Johan Lindegren

Johannes "Johan" Lindegren (7. tammikuuta 1842 Ullared – 8. kesäkuuta 1908 Tukholma) oli ruotsalainen säveltäjä ja kirkkomuusikko.[1]

Lindegren syntyi köyhään perheeseen ja avusti lapsena maataloustöissä. Pappi tutustutti hänet urkuharmoniin, ja isänsä vastustuksesta huolimatta hän lähti naapuripitäjään kirkkomuusikon oppilaaksi. Vuonna 1860 Lindegren lähti Tukholmaan, jossa pääsi Tukholman kuninkaalliseen musiikkikorkeakouluun. Siellä häntä opettivat Gustaf Mankell (urut), Jan van Boom (piano), Julius Günther (laulu) ja Hermann Berens (sävellys). Sävellysopetusta Lindegren sai myös Franz Berwaldilta ja Ludvig Normanilta. Hän tunsi erityistä viehtymystä kontrapunktia kohtaan ja tutki huolella Johann Sebastian Bachin, Giovanni Pierluigi da Palestrinan sekä Orlando di Lasson teoksia. Lindegren valmistui kanttori-urkuriksi konservatoriosta vuonna 1865, mutta jatkoi siellä vielä vuoteen 1866 orkesterinjohdon opintoja.[1]

Tulonlähteen tarpeessa ollut Lindegren liittyi opiskeluaikanaan kuninkaallisen oopperan kuoroon, jossa työskenteli kuolemaansa saakka. Hän aloitti myös korrepetiittorin työt vuonna 1874. Hänen johdollaan opiskelivat muiden muassa Hugo Alfvén, Bror Beckman, Gustaf Bengtsson, Natanael Berg, Harald Fryklöf, Algot Haquinius, Knut Håkanson, Sigurd von Koch, Helena Munktell, Ture Rangström, Alice Tegnér ja Adolf Wiklund. Lindegren oli maansa johtava kontrapunktin tuntija. Vuodesta 1884 hän työskenteli Tukholman suurkirkossa kanttorina. Hän tuki paluuta kirkkomusiikin rytmisempään ja eloisampaan esittämiseen Johann Christian Friedrich Hæffnerin erittäin hitaan ja tasaisen tyylin sijaan. Vuonna 1895 Lindegren osallistui uuden virsikirjan laatimiseen toimikunnassa, jonka jäseninä hänen lisäkseen olivat Gunnar Wennerberg, Conrad Nordqvist ja Richard Norén.[1]

Lindegren oli Vasa-ritarikunnan ritari vuodesta 1896 ja Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian jäsen vuodesta 1903. Hänen sävellystensä joukossa on piano-, salonki- ja kirkkomusiikkia sekä jousikvintetto, joka tuli valmiiksi vuonna 1870 ja sai laajaa huomiota ensimmäisen julkisen esityksensä myötä vuonna 1906.[1]