä 1954–1956. Ulkoministerikautenaan Virolainen sai "tietämättömän ulkoministerin" liikanimen, koska Kekkonen ja presidentti J. K. Paasikivi eivät kertoneet hänelle matkastaan Moskovaan loppuvuodesta 1955. Matkan tuloksena Neuvostoliitto palautti Suomelle Porkkalan vuokra-alueen. Porkkalan luovutusasiakirjan allekirjoittivat Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä tammikuun lopulla 1956 Suomen edustajina Kekkonen ja Virolainen sekä Neuvostoliiton edustajina suurlähettiläs Viktor Lebedev ja varapääministeri Mihail Pervuhin.[19] Kekkosen noustua presidentiksi 1956 Virolainen jatkoi puolueensa vakioministerinä.

Elokuussa 1958 Virolainen otti vastaan ulkoministerin paikan K. A. Fagerholmin hallituksessa. Hallitus herätti ärtymystä Neuvostoliitossa, koska eduskunnan suurimmaksi puolueeksi noussut SKDL samoin kuin SDP:n vasemmistosiipi oli jätetty oppositioon. Syntyi yöpakkaskriisi: Neuvostoliitto jäädytti taloudelliset neuvottelut Suomen kanssa, kutsui suurlähettiläänsä kotiin Helsingistä ja antoi ymmärtää Fagerholmin hallituksen olevan sille epämieluisa. Ulko- ja sisäpoliittisen painostuksen seurauksena Virolainen ja muut Maalaisliiton ministerit erosivat joulukuussa 1958, mikä hajotti hallituksen.

Yöpakkashallituksen ulkoministerinä toimiminen löi Virolaiseen vuosikymmeniksi leiman, ja poliittiset vastustajat hyödynsivät sitä osoittaakseen hänet "ulkopoliittisesti epäluotettavaksi". Tapaus myös löi ensimmäiset säröt Virolaisen ja Kekkosen väleihin. Vaikka Kekkonen oli nimittänyt yöpakkashallituksen, hän oli aavistanut ikävyyksiä ja varoittanut Virolaista pysymään sen ulkopuolella; Virolainen puolestaan piti Kekkosen toimintaa kaksinaamaisena. Virolainen säilyi Kekkosen suosiossa vielä pitkään, mutta presidentin maalaisliittolaiseen lähipiiriin eli K-linjaan hän ei koskaan kuulunut.

Muistelmissaan Virolainen piti useaan otteeseen yöpakkashallitusta yhtenä uransa traumaattisimmista kokemuksista. Hallitusta muodostettaessa hän yritti vedota sosialidemokraatteihin, ettei SDP:n puoluesihteeriä Väinö Leskistä otettaisi ministeriksi, mutta SDP:n puheenjohtaja Väinö Tanner murahti Virolaiselle: "Mitäs Te nuori mies puhutte, nythän muodostetaan Suomen eikä Neuvostoliiton hallitusta."[20] Maalaisliiton eduskuntaryhmä päätti miltei yksimielisesti – vain Matti Kekkosen vastustaessa –, että puolue osallistuu hallitukseen ja että myös Virolaisen on mentävä mukaan. Virolaisen siteeraaman V. J. Sukselaisen mukaan ainoa henkilö, joka olisi voinut estää hallituksen, olisi ollut Kekkonen, joka ei kuitenkaan tarpeeksi tehokkaasti puuttunut hallituksen muodostamiseen. Kekkosen luottomies, puoluesihteeri Arvo Korsimo puolestaan sattui juuri ratkaisevalla hetkellä olemaan ulkomailla.[21]

Suhteessaan ruotsin kieleen Virolainen oli vielä 1940-luvulla hyvin kriittinen. Tuoreena kansanedustajana vuonna 1945 hän arvosteli voimakkaasti pääministeri J. K. Paasikiven vaatimuksesta maanhankintalakiin liitettyä kielipykälää, jonka mukaan suomenkielisten osuus Suomen ruotsinkielisillä alueilla sai siirtoväkeä asutettaessa nousta enintään kahdella prosentilla. Paasikivi, joka piti ruotsin kieltä tärkeänä Suomen ja muiden Pohjoismaiden pitkän yhteisen historian vuoksi, puolestaan läksytti ankarin sanoin Virolaista tämän asenteesta, ja tultuaan ministeriksi Virolainen tarkistikin perusteellisesti kantansa. Toimiessaan vuosina 1968–1970 Koiviston hallituksen opetusministerinä hän vaikutti keskeisesti siihen, että toisen kotimaisen kielen opetus peruskoulussa säädettiin pakolliseksi. Virolainen piti vieraan kielen opetusta myös erittäin tärkeänä ulkopoliittisena suuntakysymyksenä. Ansioistaan ruotsin kielen hyväksi Virolainen sai hopeisen Axel Olof Freudenthal -mitalin ja Ruotsin Pohjantähden ritarikunnan suurristin, joista jälkimmäisen kuningas Kustaa VI Aadolf luovutti hänelle henkilökohtaisesti.[22]

Johannes Virolainen valittiin 1964 Maalaisliiton puheenjohtajaksi Urho Kekkosen ja K-linjan taustatuella. Keväällä 1964 Kekkonen viestitti Maalaisliitolle, että puoluetta koko sotien jälkeisen ajan johtanut V. J. Sukselainen oli syrjäytettävä. Muodolliseksi syyksi Sukselaista vastaan keksittiin se, että hän oli osallistunut vanhojen virolaisten opiskelutoveriensa juhliin Ruotsissa, mistä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja Pravda oli häntä moittinut. Kesän 1964 puoluekokouksessa Kouvolassa Virolainen voitti puheenjohtajan vaalissa Sukselaisen täpärästi äänin 888–866.[23] Syyskuussa 1964 Suomen pitkäikäisimmäksi virkamieshallitukseksi noussut Reino Lehdon hallitus erosi ja Virolainen muodosti uuden poliittisen hallituksen, johon tulivat Maalaisliiton lisäksi Kokoomus, Kansanpuolue ja RKP. Hallituksen ulkoministerinä ja pääministerin sijaisena oli Ahti Karjalainen, K-linjan kärkimies ja Virolaisen tuleva kilpailija.[24]

Virolaisen johdolla puolue muutti 1965 ylimääräisessä puoluekokouksessa nimekseen Keskustapuolue. Virolainen katsoi, että puolue ei voisi ikuisesti menestyä vain maaseutuväestön kannatuksen varassa, vaan sen olisi hakeuduttava kaupunkeihin ja muututtava pohjoismaisten sisarpuolueidensa tavoin nimeään myöten Keskustapuolueeksi. Nimenmuutos oli asiallisesti oikea, sillä maa- ja metsätalouden osuus Suomen elinkeinorakenteesta supistui 1960-luvun aikana 16 prosenttiyksikköä, ja vuonna 1970 alkutuotannosta sai toimeentulonsa enää noin 20 prosenttia työikäisistä suomalaisista. Taktisesti nimen vaihdos Keskustapuolueeksi oli kuitenkin huonosti ajoitettu, sillä se järkytti puolueen kannattajakuntaa. Maalaisliitosta vuonna 1959 eronnut Veikko Vennamo hyödynsi poliittiseen kenttään avautuneen tilan taitavasti ja tehokkaasti muuttaessaan perustamansa Suomen Pientalonpoikien puolueen nimen Suomen Maaseudun Puolueeksi vuonna 1966.[25]

Virolainen vuonna 1965.

Vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen muodostettiin vaalivoittajan SDP:n puheenjohtajan Rafael Paasion johtama punamultahallitus. Virolainen nousi eduskunnan puhemieheksi, mutta hän palasi 1968 opetusministeriksi Mauno Koiviston I hallitukseen.[26]

Virolaisen opetusministerikauden tärkeimmät saavutukset olivat peruskoulu-uudistus sekä uusien yliopistojen ja korkeakoulujen perustaminen eri puolille Suomea. Virolaisen opetusministerivuosiin osuivat myös Vanhan valtaus 1968 ja opiskelijaliikkeen radikalisoituminen. Virolainen asettui kannattamaan radikaalin opiskelijasiiven ajamaa yliopistojen hallintouudistusta, niin sanottua mies ja ääni -periaatetta, ja piti sitä näkyvästi esillä vuoden 1970 eduskuntavaaleissa.

Virolaisen yritykset tuoda Keskustapuolue kaupunkeihin ja näkyvä toiminta opetusministerinä vaikuttivat osaltaan vuoden 1970 heikkoon vaalitulokseen. Perinteisemmin maaseudun asiaa korostanut Suomen Maaseudun Puolue sai suuren vaalivoiton sekä 18 kansanedustajaa, Keskustapuolueen kärsiessä murskaavan vaalitappion. SMP:n puheenjohtaja Veikko Vennamo kuvaili vaalipuheissaan, miten Keskustapuolue ja sen johtaja touhuavat kaupungeissa samaan aikaan kun maanviljelijät kamppailevat vaikeuksissa ja maaseutu autioituu. Virolaista arvosteltiin voimakkaasti puolueen sisällä, mutta hän säilytti paikkansa lupaamalla palata aitovierille puolueen peruskannattajien luokse. 1970-luvulla Keskustapuolue alkoi jälleen korostaa maaseutua ja maatalouspolitiikkaa.

1970-luvulla Virolainen toimi valtiovarainministerinä Kalevi Sorsan I hallituksessa 1972–1975 ja maatalousministerinä Sorsan II hallituksessa 1977–1979. Virolainen ja Sorsa olivat keskustapuolueen ja SDP:n välisen punamultayhteistyön takuumiehet, ja etenkin Sorsan I hallituksen aikana ajettiin läpi laajoja yhteiskunnallisia uudistushankkeita. Samalla Virolainen piti huolen siitä, että punamultahallitukset toteuttivat vahvaa aluepolitiikkaa ja että maaseutuväestön asiat pidettiin esillä niiden ohjelmissa. Keskustapuolueen johdossa Virolaista arvosteltiin usein liian läheisistä suhteista Sorsaan, ja osa keskustaväestä koki, että Virolainen oli jopa valmis tinkimään puolueensa kannattajille tärkeistä asioista säilyttääkseen suhteensa Sorsaan. Näin kävi Sorsan ensimmäisen hallituksen toimikauden lopulla niin kutsutun maapaketin ja erityisesti siihen sisältyneen, viljelijät raivostuttaneen lunastuslain suhteen.[27] Virolaisen jo alusta lähtien hankalat suhteet MTK:n puheenjohtajaan Heikki Haavistoon käytännössä katkesivat Sorsan toisen hallituksen tekemän yksipuolisen maataloustuloratkaisun vuoksi.[28] Virolainen luopui ministerin tehtävistä viimeisen kerran 1979 ja siirtyi eduskunnan puhemieheksi.

Asianmukainen pukeutuminen oli Virolaiselle tärkeää niin eduskunnassa kuin matkoillakin, ja tätä hän vaati eduskunnan puhemiehenä niin kansanedustajilta kuin eduskunnassa työskennelleiltä toimittajiltakin. Villapaidassa istuntoihin tulleet kansanedustajat hän komensi kotiin vaihtamaan vaatteensa. Lisäksi hänen mielestään varsinkin nuorempien kansanedustajien olisi kannattanut "turhanpäiväisten iltamenojen" sijasta kehittää vieraiden kielten taitojaan, mihin eduskunnassa olisi ollut hyvät mahdollisuudet. Virolainen itse hallitsi vaivattomasti kaikki skandinaaviset kielet, englannin, saksan ja venäjän.[29]

Kesän 1970 puoluekokouksessa Mikkelissä Virolainen valittiin uudelle kaudelle keskustapuolueen puheenjohtajaksi. Samalla puoluesihteeriksi nousi K-linjan luottomies, aiemmin Suomen Lontoon-suurlähetystön lehdistöavustajana toiminut Mikko Immonen. Virolainen ja Immonen eivät missään vaiheessa tulleet keskenään toimeen erityisen hyvin. Kulissien takana Immonen aloitti junttauksen puolue-elinten ja eduskuntaryhmän puhdistamiseksi Virolaisen kannattajista, minkä vuoksi Virolainen menetti luottamuksensa puoluekoneistoonsa. Vuoden 1972 eduskuntavaalien jälkeen Virolaisen kannattajilla oli vielä niukka enemmistö keskustapuolueen eduskuntaryhmässä, mutta seuraavissa, vuoden 1975 vaaleissa K-linjalaiset pääsivät niskan päälle. Myös keskustapuolueen puoluehallitus ja -valtuuskunta siirtyivät vähitellen K-linjan hallintaan. Jätettyään puoluesihteerin paikan vuonna 1980 Immonen siirtyi Alkon johtokunnan jäseneksi.[30]

Virolaisen asema keskustapuolueen puheenjohtajana säilyi vahvana koko 1970-luvun, vaikka samaan aikaan puolueen sisäinen kamppailu hänen kannattajiensa ja Ahti Karjalaista tukeneiden K-linjalaisten kesken kiihtyi. Nuori Paavo Väyrynen haastoi Virolaisen kesän 1972 puoluekokouksessa Jyväskylässä, mutta hävisi tälle äänin 1784–433. Tarmokkaista yrityksistään huolimatta K-linja ei onnistunut löytämään Virolaiselle halukasta vastaehdokasta vuosien 1974 ja 1976 puoluekokouksissa. Vuonna 1978 tehtävän otti silloinen eduskunnan puhemies Ahti Pekkala, joka hävisi puheenjohtajan vaalin Virolaiselle äänin 1611–632.[31] Niin kutsutun presidenttipelin kiihtyessä 1980-luvun taitteeseen mennessä keskustapuolueen sisäiset asetelmat olivat vakiintuneet: Karjalaista tukivat K-linjalaisten miehittämä puoluejohto – lukuun ottamatta Virolaisen vankkumatonta tukijaa Marjatta Väänästä –, eduskuntaryhmän enemmistö ja Nuoren Keskustan Liitto, Virolaista taas keskustapuolueen kentän syvät rivit ja kourallinen puolueen kansanedustajia.[32] Lisäksi Karjalainen sai puolueen ulkopuolista tukea SKP:n vasemman laidan taistolaisilta ja niin kutsutuilta idänkaupan vuorineuvoksilta.[33]

Kimmo Rentolan mukaan Johannes Virolainen oli 1960–1970-luvuilla edustaessaan puolueensa ei-kekkoslaista siipeä tiiviissä yhteydessä Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun CIA:n virkailijoiden kanssa.[34][35]

Virolaisen ja presidentti Urho Kekkosen välit alkoivat huonontua 1970-luvulla, ja Kekkosta kannattanut Keskustapuolueen K-linja arvosteli häntä puolueen sisällä. Lopullinen välirikko heidän välillään tapahtui vuoden 1979 eduskuntavaalien jälkeen. Vaaleissa kokoomus oli saanut suuren vaalivoiton ja noussut keskustapuolueen ohi maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Tästä huolimatta hallitus koottiin totuttuun tapaan Keskustapuolueen ja vasemmiston varaan ja Kokoomus jätettiin oppositioon. Keskustapuolueen puheenjohtaja Virolainen, joka itse oli jättäytynyt pois ministerivastuusta, harmitteli Suomen Kuvalehden haastattelussa sitä, että jatkuvasti kannatustaan kasvattanutta Kokoomusta ei otettu hallitukseen. Virolaisen mukaan taustalla olivat ulkopoliittiset ”yleiset syyt”, toisin sanoen Neuvostoliiton vastustus ja uusien yöpakkasten pelko.[36] Virolaisen lausunto suututti presidentti Kekkosen, joka moitti Virolaista julkisesti ja sanoi tämän aiheuttaneen Suomen ulkopoliittiselle kuvalle ”arvaamatonta vahinkoa”. Lehdistö risti kesäkuun lopulla tapahtuneen kiistan ”juhannuspommiksi”.

Kesällä 1980 Turussa pidetyssä puoluekokouksessa Virolainen hävisi Keskustapuolueen puheenjohtajuuden nuorelle Paavo Väyryselle, joka oli nopeasti noussut Kekkosen suosikiksi ja yhdeksi K-linjan keulahahmoista. Myös Virolaisen kannattama keskustapuolueen järjestöpäällikkö Antti Mäki-Reinikka hävisi puoluesihteerin vaalin Väyrysen aisaparille Seppo Kääriäiselle.[37] Tämän jälkeen Johannes Virolainen tokaisi: ”Kansanvalta on puhunut, pulinat pois”, josta syntyi lentävä lause muodossa ”Kansa on puhunut, pulinat pois”.[38] Samanaikaisesti Turun puoluekokouksen kanssa pidettiin Helsingissä Karjalan Liiton 40-vuotisjuhla, jossa oli suuri osa Virolaisen kannattajista. Kun puheenjohtajavaalin tulos ilmoitettiin presidentti Urho Kekkoselle, tämä tuumasi: ”Yksikin ääni olisi riittänyt”.[39]

Puoluejohtajan paikan menetettyäänkin Virolainen oli yhä vahva vallankäyttäjä Keskustapuolueessa. Kieltäytymällä hänelle tarjotusta keskustapuolueen kunniapuheenjohtajuudesta Virolainen saavutti puoluejohdosta riippumattoman aseman. Uusi puheenjohtaja Paavo Väyrynen ei missään yhteydessä kiittänyt Virolaista tämän puolueen hyväksi tekemästä työstä, vaan päin vastoin asettui edelleen tämän vastustajaksi.[40] Helmikuussa 1981 Väyrynen epäonnistui yrityksessään syrjäyttää Virolainen eduskunnan puhemiehen paikalta.[41] Kun presidentti Urho Kekkonen keväällä 1981 moitti pääministeri Mauno Koivistoa saamattomuudesta ja kehotti tätä eroamaan, Virolainen asettui tukemaan Koivistoa, joka kieltäytyi pyytämästä eroa niin kauan kuin hänen hallituksensa nauttii eduskunnan luottamusta.[42] Syyskuussa 1981 Virolainen kieltäytyi kutsumasta eduskuntaa ennenaikaisesti koolle budjettiriitojen vuoksi ja antoi näin Mauno Koivistolle lisäaikaa ratkaista hallituksen sisäinen kriisi.[43]

Virolainen on muistelmissaan kertonut tavanneensa Urho Kekkosen viimeisen kerran elokuun lopulla 1981, jolloin hän kävi Suomessa vierailleen Japanin parlamentin puhemiehen Takeo Fukudan kanssa Tamminiemessä tervehtimässä presidenttiä.[44]

Keskustapuolueen K-linja, keulahahmoinaan Väyrynen ja Ahti Karjalainen, kampanjoi Kekkosen epäsuosioon joutuneen ja "ulkopoliittisesti epäluotettavan" Virolaisen kaatamiseksi. Virolaisella oli kuitenkin vielä vankka suosio Keskustapuolueen kentällä. Kun Kekkonen oli eronnut virastaan 1981 ja Keskustapuolue äänesti presidenttiehdokastaan Kuopion puoluekokouksessa, Virolainen voitti uuden puoluejohdon tukeman Ahti Karjalaisen selvin luvuin 2666–1365. Yksi puoluekokousedustaja äänesti maaherra Kauko Sipposta. Karjalaisen häviö oli K-linjalle raskas arvovaltatappio.[45]

Vaalikampanjansa aikana lokakuussa 1981 Virolainen hämmensi julkisuutta sanomalla, ettei hän ollut ”Kekkosen mies”. Virolainen täsmensi tarkoittaneensa ”Kekkosen miehillä” presidentin kalastus-, metsästys- ja saunakavereita, joihin hän ei ollut koskaan kuulunut. Virolainen huomautti, että tähän joukkoon eivät olleet kuuluneet myöskään esimerkiksi V. J. Sukselainen, Martti Miettunen tai Ahti Karjalainen.[46]

Itse presidentinvaaleissa 1982 Virolainen tuli kolmanneksi SDP:n Mauno Koiviston ja Kokoomuksen Harri Holkerin jälkeen 16,9 prosentilla äänistä ja 53 valitsijamiehellä. Virolainen on korostanut muistelmissaan, että hänen ja Karjalaisen henkilökohtaiset suhteet olivat presidentinvaalia edeltäneestä vastakkainasettelusta huolimatta aina hyvät; sen sijaan heidän kannattajansa ottivat usein rajustikin yhteen.[47]

Kun Keijo Rosberg vuonna 1982 voitti Formula 1 -maailmanmestaruuden ensimmäisenä suomalaisena ja pohjoismaalaisena, silloinen kulttuuriministeri Kalevi Kivistö ei järjestänyt hänelle minkäänlaista vastaanottoa kotimaassa. Sen sijaan eduskunnan puhemiehenä toiminut Virolainen kutsui Rosbergin juhlakahveille eduskuntaan tämän käydessä Suomessa.[48]

Syksyllä 1982 ilmeni, että eräät kansanedustajat olivat nostaneet asuinpaikan etäisyyden mukaan maksettavaa päivärahaa, vaikka he eivät olleet oikeutettuja siihen. Alkuvuodesta 1982 oikeuskansleriksi nimitetty Kai Korte tarttui lujasti asiaan, juttu vietiin oikeuteen, ja perusteettomasti maksetut päivärahat määrättiin perittäviksi takaisin. Päivärahojen maksatuksesta vastasi eduskunnan kansliatoimikunta, jonka puheenjohtajana oli Virolainen. Päivärahajupakka johti Kortteen ja Virolaisen julkiseen yhteenottoon, ja eduskunta yhtyi kansliatoimikunnan kantaan, jonka mukaan oikeuskanslerilla ei ollut oikeutta huomauttaa kansliatoimikuntaa siitä, ettei se ollut riittävän ajoissa pysäyttänyt päivärahojen maksamista kiistanalaisissa tapauksissa.[49]

Kun keskustapuolueen Uudenmaan piiri asetti Virolaisen eduskuntaehdokkaakseen joulukuussa 1982, edessä näyttivät aluksi olevan hänen kannaltaan rutiininomaiset vaalit. Hänen tielleen osui kuitenkin henkilökohtaisia vastoinkäymisiä. Juuri vaalien alla alettiin näyttävästi puida niin kutsuttua Noppa-juttua, jonka yhteydessä Virolaisen väitettiin vaatineen tamperelaiselta Rakennusliike Nopalta lahjuksia Keskustapuolueelle. Virolainen itse piti häneen kohdistunutta rikosepäilyä osana SMP:n kunniapuheenjohtajan Veikko Vennamon alulle panemaa rötösherrajahtia, jota hän itse kuvasi julkisen uransa ikävimmäksi ja epämiellyttävimmäksi kokemukseksi. Hän vapautui lahjussyytteistä lopullisesti vasta syksyllä 1986; sen sijaan Keskustapuolue tuomittiin menettämään valtiolle satojatuhansia markkoja.[50]

Virolainen joutui itse lahjontayrityksen kohteeksi tammikuussa 1983. Pohjois-Korean silloinen Suomen-suurlähettiläs yritti lahjoa Virolaisen, jotta Parlamenttienvälinen liitto (IPU), jonka puheenjohtaja Virolainen tuolloin oli, olisi siirtänyt kokouksensa Etelä-Korean pääkaupungista Soulista Togon pääkaupunkiin Lomeen. Suurlähettiläs karkotettiin Suomesta.[51]

Vuoden 1983 eduskuntavaaleista tuli protestipuolue SMP:n toinen voittokulku vuoden 1970 jälkeen; puolue vei ääniä niin keskustapuolueelta kuin SKDL:ltäkin. Keskustapuolueen kanssa vaaliliitossa olleet kristilliset onnistuivat äänien keskittämisessä erinomaisesti Impi Muroman noustessa kansanedustajaksi yli 7 000 äänellä. Uudenmaan keskustalaisista ehdokkaista Marjatta Väänänen sai reilut 6 100 ääntä ja säilytti paikkansa. Valtakunnallista huomiota herätti, että Virolaisen saamat 5 626 ääntä eivät riittäneet läpimenoon, vaan hän putosi 38 eduskuntavuoden jälkeen.[52]

Virolaisen suosiota laski myös vuonna 1979 julkisuuteen tullut avioero Kaarina Virolaisesta ja suhde kansanedustaja Kyllikki Stenrosiin, jonka kanssa hän oli avioitunut keväällä 1981. Riitaisa omaisuuden jako entisten puolisoiden välillä saatiin asianajajien välityksellä päätökseen vasta vuoden 1983 aikana.[53] Virolaisen yksityiselämän vanhoillisessa keskustakentässä herättämän pahennuksen on nähty vaikuttaneen osaltaan Virolaisen putoamiseen eduskunnasta. Paremmin ei käynyt Helsingin vaalipiirissä kansanedustajaehdokkaana olleelle Kyllikki Virolaiselle, joka jäi neljännelle varasijalle. Vuoden 1982 presidentinvaalin yhteydessä hän oli valitsijamiehenä kerännyt miehelleen jättipotin ja tällöin hänen eduskuntapaikkaansa seuraavissa vaaleissa oli pidetty miltei varmana.[54]

Virolaisen nimi oli ollut esillä Parlamenttienvälisen liiton (IPU) puheenjohtajaksi jo 1970-luvun puolivälin tienoilla, mutta presidentti Urho Kekkonen ei ollut innostunut asiasta, eikä Virolainen itsekään lähtenyt ehdokkaaksi. Taustalla vaikutti Max Jakobsonin epäonnistuminen YK:n pääsihteerikilvassa syksyllä 1971. Vuonna 1982 Virolainen valittiin IPU:n puheenjohtajaksi perinpohjaisen kampanjan tuloksena pääasiassa sitoutumattomien maiden tuella, mutta hän sai hajaääniä myös muutamilta arabimailta ja sotilasliitto Naton jäsenmailta. Virolaisen vastaehdokkaana oli maanpaossa asunut libanonilainen diplomaatti.[55]

Syksyllä 1982 syntyi kiista Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n johtajan Jasser Arafatin kutsumisesta vierailulle Suomeen. Aloitteen asiasta teki pääministeri Kalevi Sorsa tarkoituksenaan osoittaa solidaarisuutta palestiinalaisille maailmaa kuohuttaneen, Sabran ja Shatilan pakolaisleireissä tehdyn verilöylyn jälkeen.[56] Parlamenttienvälisen liiton kokouksessa Roomassa juuri valittuna puheenjohtajana ollut Virolainen ehti tavata asian merkeissä palestiinalaisten valtuuskunnan, mutta samaan aikaan Yhdysvalloissa vierailulla ollut silloinen ulkoministeri Pär Stenbäck katsoi pahastuneena tulleensa sivuutetuksi. Lisäksi Israelin Ystävät -järjestö, joka piti Arafatia terroristijohtajana, reagoi hankkeeseen hyvin voimakkaasti. Lopputuloksena kukaan ei kutsunut Arafatia Suomeen, ja syntynyt sotku jäi Virolaiselle poliittiseksi painolastiksi. Eduskunnasta putoamisensa myötä Virolainen menetti myös IPU:n puheenjohtajan paikan ehdittyään toimia siinä vain kuusi kuukautta.[57][58]

Virolainen ei halunnut päättää pitkää poliittista uraansa eduskunnasta putoamiseen, joten hän palasi Arkadianmäelle vuoden 1987 vaaleissa ja luopui kansanedustajuudesta sekä politiikasta 1991. Vuoden 1988 presidentinvaalissa, jossa valittiin viimeisen kerran presidentin valitsijamiehet, Virolainen valittiin Paavo Väyrysen valitsijamieheksi yli 13 000 äänellä, mikä oli hänen henkilökohtainen ääniennätyksensä kautta aikojen.[59] Lokakuun alussa 1990 Virolaisesta tuli eduskuntavuorokausilla mitattuna Suomen kaikkien aikojen pitkäaikaisin kansanedustaja hänen ohitettuaan siihen saakka ennätystä hallussaan pitäneen, vuosina 1919–1960 eduskuntaan kuuluneen kouluneuvos John Österholmin (RKP).[60]

Kotiseudullaan Viipurin maalaiskunnan Yläsommeen kylässä Virolainen kävi kesällä 1988 ensimmäistä kertaa 44 vuoteen.[61]