Johannes Kunila

Johannes ”Jussi” Kunila (24. kesäkuuta 1887 Kivijärvi – 9. helmikuuta 1942 Turku[1]) oli suomalainen merimies- ja vankilapastori. Hän toimi muun muassa vankilasaarnaajana Helsingin ja Turun lääninvankiloissa sekä merimiespastorina Saksassa.

Uusherännäisiin lukeutunut Kunila sai pappisvihkimyksensä vuonna 1914 Savonlinnassa.[2] Sen jälkeen hän toimi Asikkalan seurakunnan virkaatekevänä kirkkoherrana 1916–1917[3] ja vuodesta 1918 lähtien Helsingin lääninvankilan vankilapappina.[4] Suomen sisällissodan jälkeen Kunila oli kesä–syyskuussa 1918 sotavankilaitoksen kasvatusosaston päällikön apulaisena ja antoi Suomenlinnan vankileirissä sielunhoitoa kuolemaantuomituille punavangeille. Hän oli läsnä useimmissa Suomenlinnan teloituksista ja piti luetteloa kaikista Helsingin alueen vankileireissä kuolleista kesäkuusta 1918 helmikuuhun 1919.[5] Kunilan lista käsittää yhteensä 1 410 nimeä.[6]

Kunila oli vuodesta 1920 Suomen Merimieslähetysseuran palveluksessa ja muutti vuonna 1922 Hampuriin, missä hän työskenteli lähes kymmenen vuoden ajan.[5][4] Hän piti tilaisuuksia myös muissa Pohjois-Saksan satamakaupungeissa ja järjesti suomenkielisiä jumalanpalveluksia Berliinissä.[4] Palattuaan 1930-luvulla Suomeen Kunila toimi vankilapappina Mikkelin ja sittemmin Turun lääninvankilassa. Turussa hän oli myös vankilan johtokunnan jäsen.[5] Lisäksi hän oli arkkipiispa Erkki Kailan ulkomaanasioiden sihteerinä.[7] Kunila tiettävästi allekirjoitti 1930-luvulla kuolemanrangaistusta vastustaneen kansalaisadressin.[5]

Jatkosodan aikana helmikuussa 1942 Turun lääninvankilassa kuolemantuomionsa vahvistamista odottanut, Ruotsinpyhtäällä vangittu virolaissyntyinen puna-armeijan desantti Leonard Kirs pyysi yksityistä sielunhoidollista keskustelua ja yllättäen puukotti Kunilaa useita kertoja omatekoisella teräaseella tämän työhuoneessa ja vielä kerran käytävällä Kunilan yrittäessä paeta. Kunila kuoli ambulanssissa matkalla sairaalaan. Surman motiiviksi on arveltu joko Kirsin aikomus varastaa Kunilan papinpuku voidakseen käyttää sitä valepukuna pakoyrityksessä tai halu kostaa epäoikeudenmukaisena pitämänsä vangittujen desanttien kohtelu. Kirs teloitettiin pian tapahtuman jälkeen. Muut Turun vankilassa jatkosodan aikana olleet poliittiset vangit ja vangitut aseistakieltäytyjät kuvailivat Kunilaa myönteiseen sävyyn. Johan Helon mukaan edes vangituilla desanteilla ei ollut mitään henkilökohtaista kaunaa Kunilaa kohtaan ja tämä valikoitui uhriksi huonoa onneaan.[5]