Johann Götz

Götz oli kotoisin Lüneburgista ja alun perin luterilainen. Hän aloitti sotilasuransa Ernst von Mansfeldin alaisuudessa 1621, mutta vaihtoi keisarillisten puolelle Fleurusin taistelun jälkeen 1622 ja nousi everstiksi 1626. Myöhemmin Götz palveli Albrecht von Wallensteinin joukoissa, ja Wallenstein nimitti hänet Rügenin käskynhaltijaksi. Götz ei kyennyt estämään ruotsalaisten maihinnousua saarelle vuonna 1630 ja menetti asemansa. Götz osallistui 1632 Lützenin taisteluun, ja vuonna 1633 hän sai vapaaherran arvon. Wallenstein murhattiin 1634, mutta Götz selvisi murhan jälkeen tehdyistä Wallensteinin mielisten upseerien puhdistuksista. Götz nimitettiin Sleesiassa sotineiden joukkojen komentajaksi, mutta hän hoiti tehtävää niin huonosti, että joutui sotaoikeuteen syynä epäpätevyys ja mahdollinen maanpetturuus.

Vuonna 1635 Götz kääntyi katoliseksi ja sai kreivin arvon. Götz vaihtoi 1636 Baijerin palvelukseen, jossa hänet nimitettiin armeijan ylipäälliköksi, ja hän sai marsalkan arvon. Melchior von Hatzfeldtin hävittyä Wittstockin taistelussa ruotsalaisille Götz yhdisti joukkonsa Hatzfeldtin kanssa, mutta joutui silti vetäytymään Johan Banérin johtamien ruotsalaisten edetessä. Vuonna 1637 Götz ja Hatzfeldt saartoivat Banérin Torgaussa, ja tämä joutui vetäytymään takaisin Pommeriin.

Götz johti hyvin Westfalenissa toiminutta armeijaa, mutta epäonnistui Breisachin vapauttamisessa 1638. Epäonnistumisen vuoksi Götz joutui toistamiseen sotaoikeuteen. Hänet kuitenkin vapautettiin 1640, ja hän vaihtoi takaisin keisarin palvelukseen, jossa hänestä tuli heti yksi keisarillisen armeijan johtavista kenraaleista. Vuodesta 1641 eteenpäin Götz toimi menestyksekkäästi: hän johti 1641 yhdistynyttä keisarillis-saksilaista armeijaa Görlitzin piirityksessä, ja vuonna 1643 hän toimi Matthias Gallasin kakkosmiehenä. Vuosina 1642 ja 1644 Götz komensi Unkarissa keisarillista armeijaa, joka taisteli Transilvanialaista ruhtinas Sigismund von Rákóczia vastaan.

Kun keväällä 1645 Lennart Torstensson tunkeutui Böömiin, kutsuttiin Götz apuun. Hän kohtasi ruotsalaiset yhdessä Hatzfeldtin kanssa 6. maaliskuuta Jankovin taistelussa, mutta taistelu hävittiin ja Götz kaatui.

Götz oli niin sanotun "saksalaisen puolueen" johtavia jäseniä ja italialaisten kenraalien Federico Savellin ja Ottavio Piccolominin katkera vihollinen. Tämä ei kuitenkaan estänyt riitautumista myös saksalaisen Hatzfeldtin kanssa.

Luonteeltaan Götz oli hyökkäävä, ylimielinen ja uppiniskainen sekä karkea käytöstavoiltaan. Hän ei kyennyt yhteistyöhön vertaistensa tai ylempiensä kanssa, mutta alaistensa kanssa hän tuli hyvin toimeen. Götz luuli liikaa omista kyvyistään ja ajatteli, että kaikki keisarillisen ja Baijerin armeijan kenraalit olivat häntä huonompia. Kenraalina Götz oli varomattoman rohkea, mutta hänellä oli kohtalaiset johtamiskyvyt ja karismaa. Hän kohtasi suhteettoman paljon epäonnistumisia, johtuen joko toistuvasta huonosta onnesta tai vääristä päätöksistä. Hatzfeldt on mustamaalannut Götzin maineen niin pahoin, että hänen menestyksiään on ylenkatsottu.

Götz oli naimisissa kahdesti. Ensimmäinen vaimo oli Elisabeth von Falcken ja toinen Apollonia von Hoditz. Ensimmäisen puolison kanssa Götz sai kaksi poikaa:

• Siegmund Friedrich von Götzen (1622–1662)
• Johann Georg von Götzen (1623–1679)

• Guthrie, William P.: The Later Thirty Years War: From the Battle of Wittstock to the Treaty (verkkokirja, osa sivuista saatavissa) (ss. 131-132) books.google.fi. Google-teoshaku. Viitattu 26. kesäkuuta 2008. (englanniksi)

• Koniarek, Klaus: Wer war wer im Dreißigjährigen Krieg (Biographie des kaiserl. Feldherrn Götz) koni.onlinehome.de. (saksaksi)