Joensuun historia

Viimeinen jääkausi muokkasi paljon nykyisen Joensuun kaupungin aluetta ja sen lähiympäristöä. Jään sulaminen alkoi noin 14 000 eaa. Joensuun seudun harjumuodostumat syntyivät Salpausselän tavoin mannerjään sulamisen pysähdyttyä noin 8000–9000 eaa. ilmastonvaihtelun seurauksena. Kaupungin pohjoispuolella sijaitseva Jaamankangas sai alkunsa harjujen muodostumista seuranneen sulamisvaiheen aikana noin 9 900-10 000 eaa.[1]. Jäätikön alta vapautuneen maan kohoaminen aiheutti alueen vesistöjen kuroutumisen itsenäisiksi järviksi, mikä tapahtui noin 6000–6500 eaa. Nykyisen kaupungin paikalla sijaitsevat alavammatkin alueet alkoivat paljastua veden alta ja ne alkoivat pian soistua.

Jääkautta seuranneella kivikaudella Pielinen laski aluksi pohjoiseen, kunnes maa alkoi kohota pohjoisessa etelää nopeammin, minkä vuoksi vesistön virtaussuunta kääntyi etelään. Pielisjoki syntyi noin 6500 eaa. Pielisen laskuvesien puhkaistua uoman Uimaharjun ja muiden harjujen läpi etelään kohti Pyhäselkää. Pielisjoen tulvavedet toivat mukanaan runsaasti hiekkaa jokisuistoon ja Saimaan altaaseen, johon alkoi laskea muitakin uusia vesistöreittejä maan kohoamisen vuoksi.

Pataluodon (vanhoissa kartoissa Pataluhta) kivikautinen asuinpaikka on suurimmaksi osaksi tutkimaton

Näkymä Pataluodon kivikautisella asuinpaikalla. Osa asuinpaikasta on uimarantana.

Joensuun alueelta on löydetty useita kivikauden asuinpaikkoja. Arkeologisten tutkimusten perusteella asutusta oli ainakin Mutalassa (noin 5210 eaa.) ja Siihtalassa (noin 3860 eaa.), mutta löytöjä on tehty myös Iiksenvaarassa ja Rantakylän Pataluodossa (aiemmin Pataluhta). Mutala on tiettävästi Pohjois-Karjalan vanhin tunnettu asuinpaikka, josta on kaivettu esiin liesi ja kiviesineitä noin metrin syvyydestä.

Saimaan tulvajärven vesi nousi hitaasti tuhansien vuosien ajan. Nouseva vesi toi edelleen hiekkaa Joensuun alueelle ja vähitellen hiekka ja vesi hautasivat kivikauden asuinpaikat allensa. Äärimmillään Saimaan altaan vesi nousi yli 10 metriä sen nykyistä pintaa korkeammalle. Niinpä suuri osa suhteellisen alavasta Joensuun alueesta jäi veden alle ja vain korkeimmat harjut ja mäet – kuten Niinivaara – jäivät pinnan yläpuolelle.

Vesi alkoi laskea vasta noin 3000 eaa., kun siihen saakka Päijänteeseen laskeneet Saimaan vedet puhkaisivat itselleen Imatran kohdalla uuden lasku-uoman Salpausselän läpi synnyttäen Vuoksen. Joensuun seudulla veden alta paljastui laajoja hietikoita, joista syntyi veden ja tuulen vaikutuksesta paikoitellen jopa noin kymmenen metrin korkuisia harjanteita.

Saimaan tulvan jälkeisellä ajalla varhaismetallikaudella Joensuussa oli asuinpaikka Varaslammen alueelta, josta on peräisin runsaasti tekstiilikeramiseen kulttuuriin liittyvää esineistöä noilta ajoilta. Tekstiilikeraaminen väestö oli ehkä ensimmäinen ryhmä Suomessa, joka puhui suomensukuista eli uralilaista kieltä. Pauli Rahkosen (2013) paikannimien tutkimuksen mukaan tekstiilikeraamikkojen kieli saattoi olla merjalais-muromalainen tai näiden kaltainen. Alueella tätä aiemmin puhuttujen kielten kielikunnatkin ovat todennäköisesti kadonneet, eikä niillä siis ole eläviä sukulaiskieliä.

Viimeistään rautakauden alkuvaiheessa Suomeen asettuivat tai Suomessa kehittyivät saamelaiskielet, jotka levisivät lähes koko pohjoiseen Fennoskandiaan, ja syrjäyttivät alueen aiemmat kielet. Saamelaiskielten puhujia eli saamelaisia on lähes varmasti elänyt Joensuunkin seudulla, vaikka näistä kertovia arkeologisia jäänteitä ei ole löytynyt juuri lainkaan. Arkeologisten löytöjen vähäisyys ei varmaankaan tarkoita alueen olleen asumaton. Saamelaisten elämäntapa ei ehkä jättänyt nykypäiviin säilyneitä jälkiä, tai sitten niitä ei ole vain löydetty. Saamelaiset elivät pyyntitaloudessa eli metsästyksellä ja kalastuksella, ja asuinpaikkoja saatettiin vaihtaa vuodenajan mukaan. Asumus oli todennäköisesti kevyt kota, jonka saattoi purkaa, kantaa mukanaan ja pystyttää uudelleen toisaalle. Saamelaisiin yhdistettävien hautalöytöjen puuttuminen voi kertoa saamelaisten jättäneen kuolleensa maan pinnalle esimerkiksi ahkiossa tai telineessä, kuten Lapin saamelaisten tiedetään tehneen. Jos poroja oli, niin lähinnä vain vetojuhtina. Suurporonhoito, joka oli pyyntitalouden sijaan paimentolainen elämäntapa, ei levinnyt näin etelään. Saamelaisia muut kutsuivat lappalaisiksi viimeistään keskiajalla, tosin joidenkin tutkijoiden mukaan lappalaisiksi saatettiin kutsua myös ketä hyvänsä pyyntitaloudessa eläviä.

Joensuun alueen asutuksesta ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen ajalta on ylipäätään varsin vähän tietoa. Mutalasta on kuitenkin löytynyt viikinkiajalta peräisin oleva rautakirves.

1100-luvun alussa Laatokan luoteis- ja pohjoisrantoja asutti omaleimainen muinaiskarjalainen kulttuuri, jonka vaikutukset kulkeutuivat vähitellen myös nykyisen Pohjois-Karjalan suuntaan. Vesistöt toimivat erämaan kulkureitteinä tuoden mukanaan turkismetsästäjiä ja kaupankäyntiä. Eräs aikakauden kauppatie kulki Novgorodin turkiskeskuksesta Laatokan kautta Saimaan vesistöön jatkuen Pielisjokea pitkin Pieliselle, josta reitti haarautui kohti sekä Oulujoen vesistöä että Vienanmerta. Laatokan Karjala kukoisti taloudellisesti 1100-luvulta 1300-luvun alkuun ja se oli tuolloin verrattain tiheästi asuttu. Tämä väestöpaine aiheutti muuttoliikettä, jonka seurauksena Pohjois-Karjala alkoi saada pysyvää karjalaista asutusta. Myös levottomat olot ja verotuksen kiristyminen aiheuttivat muuttohalukkuutta Laatokan Karjalasta.

Toisen vuosituhannen ensimmäisten vuosisatojen aikana Ruotsi ja Novgorodin ruhtinaskunta pyrkivät molemmat ulottamaan oman valtapiirinsä mahdollisimman laajalle alueelle Suomessa. Tällä ristiretkien aikakaudella idän ja lännen kirkot kävivät taistelua Suomen alueella eläneistä heimoista. Kamppailu kiihtyi 1200-luvun lopulla kun sekä Ruotsi että Novgorod valloittivat vuoron perään toisiltaan samoja alueita muun muassa Laatokan Karjalassa, joka lienee ollut tuolloin lähin merkittävä väestökeskittymä Pielisjoen suiston näkökulmasta.

Pähkinäsaaren rauha solmittiin Ruotsin ja Novgorodin kesken vuonna 1323. Rauhan seurauksena Karjala väestöineen jaettiin kahtia. Koko Pohjois-Karjala osana Käkisalmen lääniä jäi Novgorodin ruhtinaskunnan hallintaan. Rauhasta huolimatta Ruotsin valtakunnan joukot jatkoivat ajoittaisia hyökkäyksiään Laatokan Karjalassa. Tämä aiheutti levottomuutta ja sen myötä lisääntynyttä muuttohalukkuutta muun muassa Pohjois-Karjalan suuntaan. Vuonna 1478 Moskovan ruhtinaskunta alisti Novgorodin – ja samalla myös Pohjois-Karjalan – hallintaansa. Tällöin Venäjästä muodostui Moskovan suuriruhtinaan Iivana III:n johdolla yhtenäinen valtakunta.

Laatokankarjalaiset olivat alkaneet asuttaa Pohjois-Karjalan erämaita 1300-luvulta alkaen. Asutus lienee ollut verrattain harvaa vielä 1500-luvullakin käsittäen uudistiloja siellä täällä ympäri Pohjois-Karjalaa. Tuohon aikaan nykyisen Joensuun kaupungin alueella ei liene ollut merkittävää asutusta. Heikki Kirkinen ei ole löytänyt historiallisista lähteistä, kuten verokirjoista, yhtään "lappalaisista" kertovaa merkintää Pohjois-Karjalasta. Tämän ei tarvitse tarkoittaa, ettei saamelaisia enää ollut. Saamelaisia ei ehkä merkitty "lappalaisiksi", tai nämä ovat voineet jäädä verottajien tavoittamatta. Tietoja on myös voinut tuhotua tai jäädä löytymättä.

Tämä kalliokaiverrus Joensuun Kuhasalossa liittyy tutkija Jukka Korpelan mukaan ilmeisesti lähellä sijainneeseen luostariin.

Kalliokaiverrus sijaitsee erikoisissa rantakallioissa

Novgorodin ja Moskovan vallan aikana ortodoksinen uskonto levisi myös Pohjois-Karjalaan, ilmeisesti osittain ainakin Laatokan Karjalaan suuntautuneen venäläisen siirtolaisuuden vaikutuksesta. Siellä Valamon luostari toimi käännytystyön tukikohtana. Pohjois-Karjalassa käännytystyötä tehnyt ja kirkollisia oloja järjestellyt karjalainen munkki Ilja perusti 1530-luvulla sivuluostarin Joensuun alueella sijaitsevaan Kuhasaloon.

Erämaaluostarin perustamisesta kerrotaan myös kansanrunossa:

Vieras tuli Viron takoa,

Pyhä Ilja Inkeristä,

Alkoi kirkkoa kohota,

Säässynätä saaren päähän...[2]

Ruotsi jatkoi 1400- ja 1500-luvuilla hyökkäyksiään Laatokan Karjalaan. Venäjän tsaari Iivana Julma vastasi aloittamalla sodan Ruotsia vastaan vuonna 1570. Tämän 25 vuotta kestäneen sodan (pitkä viha) aikana ruotsalaiset hävittivät Käkisalmen lääniä ja myös Kuhasalon luostari tuhoutui. Sodan aikana ortodoksista karjalaisväestöä vainottiin ja se pakeni suurelta osin Venäjälle ainakin Käkisalmen läänin eteläosista. Ruotsi joutui luopumaan Käkisalmen läänistä Täyssinän rauhassa vuonna 1595. Alue palautui rajan määrittelyn jälkeen Venäjälle vasta vuonna 1597, jolloin useimmat ortodoksipakolaiset palasivat kotiseudulleen. Kuhasalon luostarikin mahdollisesti rakennettiin uudelleen- ja myöhemmin tuhottiin uudelleen tai hylättiin. Läheistä hautausmaata Kalmoniemessä paikalliset ortodoksit kuitenkin käyttivät 1700-luvulle asti.

1600-luvun alussa Venäjän valtakunta oli sekasortoisessa tilassa. Ruotsi kasvatti jälleen vaikutusvaltaansa Käkisalmen läänin alueella, mistä karjalainen ortodoksiväestö ei pitänyt. Vuonna 1612 Ruotsi oli taas valloittanut Käkisalmen läänin eteläosat. Venäjällä olot rauhoittuivat Romanovien noustua valtaan seuraavana vuonna. Lopulta vuonna 1617 Ruotsi ja Venäjä solmivat Stolbovan rauhan, jolloin Venäjä hyväksyi Ruotsin vallan Käkisalmen läänissä, ja siten myös nykyisen Joensuun alueella.

Joensuun nykyiset kaupunginosat Rantakylä ja Utra olivat viimeistään Venäjän vallan loppupuolella pieniä karjalaiskyliä, tai muodostivat yhdessä löyhän kylän.

Vallan vaihduttua Käkisalmen läänissä sen ortodokseista muutti valtaosa, yli kaksi kolmasosaa Venäjän puolelle, muun muassa Laatokan Karjalaan 1600-luvun aikana. Joensuun seutu oli edelleen melko harvaan asuttua, eikä siten lähtijöitäkään ollut paljon. Ortodoksiväestön joukkomuuton syynä olivat enimmäkseen raskas verotus ja ankarat katovuodet, mutta myös kulttuuriset ja uskonnolliset syyt. Laatokan Karjalan hyvinvointi saattoi myös houkutella.

Ruotsin ankara verotus, taloudellinen kurjuus ja sotaväenotot ajoivat vastaavasti luterilaisia pakoon muualta Suomesta Käkisalmen lääniin. Käkisalmen lääni oli vapautettu sotaväenotoista, eikä verottaja ehtinyt heti kaikkialle. Lisäksi tilattomat saattoivat saada ortodoksien jättämän autiotilan haltuunsa. Tilan jo muualla Suomessa omistavien talonpoikien muutto oli kielletty, mutta heitäkin karkasi runsaasti.

Ruotsin vallan aikaan pääosin savolaisperäinen, luterilainen asutus vakiintui Pielisjoen suulle. Joensuu-niminen kylä sijaitsi molemmin puolin Pielisjokea, nykyisen Joensuun keskustan, Sirkkalan ja Mutalan kaupunginosien paikkeilla. Talot olivat levittäytyneet pitkänomaiseksi ketjuksi joen molemmille rannoille. 1720-luvulla Joensuussa oli noin kymmenen taloa (tässä talolla tarkoitetaan lähinnä useasta rakennuksesta koostuvaa maatilaa). Talojen määrä kasvoi 1700-luvun mittaan, erityisesti Niinivaaralla ja Hukanhaudalla.[3]

Osa taloista nimettiin tavan mukaan perustajansa mukaan, ja usein myöhemmin talon nimestä tuli siinä asuvan suvun sukunimi. Osa näistä suvuista elää yhä Joensuussa. Taloja olivat esimerkiksi Iivola, Mikkola, Pitkänen (useita), Kähkönen, Mustonen (useita), Heikki, Teppola, Kukkonen (useita) ja Varis (useita). Kukkosen talo oli Kuhasalossa, entisessä Kukkosensaaressa. Oli myös Paavolan talo, josta tehtiin majatalo ja ratsutien välietappi. Talojen lisäksi Joensuussa oli Hiitolan, Louhelan ja Variksen kartanot, sekä näihin kuuluvat torpparien asumukset. Louhelan kartano sijaitsi jotakuinkin nykyisen luterilaisen kirkon paikalla. (Arkistoitu – Internet Archive) Karjalaiskylistä alkunsa saaneet Rantakylä ja Utra eivät hävinneet, vaan sulautuivat Joensuuhun sen kasvaessa.

Joensuussa sekä Utrassa oli teollisuutta, muun muassa sahoja, viinanpolttimo ja lasinvalmistusta. Nykyisen keskustan alueella oli myös viljamakasiini ja sotaväen harjoituspaikka. Vuodesta 1799 Joensuussa on saatu pitää markkinoita, mutta markkinoiden järjestäminen lopetettiin myöhemmin, kunnes ne taas uudestaan sallittiin. Pielisjoen ylitti lyhyen aikaa ponttonisilta.[4]

Suurin osa alueen 1700-luvulla tunnetuista paikannimistä on säilynyt samoina tai hieman muuttuneina nykypäiviin. 1700-luvun kartoilta löytyvät esimerkiksi Lehmo, Utran koski, Iiksensuo, Kontiosuo, Niinivaara, Varaslampi. Jotkut nimet ovat myös muuttuneet tai kadonneet.

Joen rantaan tehtiin pienimuotoisia linnoitustöitä joen yli vetäytymisen suojaksi Venäjän hyökkäyksen varalta.[5]

Itäinen Suomi jäi ilman kaupunkeja, kun lyhytaikainen Lieksan kaupunki lakkautettiin 1680 ja Sortavalan ja Savonlinnan kaupungit luovutettiin rauhansopimuksissa Venäjälle 1700-luvun alkupuoliskolla. Kaupungeista oli kuitenkin ollut paljon hyötyä liiketoiminnalle, joten itäiseen Suomeen alettiin vaatia uutta kaupunkia tai useampaa.

Jo 1700-luvulla Joensuu katsottiin sopivaksi maakuntakeskukseksi, mutta useista vaatimuksista huolimatta sille ei myönnetty kaupunkioikeuksia. Tosin siellä saatiin toisinaan järjestää markkinoita, joka oli kaupunkioikeuksista keskeisimpiä. Kuopio sai kaupunkioikeudet 1782, mutta se ei saanut niitä Joensuun sijasta, vaan päin vastoin, vilkastunut kaupankäynti lisäsi vaatimuksia ja perusteita kaupungin perustamiseksi myös Joensuuhun.

Ruotsin vallan aikainen, ensimmäinen ponttonisilta tuhottiin venäläisten hidastamiseksi Suomen sodassa 1808. Jo 1810-luvun alussa, pian sodan päätyttyä ja Venäjän vallattua Suomen, rakennettiin uusi silta, mutta jäät veivät sen 1823. 1827 Joensuuhun tehtiin ensimmäinen pysyvä silta, arkkusilta, jotakuinkin nykyisen itäsillan paikkeille.

Näkymä Pielisjoelle Joensuun vaneritehtaan suuntaan, joka edustaa puunjalostusteollisuuden merkittävää osuutta Joensuun historiassa. Myös tukinuittoa ohjailevat puomit ja tehtaan edustalla näkyvä katettu punainen tukinuittolaituri kertovat puunkäsittelyn historiasta

Joensuun kaupunkioikeuksien tavoittelu jatkui Venäjän vallan ajalla. Ensimmäisen virallisen hakemuksen vuonna 1838 Suomen senaatti hylkäsi, koska tulevan kaupungin tulevan ruutukaava-alueen maata ei oltu vielä saatu kokonaan hankittua yksityisiltä maanomistajilta. Tämä kysymys viivytti kaupungin perustamista 10 vuotta. Viimeiset yksityisten omistamat maa-alueet kuuluivat Louhelan tilaan. Ne saatiin ostettua valtiolle vuonna 1847. Jo seuraavana vuonna Suomen senaatti katsoi, että kaupunki voidaan perustaa, ja päätöksen vahvisti Venäjän keisari Nikolai I. Toisin sanoen keisari perusti Joensuun kaupungin vuonna 1848. Kaupungin asemakaavan laati C. W. Gyldén. Se oli aikaan nähden kookas ruutukaava. Siihen sisältyi yli 70 korttelia, yli kaksi kertaa enemmän kuin noin vuosikymmen aiemmin perustettujen Jyväskylän ja Mikkelin kaavoissa oli yhteensä. Useimmissa kortteleissa oli kuusi tonttia.[6] Kaupunki kasvoi nopeasti, Suomen itsenäistyttyä se oli jo selkeästi Pohjois-Karjalan keskus. Tällöin Joensuuta hallitsi puuhun liittyvä teollisuus, joka näkyi muun muassa suurina tukinuittoina. Joensuuhun valmistui Pohjoismaiden suurin sahalaitos, Penttilän saha 1918. Sahan toiminta lakkautettiin 1988, ja sen historiallisesti merkittävät rakennukset tuhoutuivat lopullisesti tulipalossa 1996. Puuteollisuuden ovat korvanneet lähes täysin muut teollisuudenalat. Ainoa jäljellä oleva suuri puuteollisuuslaitos on UPM-Kymmenen (aik. Schaumanin) vaneritehdas.

Suomen sisällissodan aikana kaupunki oli valkoisten hallussa, kun Joensuun punakaarti hajotettiin ja sen päällikkö August Wesley pakeni Etelä-Suomeen. Ainoa Pohjois-Karjalan taistelu oli 8. helmikuuta käyty Värtsilän taistelu, johon osallistui myös Joensuun suojeluskuntalaisia.[7] Huhtikuun alussa kaupunkiin tuotiin 169 Raudun taistelussa vangittua venäläistä, joista vartijoina toiminut joukko juopoteltuaan omavaltaisesti teloitti 99 14. huhtikuuta Siilaisella.[8] Ilosaaressa toimi myös vankileiri, ja kaupungissa teloitettiin sodan aikana 17 punaista.

Talvi- ja jatkosodissa kaupunki ei juuri vaurioitunut. Salpa-linja kulkee lähellä Joensuun keskustaa. Marjalan kaupunginosassa, kantakaupungin länsipuolella on sodanaikainen, mutta käyttämättä jäänyt Salpalinjaan liittyvä bunkkeri ja muita linnoituksia, joita hoitaa ja esittelee nykyisin Joensuun bunkkerimuseo. Linja pyrki siinä kohden sulkemaan Höytiäisen ja Pyhäselän välisen kannaksen, ja käyttämään puolustusesteenä kannaksen puhkaisevaa Höytiäisen kanavaa. Tuolloin vielä melko vähämerkityksellisen ja puolustuksellisesti huonosti sijoittuneen Joensuun keskusta jätettiin pääpuolustuslinjan suojaamattomalle itäpuolelle, koska linja vedettiin parhaiten puolustettavan maaston mukaan. Pääpuolustuslinja vedettiin kuitenkin Joensuusta pohjoiseen ja koilliseen sijaitsevan Kontiolahden varuskunnan- ja samalla kylän suojaksi. Siellä linjaan käytettiin muun muassa moninkertaisia panssariestekivien rivejä. Varustukset jäivät käyttämättä, sillä neuvostojoukot pysäytettiin eri suunnilla kaukana Joensuusta. Koko Jatkosodan viimeiset suuret taistelut käytiin Ilomantsin itäosissa, hieman yli 80 kilometrin päässä Joensuun keskustasta. Siellä pysäytettiin Neuvostoliiton viimeinen vakava yritys edetä sisemmälle Suomeen.

Pielisensuun kunta liitettiin Joensuun kaupunkiin vuonna 1954, jolloin Joensuun väkiluku kasvoi yli kaksinkertaiseksi (1953: 9553 asukasta, 1954: 23 748 asukasta). Ennen kuntaliitosta Joensuun kaupunki käsittikin lähinnä vain taajama-alueen keskustan, ns. ruutukaava-alueen. Kuntaliitoksen myötä Joensuun kaupunki sai muun muassa Hukanhaudan, Karsikon, Mutalan ja Noljakan kaupunginosat.

Pohjois-Karjalan maakunta on viime vuosina kärsinyt toistuvasti muuttotappioista. Joensuu on ollut maakunnan merkittävistä asutuskeskuksista ainoa, joka on selkeästi kasvanut. Myös osa sen vaikutusalueisiin kuuluvista kunnista, muun muassa Kontiolahti, Liperi ja Pyhäselkä, ovat onnistuneet lisäämään väkilukuaan. Joensuun seutu on pystynyt säilyttämään maakunnallisen vetovoimansa muun muassa koulutusmahdollisuuksiensa ja palvelutarjontansa ansiosta. Myös seutukunnan talous on menestynyt viime vuosina kohtalaisesti. Menestyvä kaupunki kaunistaakin maakunnan tilastoja esimerkiksi työttömyyden osalta. Työttömyysaste oli vuoden 2004 lopussa 17,0 %.

Joensuussa on vuodesta 2003 lähtien nähty ennennäkemättömän paljon rakennustyömaita. Keskustaan on noussut entistä korkeampia asuintaloja, elokuvateatteri ja liikehuoneistoja sekä suuri ostoskeskus. Uusi asuinalue on rakennettu Aittarantaan. Pekkalaan on valmistunut uusi silta edellisen viereen, ja lisää siltoja on suunnitteilla. Entisen Penttilän sahan alue on vuosien työn jälkeen puhdistettu, ja siitä on tulossa asuinalue.

Ennen Joensuun kaupungin perustamista 1848,[9] Joensuun kylä koostui vain muutamista talosta. 1720-luvulla kylässä oli noin 10 taloa ja 1800-luvun alussa noin 15 taloa, torppaa tai kartanoa. (Arkistoitu – Internet Archive) Alla oleva taulukko kuvaa kaupungin asukasluvun kehitystä vuosina 1850-1939 Suomen virallisten tilastojen valossa:

Vuodesta 1940 lähtien Joensuun asukasluku on kehittynyt seuraavasti:^lähde?
1940: 5 146
1950: 7 845
1960: 27 383
1970: 36 281
1980: 44 325
1990: 47 215
2000: 51 514
2004: 52 659
2005: 57 587

Joensuun rantoja on muokattu huomattavasti kaupungin perustamisesta lähtien; luonnontilaista rantaa on enää melko vähän. Pielisjokeen on tehty kanava ja tekosaaria. Ilosaaren laguunimainen muoto on keinotekoinen. Rantaviivaa on siirretty Pielisjoen kustannuksella. Joensuun Linnunlahdella, aivan ruutukaava-alueen kulmalta lähtien, sijaitsi vielä pitkälle 1900-luvulle leveä ja pitkä hiekkaranta, joka oli suosittu ajanviettopaikka. Laajaa hietikkoa jopa käytettiin sodan aikana lentokenttänä. Tämä hiekkaranta on nykyisin lähes täysin tuhottu. Sen päälle on rakennettu tekokukkula, Laulurinne, jonka päällä on kesätilaisuuksiin tarkoitettu suuri katettu lava, laululava. Hiekkarannan päälle on tehty myös pienvenesatama ja ravirata.

• Joensuun rannat