Joe Strummer

Joe Strummer, oikealta nimeltään John Graham Mellor, syntyi 21. elokuuta 1952 Ankarassa, Turkissa englantilaiseen diplomaattiperheeseen. Hänen isänsä työskenteli Britannian suurlähetystössä, ja perhe muutti tämän vuoksi maasta toiseen. He asuivat Kairossa, Meksikossa ja Saksan Bonnissa, kunnes Mellorin ollessa 9-vuotias he asettuivat asumaan Englantiin Lontoon kaupunkiin. Mellor laitettiin rikkaista oppilaista koostuneeseen sisäoppilaitokseen, jossa hän vietti nuoruutensa. Hänen perheensä oli muuttamassa pian Afrikkaan, mutta Mellor halusi veljensä Davidin kanssa jäädä Lontooseen. Hän tapasi vanhempiaan enää muutamia kertoja vuodessa.

Sisäoppilaitoksessa ollessaan Mellor innostui rockmusiikista ja amerikkalaisesta folk-musiikista. Hän kuunteli Little Richardia, Beach Boysia ja Woody Gutheria, joista hän sai kipinän opetella soittamaan itse. Hän tunsi vetoa myös taiteeseen. Veli David vieraantui perheestään ja liittyi British National Front -puolueeseen ja teki lopulta itsemurhan vuonna 1970. Veljen kuolema vaikutti Melloriin negatiivisesti. Valmistuttuaan sisäoppilaitoksesta hän aloitti opiskelut taidekoulu Central School of Art and Designissä, jossa hänen kiinnostuksensa taidetta sekä populaari- ja vaihtoehtokulttuureita kohtaan syveni. Hän suunnitteli ryhtyvänsä sarjakuvapiirtäjäksi.

Vuonna 1973 Mellor muutti Walesiin, missä hän liittyi Vultures-yhtyeen laulajaksi. Walesissa hän työskenteli haudankaivajana. Vulturesin hajottua vuonna 1974 Mellor palasi Lontooseen, missä hän ansaitsi rahaa katusoittajana. Hän perusti yhtyeen nimeltä 101’ers, jossa hän oli laulaja ja komppikitaristi. Hän päätti alkaa kutsua itseään Joe Strummeriksi ja vaati ystäviään kutsumaan häntä sillä nimellä. Strummer alkoi säveltää ja sanoittaa kappaleita.

Huhtikuussa 1976 101’ers soitti vielä tuntemattoman Sex Pistolsin lämmittelijänä Lontoossa Nashville Roomsissa. Yleisön joukossa olivat London SS-yhtyeen jäsenet Mick Jones ja Bernie Rhodes. Keikan jälkeen he kävivät esittäytymässä Strummerille ja pyysivät häntä liittymään London SS:ään. Strummer jätti 101’ers:n ja liittyi yhtyeeseen. Jäsenyys yhtyeessä ei kestänyt kauaa, mutta Strummer ja Jones perustivat The Clash-punk-yhtyeen Paul Simononin, Terry Chimesin ja Keith Levenen kanssa. Strummer toimi yhtyeessä laulajana ja komppikitaristina. Heidän ensiesiintymisensä oli 4. heinäkuuta 1976 Sheffieldissä Sex Pistolsin lämmittelijänä. Tammikuussa 1977 The Clash solmi levytyssopimuksen CBS Recordsin kanssa, jolloin Levene erotettiin yhtyeestä.

Vuonna 1977 ilmestyi The Clashin ensimmäinen albumi, joka kantoi yhtyeen nimeä. Yleisesti albumia pidetään yhtenä punk-kauden merkittävimmistä levyistä. Albumilla on muun muassa sellaiset yhtyeen klassikot kuin "Janie Jones", "Garageland" ja "White Riot". Yhtye käsitteli sanoituksissaan sosiaalista rappeutumista, työttömyyttä, rasismia, poliisiväkivaltaa, poliittista ja sosiaalista sortoa ja militarismia. Clashin ideologia oli tiukan vasemmistolainen. Strummer ja Clash olivat mukana Anti-Nazi League- ja Rock Against Racism -kampanjoissa. Debyyttialbumin jälkeen Chimes lopetti yhtyeessä. Tilalle otettiin Topper Headon.

Vuonna 1978 ilmestyi Give 'Em Enough Rope -albumi, jolta löytyvät muun muassa yhtyeen klassikot "Safe European Home" ja "Tommy Gun". Vuonna 1979 ilmestyi yhtyeen musiikillinen täysosuma; albumi London Calling, joka on toistuvasti ollut kärkipäässä Kaikkien aikojen paras albumi -äänestyksissä. Albumilta löytyy yhtyeen tunnetuimpia kappaleita, muun muassa London Calling, Train In Vain ja Spanish Bombs. Albumin vahvuuksiin kuuluu sen laaja musiikillinen asteikko reggaesta rockabillyn kautta punkrockiin. Vuonna 1980 ilmestyi Sandinista!, joka musiikillisesti oli vieläkin edeltäjäänsä kokeilevampi. Alun perin kolmoisalbumina ilmestynyt Sandinista! käy kappaleissaan läpi miltei jokaisen musiikkityylin. Yhtye yhdisteli musiikkiinsa reggaeta, hip hopia, tanssivaikutteita, perinteisempää rockia sekä rhythm and bluesia.

Strummer ja Clash joutuivat useasti vaikeuksiin virkavallan ja lain kanssa sekä olivat pahamaineisia. Kesäkuussa 1977 Strummer ja Headon pidätettiin heidän maalattua spraymaalilla yhtyeensä nimen hotellihuoneen seinään. Toukokuussa 1980 Strummer pidätettiin Hampurissa hänen lyötyä kitarallaan Clashin konserttia katsonutta väkivaltaista yleisön jäsentä. Tapauksen seurauksena Strummer ryhtyi väkivallattomaksi.

Viimeinen virallisena pidetty Clash-albumi oli Combat Rock, joka ilmestyi vuonna 1982. Albumin epätasaisen materiaalin joukossa on yhtyeen tunnetuimpia kappaleita: "Rock The Casbah", "Should I Stay or Should I Go?" ja "Straight To Hell". Strummer katosi pitkäksi aikaa ennen albumin julkaisua yhtyeen manageri Bernie Rhodesin neuvosta vauhdittaakseen tulevan Clash-kiertueen lipunmyyntiä. Rhodes oli suunnitellut Strummerin matkustavan salaa Texasiin, jossa hän piileskelisi ystävänsä Joe Elyn kotona. Strummer oli kuitenkin Texasiin menoa vastaan ja päätti kadota aidosti ja matkusti kenenkään tietämättä Ranskaan. Siellä ollessaan hän juoksi Pariisin maratonin. Hän ei harjoitellut juoksua varten, vaan sanoi juoneensa 10 tuoppia olutta kisaa edeltävänä iltana. Clashin muut jäsenet ja ihailijat olivat ymmällään Strummerin katoamisesta. Palattuaan Lontooseen ja ilmaannuttuaan siellä esiin Strummer oli pahoillaan katoamistempusta ja tiedosti sen olleen virhe.

Viisi vuotta levyttämistä ja esiintymistä kulutti yhtyeen loppuun ja ensimmäisenä Strummer erotti huumeriippuvaisen Topper Headonin ja sitten Mick Jonesin. Strummer yritti jatkaa Clashin nimellä ja otti väliaikaisesti Terry Chimesin takaisin rumpaliksi, kunnes löysi yhtyeeseen Pete Howardin. Yhtye menetti myös basisti Paul Simononin. Manageri Rhodes rohkaisi Strummeria jatkamaan ja lisäsi yhtyeeseen kaksi uutta kitaristia. Clash julkaisi vuonna 1985 Cut The Crap -albumin. Albumin ainoat musiikilliset huippuhetket löytyvät kappaleista This Is England ja North And South. Albumi floppasi ja Strummer hajotti Clashin. Hajoamisen jälkeen hän myönsi yhtyeen ”ontuneen kohti hautaansa” Headonin ja Jonesin erottamisesta lähtien.

Joe Strummer esiintymässä Pogues-yhtyeen kanssa Japanissa.

Clashin hajottua virallisesti 1985 Strummer peri Clashin levytyssopimuksen, josta oli myöhemmin suurta haittaa hänen soolouralleen. Hän teki muutaman kappaleen elokuviin Walker, Sid & Nancy ja Permanent Record. Tuolloin syntyivät kappaleet Unknown Immortal, Love Kills, Dum Dum Club, Trash City, Baby The Trans ja Tennessee Rain Strummer liittyi vuosiksi 1987 ja 1988 Pogues-yhtyeeseen tuuraamaan sairaana ollutta kitaristi Philip Chevronia. Hän esiintyi vuonna 1989 Jim Jarmuschin elokuvassa Mystery Train. Vuonna 1990 Strummer teki cameo-rooli Aki Kaurismäen elokuvassa I Hired a Contract Killer esittäen kitaristia pubissa.

Vuonna 1989 ilmestyi Strummerin ensimmäinen sooloalbumi Earthquake Weather, joka kärsi hieman tasapaksusta sovituksesta. Samana vuonna Strummer järjesti The Latino Rockabilly War -yhtyeen kanssa Rock Against The Rich -hyväntekeväisyyskonsertin. Sooloalbumin jälkeen hän katosi julkisuudesta useaksi vuodeksi ja vietti pitkään hiljaiseloa. Syynä oli Strummerin ajautuminen levy-yhtiönsä kanssa riitoihin. Levy-yhtiö kieltäytyi julkaisemasta Strummerin albumeita, mutta ei myöskään halunnut päästää häntä irti Clashin aikaisesta sopimuksesta.

Viivytystaistelu päättyi vasta vuonna 1999, kun levy-yhtiö viimein antoi periksi ja Strummer julkaisi toisen soololevynsä liki 10 vuoteen The Mescaleros -yhtyeen kanssa. Levy-yhtiönä oli nyt Mercury Records. Erinomaiset arvostelut saanut Rock Art And The X-Ray Style -albumi sisälsi runsaasti kantaa ottavia sanoituksia. "Yalla Yalla" -kappaleessa Strummer laulaa: "Well so long liberty / Let's forget you didn't show / Not in my time / But in our son's and daughter's time / When you get the feelin' / Call - and you got a room". Albumin ilmestyttyä yhtye aloitti Englantiin, Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan ulottuneen kiertueen. Kesällä 1999 Strummer esiintyi Seinäjoen Provinssirockissa. Yhtyeen konserteissa kuultiin The Clash -fanien suosikkeja sekä Mescalerosin omaa tuotantoa.

Joe Strummerin muistoksi tehty graffiti.

Strummer ja Mescaleros saivat kuitenkin lähteä levy-yhtiöstä albumin ilmestymisen jälkeen. Vuonna 2001 allekirjoitettiin uusi levytyssopimus Hellcat Recordsin kanssa ja yhtyeeltä ilmestyi maailmanmusiikkia sisältävä Global A Go-Go -albumi. Sen helmiä ovat nimikappale ja "Johnny Appleseed". Vuoden 2002 marraskuussa Joe Strummerin ja Mescalerosin esiintyessä Liverpoolissa lakkoilevien palomiesten tukikonsertissa vanha yhtyetoveri Mick Jones oli seuraamassa konserttia. Jones yllätti Strummerin nousemalla konsertin lopussa lavalle, ja ystävykset esittivät muutaman Clashin tunnetun kappaleen. Viimeksi kaksikko oli soittanut samalla lavalla vuonna 1983. Strummerin viimeinen esiintyminen oli Broomfieldissä 22. marraskuuta 2002 tasan kuukausi ennen hänen kuolemaa.

Strummer kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen kotonaan Broomfieldissä 22. joulukuuta 2002 palattuaan ulkoiluttamasta koiriaan. Hänen vaimonsa löysi hänet elottomana kodin keittiöstä ja yritti elvyttää häntä, mutta ei onnistunut. Hän soitti hätänumeroon, ja paikalle saapuneet ensihoitajat totesivat Strummerin kuolleeksi.[1] Ruumiinavauksessa todettiin, että hänellä oli ollut synnynnäinen sydänvika, jota ei ollut koskaan huomattu.[2]

The Clash hyväksyttiin Rock and Roll Hall of Fameen 10. maaliskuuta 2003. Strummer oli Mick Jonesin kanssa suunnitellut Clashin paluuta Hall of Fameen pääsyn kunniaksi, mutta hänen kuolema hautasi toiveet yhtyeen paluusta. Samana vuonna ilmestyi Joe Strummer & The Mescaleros -yhtyeen viimeiseksi jäänyt albumi Streetcore. Mescaleros lopetti toimintansa Strummerin kuoltua.

Strummerin leski Lucinda Mellor suunnittelee miehensä jäämistöön perustuvaa kirjaa, jossa olisi tekstejä, piirroksia, valokuvia, ja siinä olisi mukana myös CD-albumi.[3]