Johan Paulinus

Johan Paulinus, nimi 1690 tapahtuneen aateloinnin jälkeen Johannes Pauli á Lillienstedt (14. kesäkuuta 1655 Pori – 26. syyskuuta 1732 Diwitz, Pommeri) oli suomalaissyntyinen kreivi, valtaneuvos ja maaherra. Hänet tunnetaan hänen 22-vuotiaana maaliskuussa 1678 Uppsalassa pitämästään kreikankielisestä ylistyspuheesta ”Magnus Principatus Finlandia, epico carmine depicta” (Oraatio Suomen Suurruhtinaskunnan ylistykseksi).[1]

Johan Paulinus Lillienstedt

Paulinuksen vanhemmat olivat Mouhijärven kirkkoherra Paul Raumannus ja Agneta Henriksdotter. Hän kävi Porin triviaalikoulua ja pääsi ylioppilaaksi Turussa 1672. Paulinus opiskeli sitten Turun akatemiassa ja Uppsalan yliopistossa.

Paulinuksesta tuli kamarikollegion presidentin sihteeri 1683, valtiokonttorin protokollasihteeri 1685 ja Turun akatemian lainopin professori 1686 (hän ei kuitenkaan hoitanut tätä virkaa). Paulinus aateloitiin 1690, ja hänestä tuli vapaaherra 1713 ja kreivi 1719.

Paulinus oli vuodesta 1692 Svean hovioikeuden sihteerinä ja samalla Liivinmaan komission vt. sihteerinä. Hänestä tuli revisiosihteeri ja lakikomission jäsen 1698, Wismarin tribunaalin varapresidentti ja johtaja Ruotsin Pommerissa 1705 sekä hovikansleri 1710 ja Itä-Götanmaan läänin maaherra 1710. Tämän jälkeen Paulinuksesta tuli ulko- ja diplomaattiasiaintoimituskunnan valtuusneuvos 1714 sekä valtaneuvos ja valtiokanslianeuvos 1719. Hän erosi palveluksesta 1720 mutta toimi vielä Wismarin tribunaalin presidenttinä 1727.

Paulinus omisti useita maatiloja Ruotsissa ja Ruotsin Pommerissa sekä lisäksi Suomessa Anolan kartanon Ulvilassa, Tuorlahden kartanon Kalannissa ja Ruotsinkylän kartanon Tuusulassa. Hänen omisti myös vuosina 1704-1732 Turun Hirvensalossa edelleen sijaitsevan säterivapautta nauttineen rälssitilan Friskalan kartanon.

Paulinus tunnettiin lahjakkaana runoilijana. Hänen tunnetuin teoksensa on 372-säkeinen kreikankielinen ylistyspuhe Suomen maalle ja kansalle Magnus Principatus Finlandia, epico carmine depicta (Oraatio Suomen Suurruhtinaskunnan ylistykseksi).[1] Johan Ludvig Runeberg käytti tätä puhetta runonsa Vårt land pohjana.