Johann Wilhelm Ritter

Ritter toimi apteekkarin oppipoikana Liegnitzissä Sleesiassa (nykyään Legnica, Puola) vuosina 1791–1795, opiskeli lääketiedettä Jenan yliopistossa Alexander von Humboldtin ohjauksessa, ja jäi valmistumisensa jälkeen sinne opettajan tehtäviin. Vuonna 1804 hän siirtyi Baijerin tiedeakatemiaan Müncheniin, jossa hän kuoli nuorena ja katkeroituneena.[1][2]

Ritter oli kiinnostunut erityisesti sähköstä ja sähkökemiasta, joiden alalla hän teki monia merkittäviä löytöjä. Vuonna 1800, vain kuukausia sen jälkeen kun englantilainen kemisti William Nicholson oli onnistunut hajottamaan veden vedyksi ja hapeksi elektrolyysin avulla, Ritter toisti kokeen, mutta niin, että hän pystyi keräämään kaksi kaasua erillään. Pian tämän jälkeen hän löysi galvanointiprosessin, jota käytetään nykyään metallien pinnoittamiseen. Vuonna 1801 hän teki havaintoja lämpösähköisyydestä ja ennakoi Thomas Johann Seebeckin löytöä. Hän tutki myös sitä, miten lihaskudos reagoi sähkövarauksiin. Vuonna 1801 Ritter osoitti valoherkän kemikaalin hopeakloridin avulla kauimmaisten violettien aallonpituuksien jälkeen olevan vielä säteilyä. Ritter kutsui säteilyä "kemikaalisäteiksi", mutta ultraviolettisäteily vakiintui lopulta sen nimeksi.[1][2]

Ritterin kirjoitustyyli oli epäselvä ja spekuloiva, ja hän viivytteli tutkimustensa selostusten julkaisua. Hänen tieteellistä uskottavuuttaan vahingoitti myös hänen kiinnostuksensa okkulttisiin ilmiöihin ja se, että muut tiedemiehet eivät kyenneet toistamaan hänen kokeitaan.[1][2]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Johann Wilhelm Ritter Wikimedia Commonsissa