Jimmy Carter

Jimmy Carter työpöytänsä ääressä Valkoisen talon Oval Officessa (1978)

Carter ilmoitti heti vaalivoittonsa jälkeen aikovansa muokata liittovaltion hallintorakenteista tehokkaampia vähentämällä ministeriöitä ja virkamiesten määrää sekä purkamalla liittovaltion sääntöviidakkoa. Kongressi kuitenkin katsoi hallintorakenteiden muuttamisen olevan sen vallassa, mutta Carterin onnistui saada esityksensä läpi republikaanien tuella.[8]

Virkaan astuttuaan Carter nimesi maan tärkeimmäksi ongelmaksi inflaation.[9] Carter julkaisi joulukuussa 1977 veroehdotuksensa, jossa yritysten verotusta olisi laskettu asteittain ja kaikkien tuloveroja olisi leikattu, pienituloisten eniten. Samalla tiettyjä veroetuja leikattaisiin. Kongressi lopulta hyväksyi verouudistuksen vaikkakin eri muodossa kuin Carterin esityksessä. Lokakuussa 1978 Carter tarttui inflaation hillitsemiseen muun muassa tarkastelemalla tiukemmin suurten yritysten hintapolitiikkaa ja verohelpotuksia sekä leikkaamalla valtion menoja. Carterin yrityksistä huolimatta inflaatio jatkoi kasvamistaan vielä vuoden 1980 alkuun asti. Sen jälkeen sen nousu taittui, mutta lisääntyneestä työttömyydestä tuli ongelma, josta seurasi jopa rotumellakoita.[10]

Carter ryhtyi uudistamaan työikäisten ja työkykyisten sosiaaliturvaa, sillä senhetkinen toimeentulotukijärjestelmä ei kannustanut työntekoon tai perheiden yhdessä pysymiseen. Carterin keväällä 1977 julkaisemassa ehdotuksessa lapsiperheiden vanhemmille etsittäisiin työpaikka, valtio subventoisi pieniä palkkatuloja sekä työkyvyttömille ja pienten lasten äideille taattaisiin kohtuullinen toimeentulo. Esitys kaatui kuitenkin kongressin vastustukseen, sillä se ei sopinut eri syistä vasemmistolaisille eikä talouskonservatiiveille.[11]

Carterin mielestä yhdysvaltalaiset tuhlasivat liikaa energiaa, joten hän lisäsi energian verotusta, rankaisi paljon kuluttavien autojen käytöstä ja korotti bensaveroa. Hän pyrki myös vähentämään öljyntuontia Yhdysvaltoihin sekä lisäämään kivihiilen ja ydinvoiman käyttöä. Carterin energiasuunnitelma herätti vastustusta kongressissa sekä etelävaltioissa. Energiapaketti meni läpi edustajainhuoneessa elokuussa 1977 ja senaatissa seuraavana vuonna vaikkakin huomattavasti muuttuneena.[12]

Carter peruutti helmikuussa 1977 joukon pato- ja vesivoimalaprojekteja niiden haitallisten ympäristövaikutusten vuoksi. Tätä kongressi ei hyväksynyt, ja lopulta Carter sai läpi vain puolet ehdottamistaan lakkautuksista.[13] Luontoa ja ympäristöä aina arvostanut Carter edisti ympäristölainsäädäntöä muutenkin paljon.[14]

Carter ja Deng Xiaoping (1979)

Carter ilmoitti ulkopolitiikassaan pyrkivänsä ajamaan etenkin ihmisoikeuksia ja köyhyyden vähentämistä. Hän kiinnitti huomiota Neuvostoliiton ihmisoikeuksiin, uhkasi Latinalaisen Amerikan hallituksia tuen leikkaamisella, mikäli maat eivät parantaisi ihmisoikeustilannettaan, sekä vaati Etelä-Afrikassa vallan antamista mustalle enemmistölle jopa sotilasavun lakkauttamisen uhalla. Kiinan ihmisoikeusrikkeistä Carterin hallinto oli hiljaa, sillä Carter halusi normalisoida diplomaattisuhteet Kiinaan.[15] Diplomaattisuhteet Yhdysvaltain ja Kiinan kansantasavallan välillä solmittiin vuoden 1979 alussa, ja samalla suhteet Taiwaniin katkaistiin, mikä oli Pekingissä asetettu diplomaattisuhteiden solmimisen ehdoksi. Yhdysvaltalaiset konservatiivipoliitikot arvostelivat voimakkaasti Carterin päätöstä.[16]

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin päätösasiakirjan ”kolmannessa korissa” oli nostettu ihmisoikeuksien kunnioittaminen valtioiden välisten suhteiden yhdeksi mittariksi. Jimmy Carterin tinkimättömyys ihmisoikeuskysymyksissä johti Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välisiin yhteenottoihin Etykin ensimmäisissä seurantakokouksissa, jotka pidettiin vuonna 1977 Belgradissa ja vuonna 1979 Madridissa.[17]

Carterin ulko- ja turvallisuuspoliittisena neuvonantajana toimi puolalaissyntyinen Zbigniew Brzezinski, jonka asenne Neuvostoliittoa kohtaan oli selvästi Carteria jyrkempi.[18] Brzezinski julisti liennytyspolitiikan hiipuneen, minkä vuoksi Yhdysvaltain olisi tehostettava omien kansallisten etujensa ajamista maailmalla. Vietnamin sodan jäljiltä alamaissa olleita Yhdysvaltain asevoimia alettiin vahvistaa, ja Yhdysvallat kiinnostui jälleen myös Euroopasta. Sotilasliitto Naton eurooppalaisille jäsenmaille muodostui kuitenkin epämääräinen kuva Carterin hallinnon ulkopolitiikasta, sillä ulkoministeri Cyrus Vance pyrki ylläpitämään ja parantamaan neuvotteluyhteyksiä Moskovaan. Yhdysvaltain hallinnon sisäisissä kamppailuissa voiton vei usein Brzezinskin kovempi, patoamispolitiikkaa kannattanut linja.[19]

Carter luovutti vuonna 1977 tehdyllä sopimuksella Panaman kanavan panamalaisille vuonna 1999. Hän kutsui tekoa moraalisesti oikeaksi sekä hyödylliseksi Yhdysvaltain maineelle maailmalla.[20]

Carter sai vuonna 1978 aikaan Camp Davidin rauhansopimuksen Israelin ja Egyptin välille, mitä pidetään usein Carterin suurimpana ulkopoliittisena saavutuksena.[21] Sopimusta vastaan protestoivat voimakkaasti jyrkän linjan arabimaat Syyria, Algeria ja Irak sekä Palestiinan vapautusjärjestö PLO.[22]

Presidentti Carter ja Neuvostoliiton pääsihteeri Leonid Brežnev allekirjoittavat SALT II -sopimuksen (1979)

Kesäkuussa 1979 Carter solmi Neuvostoliiton kanssa SALT II -aserajoitussopimuksen. Neuvostoliiton hyökättyä Afganistaniin Yhdysvaltain senaatti ei ratifionut sopimusta, mutta käytännössä maat panivat sopimuksen täytäntöön seuraavien vuosien aikana.[23] Afganistanin tapahtumien johdosta Carterin aloitteesta useat länsimaat boikotoivat Moskovan olympiakisoja 1980.[24]

Carterin virkakauden loppua varjosti Yhdysvaltain Iranissa sijaitsevan Teheranin-suurlähetystön panttivankikriisi ja epäonnistunut vapautusyritys.[4] Kriisi romahdutti Carterin kansansuosion ja vaikutti hänen vaalitappioonsa seuraavissa presidentinvaaleissa.[25] Iran ja Yhdysvallat pääsivät sopimukseen panttivankien vapauttamisesta 19. tammikuuta 1981, jolloin Carterin virkakautta oli jäljellä enää vajaa vuorokausi. Vapautetut yhdysvaltalaiset lähtivät Teheranista seuraavana päivänä pian sen jälkeen, kun uusi presidentti Ronald Reagan oli aloittanut virassaan. Carter tapasi vapautetut Wiesbadenissa Länsi-Saksassa ja sanoi Iranin syyllistyneen ”uskomattomaan raakuuteen” panttivankeja kohtaan, mikä kuohutti yhdysvaltalaisten mieliä.[26]

Carteria on syytetty poliittisesta ja sotilaallisesta tuesta Indonesian hallitukselle Itä-Timorin miehityksen ja kansanmurhan aikana, jolloin kolmasosa Itä-Timorin väestöstä kuoli.[27] Carterin hallintoa on niin ikään syytetty Nicaraguan sandinistien poliittisten vastustajien tukemisesta CIA:n avulla sekä ennen että jälkeen sandinistien valtaannousun.[28] Carterin hallinto antoi myös merkittävää sotilaallista tukea El Salvadorin hirmuhallinnolle ainakin vuoteen 1980 asti.[29]

Kriitikoiden tekstissä siteerataan välillä myös Carterin lausuntoa, jonka mukaan "Yhdysvalloilla ei ole anteeksipyydettävää vietnamilaisilta, koska tuho oli molemminpuolista".[30]