Joel Rinne

Joel Rinne hakeutui veljensä Jalmari Rinteen esimerkin innoittamana Suomen Kansallisteatterin oppilaskouluun vuonna 1916. Rinne teki kouluajan debyyttiroolinsa näytelmässä Daniel Hjort, sekä toimi avustajatehtävissä lukuisissa Kansallisteatterin näytännöissä, kuten Holbergin Jeppe Niilonpojassa, Molièren Saiturissa ja Ibsenin Peer Gyntissä. Kaksivuotisen koulun jälkeen vuorossa oli asepalvelus, jota hän suoritti Kainuun rajavartiostossa. Saatuaan siirron Helsinkiin ensimmäisen divisioonan esikuntaan hän siirtyi näyttelijäksi Elli Tompurin vasta perustamaan teatteriin, Vapaalle Näyttämölle. Teatteri kaatui pian taloudellisiin vaikeuksiin.[3] Vuoden aikana Rinne esiintyi muun muassa näytelmissä Ei sitä voi koskaan tietää, Nuoruus, Keinumorsian ja Salome.

Syksyllä 1920 Rinne siirtyi Kansan Näyttämölle, jonka pääpaino oli opereteissa, salonkinäytelmissä ja komedioissa. Teatterin näyttelijäkaartiin kuuluivat muun muassa Aku Käyhkö, Annie Mörk, Eino Jurkka, Aku Korhonen, Paavo Raitio, Pirkko Raitio ja Arvi Tuomi. Kansan Näyttämön kaudellaan Rinne näytteli muun muassa musiikkikomediassa Permantopaikka, joka oli yleisömenestys. Vuonna 1923 Viipurin Näyttämö houkutteli hänet kaksinkertaisella palkalla riveihinsä. Teatterissa aloitti samaan aikaan myös Uuno Laakso, josta tuli Rinteen läheinen ja pitkäaikainen työtoveri vuosiksi; heidän yhteistyönsä jatkui Kansallisteatterissakin. Viipurin kautta kesti kolme vuotta, ja Rinne näytteli tuona aikana muun muassa kappaleissa Fauni, Synti ja Romeo ja Julia.

Syksyllä 1926 Rinne palasi Helsinkiin Kansan Näyttämölle. Siellä hän esiintyi muun muassa näytelmissä Seitsemän veljestä, Pohjalla ja Edmund Kean, joista jälkimmäinen oli samalla Rinteen kymmenvuotistaiteilijajuhlakappale.

Vuonna 1928 oli vuorossa kiinnitys Suomen Kansallisteatteriin, josta tuli Rinteen pysyvä työpaikka vuoteen 1972 asti, jolloin hän jäi eläkkeelle.[3] Alkuun Rinteen roolit Kansallisteatterissa olivat veijarirooleja muun muassa Ferdys Pistoran kääntymyksessä ja Dominossa. Figaron häiden nimiroolin jälkeen hänen roolityyppinsä alkoivat laajeta. Bertolt Brechtin Kerjäläisoopperassa vuonna 1930 Rinne tulkitsi ensimmäisen suomenkielisen Macheathin.[3] 1930-luvulla Rinne näytteli esimerkiksi kappaleissa Miten haluatte, Villisorsa, Kustaa Eerikinpoika, Lea, Rajuilma, Akhnaton, Kypsyyskoe ja Volpone. Vuonna 1935 hän sai taiteellisen voiton klassisen protagonistin tulkinnastaan näytelmässä Homburgin prinssi Friedrich.[3]

Suomen Kansallisteatteri suljettiin talvisodan ajaksi, kuten muutkin Suomen teatterit. Välirauhan aikana sekä sodan päätyttyä työ Kansallisteatterissa jatkui reippain ottein. 1940-luvun näytöskappaleita olivat muun muassa Antonius ja Kleopatra, Ihmisvihaaja, Ministerin rakastettu, Nummisuutarit ja Erik XIV. Jälkimmäisen nimiroolista tuli Rinteelle taiteellinen voitto; hänen ”psykologisesti vivahteikasta” luonnetutkielmaansa ylistettiin lähes täydelliseksi. 1950-luvulla Rinteen suurimpia töitä olivat muun muassa Cyrano de Bergerac ja Nukkekoti sekä muutamat Tšehov-tulkinnat. Etenkin Bergerac sai kriitikoilta ylistävän vastaanoton vuonna 1958, jolloin esitys sai ensi-iltansa.[3]

1960-luvulla Rinteen suuret teatteriroolit jatkuivat muun muassa näytelmissä Marat, Caesar ja Kleopatra ja Kuka pelkää Virginia Woolfia. Näytelmässä Tartuffe (1960) Rinne ilmensi jälleen joustavuuttaan ja Altonan vangeissa (1962) hän yhdisti niukan ilmaisun älylliseen tarkkuuteen von Gerlachia näytellessään.[3]

Vuoden 1966 Päämajassa Rinne tulkitsi C. G. E. Mannerheimia. Rooli sai ylistystä kriitikoilta ja oli kassamenestys – näytelmä esitettiin toistasataa kertaa Kansallisteatterissa. Vuonna 1970 näytelmä filmattiin Matti Kassilan ohjaamana. Rinteen vastanäyttelijänä päämajoitusmestarin roolissa oli Jussi Jurkka.

Talvisodan syttyessä Rinne ei vielä joutunut nostomiehenä rintamalle, joten hän jatkoi elokuvaroolien tekoa ja välirauhan ajan myös teatteritöitään. Jatkosodan alkaessa käsky kuitenkin kävi jo ”täysikasvuisillekin”. Kersantti Rinne palveli Kannaksella viihdytysjoukoissa ja kiersi viihdyttämässä rintamamiehiä Einari Ketolan, Eino Katajavuoren, Vili Vesterisen ja Unto Salmisen kanssa. Viisikko pääsi esiintymään jopa itselleen ”Ukko-Pekalle” eli presidentti P. E. Svinhufvudille ja hänen seurueeseensa kuuluneille kenraaleille. Naisnäyttelijöiden puuttuessa Rinne pääsi osoittamaan muuntautumiskykyään tulkitsemalla Eevan roolin Aleksis Kiven Kihlauksessa.[3]

Vuonna 1942 Ilmari Unho ohjasi Suomi-Filmin ensimmäisen Simo Penttilä -filmatisoinnin, jännitysseikkailun Kuollut mies rakastuu, jossa Rinne näytteli pääosan, eversti Sarmon roolin ja Reino Valkama oli everstin aisaparina kapteeni Vehmerinä. ”Kuollut mies” sai jatkoa vuonna 1944 elokuvassa Kuollut mies vihastuu ja vielä 1952 elokuvassa Kuollut mies kummittelee, joissa Reino Valkama toimi edelleen everstin oikeana kätenä. Rinne piti itse ”Kuolleita miehiä” omina elokuvasuosikkeinaan myöhempien Palmu-elokuvien ohella. Juuri ennen sodan päättymistä kuvattiin Penttilä-filmatisointi Kolmastoista koputus, jossa Rinne näytteli kapteeni Pentti Kalhon roolin, toisessa miespääosassa oli Tauno Palo. Valkoisen neilikan velhossa Rinteen seikkailija-taikurin aisaparina esiintyi jälleen Valkama. Vuonna 1943 syntyi Ilmari Unhon ohjaamana elokuva Kirkastettu sydän, jonka miespääosasta Rinne nappasi ensimmäisen Jussi-palkintonsa.

Rinne palkittiin vuonna 1953 Pro Finlandia -mitalilla.[10]

Joel Rinne näytteli Komisario Palmua neljässä elokuvassa.

1950-luvulla Rinne alkoi hidastaa tahtiaan elokuvien parissa. Vuosikymmenen puolivälissä syntyi keskimäärin enää yksi elokuva vuodessa, muun muassa Muuan sulhasmies, jossa Joel Rinne ja Hannes Häyrinen näyttelevät irtolaisina elävää aatelismiestä ja hänen lakeijaansa. Vuonna 1957 valmistuneen Niskavuori taistelee -elokuvan jälkeen Rinne piti muutaman kesän taukoa elokuvista.

Vuonna 1960 Matti Kassila palasi Suomen Filmiteollisuuteen ohjaajaksi ja ryhtyi tekemään elokuvaa Mika Waltarin komisario Palmusta. Kassilan mielestä Suomessa oli vain kolme näyttelijää, joilla oli edellytykset Palmun hahmon tulkitsemiseen: Aku Korhonen, Tauno Palo ja Joel Rinne. Korhonen oli kuitenkin vakavasti sairas, ja Palon riippakivenä olivat puolestaan hänen romanttiset sankariroolinsa, jotka eivät olisi tehneet hänestä uskottavaa Palmua. Näin ollen Rinne sai roolin. Elokuvan muissa keskeisissä rooleissa olivat Leo Jokela ja Matti Ranin.

Komisario Palmun erehdyksestä tuli vuoden suurmenestys, joka poiki seuraavana vuonna jatkoa elokuvassa Kaasua, komisario Palmu!. Vuonna 1962 tehtiin kolmas Palmu-elokuva Tähdet kertovat, komisario Palmu. Rinne sai roolityöstään toisen miespääosa-Jussinsa. Seuraavana vuonna oli tarkoitus tehdä sarjalle jatkoa, mutta näyttelijöiden lakko romutti suunnitelmat. Neljäs Palmu-elokuva, Vodkaa, komisario Palmu, tehtiin vasta vuonna 1969, mutta ei enää Mika Waltarin tekstien pohjalta. Elokuva ei saavuttanut samanlaista suosiota kuin kolme edellistä Palmua, ja jäi siten sarjan viimeiseksi filmatisoinniksi. Kolme viimeistä Palmu-elokuvaa olivat Fennada-Filmin tuottamia.

Rinteen viimeiseksi elokuvatyöksi jäi vuonna 1970 ilmestynyt Päämaja, jota hän oli esittänyt jo näyttämöllä. Televisioteatterille, MTV-Teatterille ja Kansallisteatterille hän teki roolitöitä viimeisiin vuosiinsa saakka.