Jimi Hendrix

Hendrix kasvoi Seattlessa työväenluokkaisessa perheessä. Hän sai kasteessa nimen Johnny Allen Hendrix. Huoltajuuden siirryttyä isälle, Al Hendrixille, tämä kuitenkin vaihtoi poikansa etunimet James Marshalliksi. Äiti Lucille kuoli 2. helmikuuta 1958 pernan repeämään.[2] Hendrixillä oli kaksi nuorempaa veljeä, Joseph ja Leon, joka vietti ison osan elämästään vankiloissa.

Charles R. Crossin kirjoittaman Room Full of Mirrors. A Biography of Jimi Hendrix -elämäkerran mukaan Hendrix oli joutunut lapsuudessaan seksuaalisesti hyväksikäytetyksi.[3]

Sisäänpäin kääntyneen ja mielikuvitusmaailmoissa viihtyvän pojan pakkomielteeksi muodostui 1950-luvun rhythm and blues -musiikki. Kitaraan Hendrix kuitenkin tarttui toden teolla vasta 16-vuotiaana. Hendrix erotettiin high schoolista, ja hän ajautui huonoille teille. Vuonna 1961 Hendrixiä uhkasi vankilatuomio autovarkaudesta. Nuoriin rikoksentekijöihin siihen aikaan sovelletun käytännön mukaisesti hän kuitenkin välttyi rangaistukselta värväytymällä armeijaan (101. maahanlaskudivisioona). Fort Campbellin varuskunnassa Kentuckyssä häntä ryhdyttiin kouluttamaan laskuvarjojääkäriksi.

Hendrix ei viihtynyt armeijassa ja selviytyi huonosti koulutuksesta. Hän saattoi nukkua palvelusaikana, ei kunnioittanut armeijan järjestyssääntöjä ja sai huonoja tuloksia ampumaharjoituksissa. Hendrix vapautettiin varusmiespalveluksesta kouluttajien aloitteesta hänen palveltuaan armeijassa vasta vuoden normaalin kahden vuoden palveluksen sijaan.

Vapautus oli Hendrixille helpotus. Myöhemmin lehtihaastatteluissa hänellä oli kuitenkin tapana kertoa, että hän sai vapautuksen laskuvarjohypyssä murtuneen nilkan vuoksi.

Päästyään armeijasta vuonna 1962 Hendrix aloitti muusikon uran ja työskenteli konsertti- ja studiokitaristina eri puolilla Yhdysvaltoja. Soittotaitonsa ansiosta Hendrix pääsi säestämään joitakin tunnettujakin artisteja, kuten The Isley Brothersia ja Little Richardia. Hän ei kuitenkaan itse saavuttanut merkittävää mainetta. Pidemmän päälle hän viihtyi huonosti taustajäsenen työssä, jossa ei voinut kunnolla toteuttaa omia musiikillisia ideoitaan. Vuonna 1965 Hendrix allekirjoitti tuottaja Ed Chalpinin kanssa levytyssopimuksen, joka vaikeutti myöhemmin hänen uraansa. Vuoden 1966 kesällä Hendrix päätyi Greenwich Villageen, New Yorkin taiteilijakaupunginosaan. Taiteilijanimeä Jimmy James käyttävä Hendrix ansaitsi tulonsa Curtis Knight and the Squires -nimisen R&B-orkesterin soolokitaristina sekä katusoittajana. Lisäksi hän harjoitteli omia sävellyksiään The Blue Flames -yhtyeen kanssa. Tässä kokoonpanossa soitti myös Randy California, joka sittemmin saavutti jonkin verran mainetta Spirit-yhtyeen kitaristina. Hendrix yritti herättää newyorkilaisten musiikkituottajien kiinnostusta, mutta ei onnistunut.

Syksyllä 1966 brittiläinen muusikko ja tuottaja Chas Chandler, entinen The Animals -yhtyeen jäsen, vieraili New Yorkissa. Hän huomasi Curtis Knight and the Squiresin yökerhokonsertissa esiintyneen Hendrixin lahjakkuuden. Chandler houkutteli kitaristin mukaansa Englantiin, jossa arveli tämän löytävän vastaanottavaisempaa yleisöä. Epäluuloinen Hendrix suostui lähtemään, kun Chandler oli luvannut esitellä tälle Lontoossa blueskitaristi Eric Claptonin, jonka soitto Blues Breakers with Eric Clapton -levyllä oli tehnyt Hendrixiin vaikutuksen.

Lontoossa Hendrixin ympärille koottiin yhtye, joka sai nimekseen The Jimi Hendrix Experience. Yhtyeen basistiksi löytyi Noel Redding, nuori ja tuntematon rockmuusikko, joka oli aikaisemmin soittanut kitaraa. Rumpaliksi valittiin jazztaustainen Mitch Mitchell, joka oli jo hankkinut hieman mainetta muun muassa Georgie Fame & The Blue Flames -yhtyeessä. Häntä pidettiin yhtenä oman sukupolvensa parhaista rock-rumpaleista. Chas Chandler toimi The Jimi Hendrix Experiencen tuottajana. Yhtyeen manageriksi ryhtyi hämäräperäinen liikemies Mike Jeffery.

Itsevarmuutensa lisäännyttyä Hendrix alkoi nyt nopeasti kypsyä ja kasvaa taiteilijana. The Jimi Hendrix Experiencen esiintymiset sekä joulukuussa 1966 ilmestynyt esikoissingle ”Hey Joe” aiheuttivat sensaation Britanniassa, pian myös monissa muissa Euroopan maissa. ”Hey Joe” oli Billy Robertsin tekemä rockversio vanhasta folksävelmästä. Myös The Byrds ja Hendrixin vanhan soittokumppanin Arthur Leen johtama Love versioivat tämän kappaleen samoihin aikoihin. Hendrixin seuraavat singlet olivat hänen omia sävellyksiään. Raskaan psykedeelinen ”Purple Haze” ja unenomainen balladi ”The Wind Cries Mary” olivat sekä myynti- että arvostelumenestyksiä: Britanniassa ”Purple Haze” nousi singlelistan kolmannelle sijalle. Niin kriitikot kuin suuri yleisökin arvostivat Hendrixin tapaa yhdistää kitarataituruus ja tarttuvat popmelodiat rhythm and bluesin sykkeeseen, jazzvivahteisiin, psykedeelisiin kokeiluihin ja syntymässä olevan raskaan rockin soundiin.

Hendrix Tukholmassa toukokuussa 1967.

Omien sävellystensä rinnalla Hendrix esitti konserteissaan usein myös lainakappaleita: Howlin’ Wolfin, Elmore Jamesin ja Muddy Watersin tunnetuksi tekemiä bluesstandardeja, ajankohtaisia popkappaleita, kuten The Troggs -yhtyeen hitin ”Wild Thing”, sekä suuresti ihailemansa Bob Dylanin lauluja.

Huomiota herätti myös Hendrixin vilkas ja seksuaalisesti vihjaileva lavaesiintyminen, joka perustui afroamerikkalaisen musiikin esittämisperinteeseen, mutta oli valkoiselle yleisölle uutta ja yllättävää. Hendrix soitti hampaillaan ja teki kuperkeikkoja ja sytytti kitaransa tuleen. Hän poltti esiintyessään tiettävästi ainakin kolme kitaraansa uransa aikana. Lavaesiintymiseen Hendrix oli alun perin joutunut kiinnittämään huomiota kiertäessään Yhdysvaltojen eteläosia, missä yleisö oli hyvin vaativaa ja alkoi usein pitkästyneisyyttään heitellä esiintyjiä käteen sattuvilla esineillä. Uransa myöhemmässä vaiheessa Hendrix vähensi lavatemppuiluaan, koska halusi, että konsertteihin tullaan ennen kaikkea kuuntelemaan musiikkia.

Toukokuussa 1967 ilmestyi yhtyeen ensimmäinen albumi Are You Experienced. Se sisältää muun muassa seksuaalisesti latautuneen hitin ”Foxy Lady”, surf-musiikkia ja psykedeliaa yhdistelevän sävellyksen ”Third Stone from the Sun” sekä vauhdikkaan ”Firen”, jossa rumpali Mitch Mitchell pääsi näyttämään osaamistaan. Samalta levyltä löytyvän heavy metal -vivahteisen kappaleen ”I Don’t Live Today” Hendrix tapasi omistaa konserteissaan Pohjois-Amerikan intiaaneille – tietoisena siitä, että hänellä itselläänkin oli cherokee-esivanhempia. Hendrixin isänäidin, Nora Rose Mooren, isä oli puoliksi cherokee-intiaani ja puoliksi irlantilainen. Hendrix itse samastui voimakkaasti etäisiin intiaanijuuriinsa, vaikka hän ulkonäöltään ja kulttuuriselta taustaltaan olikin ensisijaisesti mustan väestön edustaja. Kappaleella ”Red House” Hendrix osoitti hallitsevansa tyylikkäästi myös klassisen blueskitaroinnin.

Are You Experiencedin ja Hendrixin myöhempienkin studiolevyjen äänittäjänä toimi Eddie Kramer. Kramerilla oli merkittävä osuus siinä, että Hendrix onnistui toteuttamaan monet musiikilliset ideansa ja oivalluksensa levytysstudiossa. Ensialbumi pysytteli ”rakkauden kesän” koittaessa brittilistan sijalla kaksi The Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin takana.

Epätavallista soittotekniikkaa Helsingin-konsertissa.

22. toukokuuta 1967 The Jimi Hendrix Experience konsertoi Helsingin Kulttuuritalolla ainoan Suomen-vierailunsa yhteydessä.[4] Lämmittely-yhtyeinä toimivat Wantons, The New Joys ja The First. Silminnäkijäkuvausten perusteella konsertti oli onnistunut. Yleisöä oli Kulttuuritalon toimintakertomuksen mukaan 1200 henkeä.[5] Hendrix hajotti kitaransa esiintymisen lopussa.[6] Kulttuuritalon konsertista on säilynyt kaitafilmille tallennettu otos.[7][8] Paikalla olivat suomalaisista muusikoista ainakin Jukka Tolonen, Leif Kiviharju, Hasse Walli, Lido Salonen, Remu Aaltonen ja Albert Järvinen sekä säveltäjä Otto Donner. Konsertin jälkeen yhtyettä ei oudon ulkoasunsa vuoksi päästetty ravintola Kalastajatorppaan syömään.

Hendrix vieraili myös Yleisradion Ratakadun studiolla Popkontrasteja-nimisen TV-ohjelman nauhoituksissa, mutta taltioinnin päälle nauhoitettiin myöhemmin muuta materiaalia. Siihen aikaan kuvanauhojen uudelleenkäyttö oli yleistä, koska nauha oli kallista. Kyseessä oli playback-esiintyminen, joka näytettiin TV2-kanavalla 9. syyskuuta 1967.[9] Ohjelmaa vetämässä ollut toimittaja ja musiikintuottaja Erkki Pälli kuvaili, että Hendrix oli koko Yle-vierailunsa ajan "aivan sekaisin" ja hänen kanssaan jouduttiin riitelemään kauan, koska hän ei olisi aluksi halunnut soittaa playbackina.[10]

18. kesäkuuta 1967 The Jimi Hendrix Experience debytoi johtajahahmonsa kotimaassa Yhdysvalloissa kuuluisilla Montereyn popfestivaaleilla, jotka järjestettiin San Franciscon lähellä. Vaikka osa yhdysvaltalaisista rock-kriitikoista tyrmäsi konsertin ja yhtyeen esikoisalbumin, festivaaliyleisö oli toista mieltä. Nykyisin The Jimi Hendrix Experiencen esiintyminen Montereyssä on rockhistorian tunnetuimpia konsertteja, ja se on julkaistu sekä äänilevynä että elokuvana.

Hendrixin ensimmäinen Yhdysvaltojen kiertue murrosikäisten tyttöjen suosiman The Monkees -yhtyeen lämmittelijänä ei ollut menestys. The Jimi Hendrix Experience onnistui silti nopeasti vakiinnuttamaan suosionsa Pohjois-Amerikassakin.

Myöhemmin samana vuonna (1967) ilmestyi toinen studioalbumi, Axis: Bold as Love, joka saavutti listoilla menestystä edeltäjänsä tavoin. Nykyisin kyseinen levy ei tosin nauti aivan yhtä suurta mainetta kuin kaksi muuta The Jimi Hendrix Experiencen albumia. Axis... tehtiin levytyssopimuksen velvoittaman paineen alaisena. Noel Redding on myöhemmin kertonut, että Hendrix löysi nyt hitaammin ideoita kappaleisiinsa. Ensimmäisen levyn sävellykset olivat olleet heti valmiita levytettäviksi. Toisen albumin tunnetuin kappale on monien artistien tulkitsema herkkä balladi ”Little Wing”. Sen lisäksi vain ”Spanish Castle Magic” päätyi albumilta konserttien vakionumeroksi. Levyltä julkaistiin huonosti menestyneenä singlenä sci-fi-henkinen ”Up from the Skies”, jossa Hendrix esiintyy maata tarkastelevana avaruusolentona. Kappale ”Little Miss Lover” edustaa tyyliltään jo funk rockia, ja siinä Hendrix myös käyttää ensimmäistä kertaa wah-wah-efektiä perkussiivisellä tavalla, jonka monet muut kitaristit myöhemmin omaksuivat. Levyn pisin kappale, ”If 6 was 9”, edustaa psykedeliaa, ja levyn päättävä ”Bold as Love” sisältää ensimmäisen stereoflanger-efektin. Tuottaja Eddie Kramer teki efektin manuaalisesti (The Beatles oli aiemmin käyttänyt flanger-efektiä monona).

Hendrix oli toisella levyllään kypsynyt myös sanoittajana. Kappaleissa ”One Rainy Wish” ja ”Bold as Love” Hendrix kehitti runollista sanoitustyyliään, ja ”Castles Made of Sandissa” hän näyttäytyi tarinankertojana. Hendrixin sanoituksissa, joissa hänen ihailemansa Bob Dylanin vaikutus on helppo tunnistaa, esiintyi usein omaelämäkerrallisia teemoja, viittauksia ulkoavaruuteen ja yliluonnolliseen sekä naishahmoja, jotka voidaan nähdä vapauden ja rakkauden symboleina. Kahdella ensimmäisellä levyllä esiintyvät nimet ”Waterfall” ja ”Little Wing” ovat Hendrixin mukaan hänen suojelusenkelilleen antamiaan Pohjois-Amerikan intiaanien mytologiaan perustuvia nimityksiä.

Yhdysvalloissa toisen albumin julkaisua siirrettiin vuoden 1968 puolelle, jottei se häiritsisi ensimmäisen albumin odotettua suurempaa ja yhä jatkunutta myyntiä.

Jimi Hendrixin Fender Stratocaster -kitara.

1960-luvun yhdysvaltalaisessa populaarikulttuurissa vallitsi jyrkkä roturaja. Hendrix ylitti tuon rajan saavuttaessaan valkoisen nuorison suosion. Häntä voikin luonnehtia ensimmäiseksi mustaihoiseksi supertähdeksi.

Brittiläinen yleisö oli lämmennyt mustille bluesartisteille aiemmin kuin yhdysvaltalainen. Ei olekaan sattumaa, että Hendrixin ura lähti nousuun nimenomaan Englannista. Yhdysvaltain valkoinen nuoriso puolestaan oli The Beatles -villityksen myötä hullaantunut brittirockiin. The Jimi Hendrix Experience oli helpompi ottaa vastaan, kun yhtyeellä oli ”lontoolaisyhtyeen” asema ja kaksi valkoista muusikkoa riveissään. Mustalle yleisölle Hendrix ja psykedeelinen rock jäivät vieraammiksi.

Roturajojen rikkominen ja Hendrixin hurja boheemi-imago hämmensivät konservatiiveja. Hippiliikkeen silmissä ne nostivat Hendrixin sankarihahmoksi – siitä huolimatta, että hän ei ollut poliittisesti kovin aktiivinen ja, toisin kuin monet muut sukupolvensa julkkikset, karttoi radikaalien näkemysten esittämistä. Isänmaallisen ja antikommunistisen kasvatuksen saanut Hendrix jopa puolusteli Vietnamin sotaa kuuluisuutensa alkuaikoina, vaikkakin tässä suhteessa hänen näkemyksensä muuttuivat ajan myötä. Mystiikkaan suuntautunut Hendrix suhtautui musiikkiinsa vakavasti ja piti sitä sanomallisena mutta mieluummin henkisenä ja hengellisenä kuin poliittisena. Hendrix kuvaili joskus konserttejaan ilmaisulla electric church, sähköinen kirkko.

Ensimmäisen mustan supertähden synty voidaan nähdä myös Yhdysvaltain mustan kansalaisoikeustaistelun taustaa vasten. Hendrixin kannanotot black power -aatteen puolesta olivat enimmäkseen melko varovaisia ja pidättyviä. Tämä ärsytti joitakin mustia radikaaleja, joiden mielestä Hendrixin olisi pitänyt käyttää julkisuusarvoaan ja omaisuuttaan ”veljien” tukemiseen. Kovasanaisimmat arvostelijat syyttivät Hendrixiä ”tuomosetäilystä” (Uncle Tomming). Tätä pilkkaavaa käsitettä käytettiin mustista, jotka tavoittelivat valkoisten suosiota mukautumalla nöyristellen mustia koskeviin stereotypioihin.

Pääartikkeli: Electric Ladyland

Vuoden 1968 kesällä The Jimi Hendrix Experience äänitti kolmatta albumiaan Record Plant -studiossa New Yorkissa. Tämä kaksois-LP sai nimekseen Electric Ladyland. Yhtyeen jäsenten ohella albumilla soitti useita vierailevia muusikoita, kuten Traffic-yhtyeen kosketinsoittaja/kitaristi Steve Winwood, Jefferson Airplanen basisti Jack Casady, musta rumpali Buddy Miles ja muun muassa Bob Dylanin levyillä esiintynyt kosketinsoittaja Al Kooper.

Hendrixin yhteistyö tuottajansa Chas Chandlerin ja basisti Noel Reddingin kanssa ei enää sujunut. Molemmat kyllästyivät Hendrixin epäjohdonmukaiseen tapaan työskennellä studiossa. Hendrix suhtautui musiikkiinsa hyvin perfektionistisesti. Electric Ladylandin äänityksissä hän ei enää suostunut taiteellisiin kompromisseihin, joita kahdella ensimmäisellä levyllä oli tehty aikataulu- ja kustannussyistä sekä Chandlerin näkemysten johdosta. Nyt Hendrix viimeisteli ja paranteli sävellyksiään loputtoman tuntuisesti äänittämällä niistä yhä uusia versioita. Tästä huolimatta hän ei työskennellyt kovinkaan kurinalaisesti. Studiosessiot muuttuivat usein yleiseksi juhlinnaksi ja ilonpidoksi. Nauhoitusten pitkittyessä Chas Chandler menetti lopulta kärsivällisyytensä ja sanoutui irti tehtävästään Hendrixin tuottajana.

Noel Redding puolestaan olisi halunnut yhtyeessä suuremman taiteellisen vastuun kuin mitä Hendrix oli valmis myöntämään. Turhautunut ja pitkästynyt Redding lähti usein pubiin kesken levytyssession, mistä syystä Hendrix soitti itse noin puolet levyn bassoraidoista (mukaan lukien kappaleen ”1983” bassosoolot).

Syyskuussa ilmestyneellä Electric Ladylandilla Hendrix kehitti edelleen musiikillisia kokeiluitaan. Levyn tyylikirjo ulottuu bluesista ja soulvaikutteista varhaiseen heavy metaliin. Noin 15 minuuttia kestävä, merellinen ja fantasiahenkinen sävelteos iin1983 (A Merman I Should Turn To Be/Moon Turn The Tides)iin ennakoi progressiivista rockia. Levyllä kuultiin myös studiossa tallennettua jammailua (kappaleet ”Voodoo Chile” ja ”Rainy Day, Dream Away...”). Levyn tunnetuinta antia lienee kuitenkin Bob Dylanin kappaleesta ”All Along the Watchtower” tehty sovitus, joka sisältää yhden populaarimusiikin kuuluisimmista kitarasooloista.

Hyvin tunnettu Electric Ladylandin kappale on myös myöhemmälle metallimusiikille tietä raivaava "Voodoo Child (Slight Return)", jota ei pidä sekoittaa saman levyn edellä mainittuun bluesjamiin ”Voodoo Chile”. Pahaenteisesti myrskyävän ”Voodoo Child (Slight Return)in” uhmakas sanoitus heijastelee Hendrixin voodoouskontoa kohtaan tuntemaa mielenkiintoa. Sen voi myös tulkita mustan kansalaisoikeusliikkeen mielialojen ilmaisuksi. Välillä tangorytmeissäkin kulkeva ”House Burning Down”, yksi Hendrixin uran harvoista avoimen poliittisista lauluista, puolestaan kommentoi Yhdysvalloissa tuolloin riehuneita väkivaltaisia rotumellakoita. Singlenäkin julkaistu ”Crosstown Traffic” nousi suosituksi kappaleeksi, jonka on nähty enteilevän R&B-musiikin myöhempiä suuntauksia. (Hendrixin levy-yhtiöt julkaisivat singlejä usein kysymättä asiasta Hendrixin mielipidettä tai lupaa. Hän ei itse pitänyt singlejä oikeana tapana tuoda musiikkiaan esille, vaan halusi mieluummin ilmaista itseään albumeillaan. Hendrix valittikin, että levy-yhtiöt valitsevat singleille aina väärät kappaleet. Menestynein single Yhdysvalloissa oli ”All Along the Watchtower”, joka ei kuitenkaan noussut 20. sijaa korkeammalle.)

Electric Ladyland kohosi Yhdysvalloissa albumilistan kärkeen syrjäyttäen Janis Joplinin levyn Cheap Thrills. Albumin brittipainoksen kanteen painettiin alastomia naisia esittävä kansikuva. Kansi tehtiin vastoin Hendrixin toiveita ja kansiaiheen on arveltu hieman vähentäneen myyntiä Britanniassa. Britanniassakin levy nousi silti listan viidennelle sijalle.

Jimi Hendrixin asunto Lontoossa osoitteessa Brook Street 23 on merkitty English Heritage -viraston sinisellä kyltillä. Naapurissa asui 1700-luvulla säveltäjä Georg Friedrich Händel.[11]

Vuoden 1969 toukokuussa The Jimi Hendrix Experience hajosi Noel Reddingin erottua yhtyeestä. Hurjaan julkisuuskuvaansa turhautunut ja masentunut Hendrix ajautui riitoihin myös managerinsa Mike Jefferyn kanssa.

Uudeksi basistiksi löytyi mustaihoinen muusikko Billy Cox, Hendrixin vanha ystävä armeija-ajoilta.

Artisti joutui muihinkin vastoinkäymisiin. Toukokuussa hänen matkatavaroistaan löytyi Toronton lentokentällä heroiinia. Hendrixiä uhkasi nyt pitkä vankeustuomio. Kanadalainen tuomioistuin vapautti hänet kuitenkin syytteistä, koska ei voitu todistaa, että hän oli itse laittanut huumausaineen matkatavaroihinsa. (Useimpien aikansa rocktähtien tavoin Hendrix oli innokas huumekokeilija, mutta heroiinia hänen tiedetään karttaneen).

Hendrix esiintyi elokuussa 1969 legendaarisen maineen saavuttaneilla Woodstockin rockfestivaaleilla lyhytikäisen Gypsy Sun and Rainbows -orkesterin säestämänä. Tällöin hän esitti myös kuuluisan, avantgardemaisen instrumentaalitulkintansa Yhdysvaltain kansallislaulusta. Hendrixiä oli kuitenkin kohdannut jonkinlainen luovuuden lamaantuminen. Odotetun neljännen albumin äänitykset eivät ottaneet edetäkseen. Uusia sävellyksiä syntyi, mutta Hendrix ei kyennyt viimeistelemään niitä mieleisikseen. Elämäkertakirjailijat ovat arvelleet Hendrixin sairastuneen masennukseen.

Hendrix joutui kosketuksiin myös musiikkialalle soluttautuneen järjestäytyneen rikollisuuden kanssa. Vuoden 1969 syyskuussa newyorkilaiset gangsterit sieppasivat hänet hänen oman kertomansa mukaan kahden vuorokauden ajaksi. Usein kuitenkin on epäilty, että Mike Jeffery järjesti sieppauksen, koska hän ja Hendrix olivat riidoissa. Jeffery nimittäin paljasti poliisille Hendrixin olinpaikan, minkä jälkeen Hendrix kiitti Jefferyä henkensä pelastamisesta. Näin he olivat taas puheväleissä.

Vakavaksi harminaiheeksi muodostui myös Ed Chalpinin kanssa neljä vuotta aiemmin solmittu hedelmätön levytyssopimus. Chalpin myi oikeutensa Capitol Records -yhtiöille. Hendrixin manageri ja Capitol pääsivät sopimukseen, jonka mukaan Hendrix tekisi yhden albumin Capitolille.

Hendrixiä oli lopulta alkanut vaivata se, että hänen yleisönsä koostui lähes yksinomaan valkoisesta nuorisosta. Osittain tästä syystä Hendrix keskittyi vuoden 1969 lopulla työskentelemään jo aiemmin perustamansa Band of Gypsys -nimisen kokoonpanon kanssa. Tämä trio koostui mustista muusikoista. Basistina oli edelleen Billy Cox. Jo Electric Ladylandin tekoon osallistunut rumpali Buddy Miles oli saanut aiemmin mainetta yhtyeissä The Electric Flag ja The Buddy Miles Express.

Sopimuksen mukaisesti Capitol Records julkaisi uudelta yhtyeeltä funkhenkisen, konserttilavalla uudenvuodenyönä nauhoitetun albumin Band of Gypsys (1970), joka sisälsi sekä Hendrixin että Milesin kappaleita. Samoista konserteista julkaistiin vuonna 1999 kattavampi kooste Live At Fillmore East. Hendrixin tämän kauden kuuluisin sävellys on sodanvastainen ”Machine Gun”. Band of Gypsys kuitenkin hajosi jo vuoden 1970 helmikuussa epäonnistuneen konsertin jälkeen. Tiedot siitä, tapahtuiko hajoaminen Hendrixin vai Buddy Milesin aloitteesta, ovat ristiriitaisia.

Vuoden 1970 aikana Hendrix työsti neljättä studioalbumiaan itse rakennuttamassaan Electric Lady -studiossa New Yorkissa. Kevään ja kesän mittaan hän myös konsertoi Yhdysvalloissa Cry of Love -kiertueella Mitch Mitchellin ja Billy Coxin säestämänä. Yleisö sai kuulla uusia kappaleita, kuten ”In From The Storm” ja ”'Hey Baby (The New Rising Sun)”. Yhdysvalloissa Hendrix esiintyi viimeisen kerran Honolulussa 1. elokuuta. Viimeinen konsertti Britanniassa oli Wightsaaren rockfestivaaleilla 30. elokuuta. Siellä uusia kappaleitaan esittänyt Hendrix turhautui yleisöön, joka halusi hänen soittavan ainoastaan vanhoja hittejään.

Syyskuun alussa seurasi vielä lyhyt Euroopan kiertue, jonka aikana Hendrix esiintyi muun muassa Tukholmassa ja Göteborgissa. Hendrixin viimeinen lavaesiintyminen tapahtui Fehmarnin saaren sekasortoisilla rockfestivaaleilla Länsi-Saksassa 6. syyskuuta. Tämän jälkeen huume- ja mielenterveysongelmista kärsinyt Billy Cox jätti yhtyeen ja palasi Yhdysvaltoihin toipumaan. Hendrix jäi Lontooseen, jossa hän kävi läpi uusia basistivaihtoehtoja. Hendrix myös suostutteli Chas Chandlerin palaamaan tuottajakseen.

Aamulla 18. syyskuuta 27-vuotias Hendrix kuoli asunnossaan Lontoossa[12] nautittuaan alkoholia ja barbituraatteihin kuuluvia Vesparax-unilääkkeitä. Toisin kuin usein väitetään, huumausaineilla ei ollut suoranaista osuutta kuolemaan. Kyseessä oli ilmeisesti tapaturma. Kuolinsyy oli todennäköisimmin oksennukseen tukehtuminen, sillä sydänkohtauksesta ei ilmeisesti ollut kyse. Hendrixin löytänyt nainen kertoi, että tämän sydän löi, mutta hän ei herännyt. Murhasta vihjaileville salaliittoteorioille ei ole kyetty esittämään todisteita, eikä itsemurhaakaan pidetä todennäköisenä. Tosin Hendrixin roudari James "Tappy" Wright on väittänyt kirjassaan, että vuonna 1973 kuollut Hendrixin manageri Mike Jeffery olisi vuosi Hendrixin kuoleman jälkeen kertonut surmanneensa tämän työntämällä tämän suuhun barbituraatteja ja viiniä.[13]

Hendrix on haudattu syntymäkaupunkiinsa Seattleen.

Hendrixin suunnittelema kaksoisalbumi, jonka nimeksi olisi mahdollisesti tullut First Rays of the New Rising Sun, jäi hänen kuolemansa vuoksi viimeistelyä vaille. Suurin osa albumille aiotusta materiaalista julkaistiin yhdelle ja samalle levylle koottuna vasta vuonna 1997. Sitä ennen tätä materiaalia saattoi kuulla julkaisuilla The Cry of Love (1971), Rainbow Bridge (1972) ja War Heroes (1972).

First Rays... -levyllään Hendrix jatkoi populaarimusiikin eri suuntausten yhdistelyä. Levyllä on funkia ja rockia yhdisteleviä kappaleita, kuten ”Freedom”, ”Izabella” ja ”Straight Ahead”. Parhaina monet pitävät kuitenkin lyyrisiä balladeja ”Drifting” ja ”Angel”. Science fiction -tematiikkaa edustamassa levyllä ovat kappaleet ”Hey Baby (The New Rising Sun)” ja ”Astro Man”. ”Room Full of Mirrors” esittelee kitaraefektien käyttöä ja ”Earth Blues” lähentelee gospelia. Demonauha-asteelle jääneessä ”Belly Button Window’ssa” puolestaan pohditaan aborttiin liittyviä kysymyksiä bluestunnelmissa. Mitch Mitchellin mukaan kappaleisiin tehtiin Hendrixin kuoleman jälkeen vain ne muutokset, joista Hendrixin kanssa oli puhuttu. Levyn kappalejärjestyksessä on mahdollisuuksien mukaan hyödynnetty Hendrixin jälkeensä jättämiä muistiinpanoja.

First Rays... -levyllä julkaistun materiaalin ohella Hendrix jätti jälkeensä suuren määrän muitakin vuosina 1966–1970 tehtyjä, enimmäkseen keskeneräisiä äänitteitä. Näitä julkaistiin 1970- ja 1980-lukujen mittaan voimakasta arvostelua osakseen saaneen tuottaja Alan Douglasin valvonnassa, useimmiten voimakkaasti muokattuina. Lisäksi päivänvaloon on noussut äänityksiä, joita Hendrix teki ennen Lontooseen siirtymistään ja tähteyttään muun muassa Curtis Knight and the Squires -yhtyeen jäsenenä. Useimpien kuolemanjälkeisten Hendrix-julkaisujen laatua kuitenkin pidetään huonona. Julkaisuoikeuksista käytiin Hendrixin perikunnan ja Douglasin välillä pitkällinen oikeustaistelu, joka vuonna 1995 päättyi perikunnan voittoon. Tämän jälkeen olennaisimmat osat Hendrixin postuumista sävellysmateriaalista julkaistiin vihdoin yhtenä kokonaisuutena First Rays of the New Rising Sun -levyn muodossa.

Monien mielestä kuolemanjälkeisten julkaisujen parhaimmistoon lukeutuvat myös levyt Blues (1994) ja South Saturn Delta (1997), jotka esittelevät Hendrixin musiikillisia syrjähyppyjä ja keskeneräisiksi jääneitä hankkeita. Näillä kahdella levyllä on puolivalmiiden ottojen ja studiojamittelujen lisäksi myös joitakin varsin merkittäviä kappaleita. Blues sisältää muun muassa sekä akustisen että sähköisen live-version sävellyksestä ”Hear My Train A Comin”; ensin mainittu on ainoa Hendrixiltä julkaistu akustinen kappale. South Saturn Deltalta huomiota on herättänyt muun muassa demotasoinen bluessävellys ”Mignight Lightning”, jolla Hendrix esittelee John Lee Hookerilta saamiaan vaikutteita. Vuoden 2010 julkaisu Valleys of Neptune esittelee lähinnä First Rays...-julkaisun ulkopuolelle jätettyjä keskeneräisiä sävellyksiä, jotka Hendrix oli suunnitellut viimeistelevänsä neljännelle studioalbumilleen. Maininnan ansaitsee myös BBC Sessions (1998). Se sisältää The Jimi Hendrixin Experiencen yleisradioyhtiö BBC:n studiossa tekemiä äänityksiä sekä omista kappaleistaan että joukosta lainakappaleita. Nämä äänitettiin esitettäviksi BBC:n kevyen musiikin ohjelmissa, joissa ei silloisen käytännön mukaan saanut esittää paljoakaan musiikkia suoraan äänilevyiltä.

Hendrixin kuoleman jälkeen on julkaistu erittäin suuri määrä myös erilaisia konserttitaltiointeja, joiden laatu vaihtelee huomattavasti. Osa näistä on virallisia julkaisuja, osa bootlegeja. Bootlegeistä tunnetuin ja huonomaineisin lienee monilla eri nimillä julkaistu tallenne, jolla Hendrix jammailee erään rock-klubin lavalla rivouksia huutelevan juopuneen Jim Morrisonin kanssa.

Hendrixin vaatimattomalle haudalle rakennettiin 2000-luvulla iso muistomerkki.

Monien arvioiden mukaan vain harva yksittäinen henkilö on vaikuttanut rockmusiikin kehitykseen yhtä paljon kuin Jimi Hendrix. Hendrixiä jäljiteltiin runsaasti jo hänen eläessään, ja hän on edelleen monien kunnianhimoisten kitaristien esikuva. Hendrixiltä omaksutut vaikutteet yhdistävät monia erilaisia tyylisuuntauksia edustavia kitaristeja aina metallimusiikista fuusiojazziin ja funkiin.

Hendrixin manttelinperijöinä on joskus mainittu Eddie Van Halenin ja Frank Marinon kaltaisia hard rock -kitaristeja. Suorimmin Hendrixiin musiikilliseen perintöön on viitattu ehkä kuitenkin funk rock -yhtyeiden tuotannossa, kuten esimerkiksi Funkadelic-yhtyeen varhaisilla levyillä, joilla soittaa kitaristi Eddie Hazel. 1970-luvulla ”uutena Hendrixinä” puhuttiin myös sellaisista valkoihoisista kitaristeista kuin Robin Trower, Tommy Bolin ja Hendrixin nuoruudentuttava Randy California. 1980-luvulla tämä käsite yhdistettiin useimmiten Stevie Ray Vaughaniin, joka oli omaksunut Hendrixin taiteilijapersoonasta ennen kaikkea blueskitaristin roolin. Heavy metal -kitaristeista muun muassa Yngwie Malmsteen on saanut Hendrixiltä vaikutteita.

Hendrixin ikonisoitunutta asemaa populaarikulttuurissa ja rockhistoriassa kuvastaa sekin, että hänen albumeistaan varsinkin Electric Ladyland ja Are You Experienced sijoittuvat toistuvasti lähelle kärkeä erilaisissa äänestyksissä, joissa valitaan kaikkien aikojen parasta rocklevyä.

Jimi Hendrixin ainutlaatuisuutta voidaan luonnehtia siten, että hänessä yhdistyvät samanaikaisesti sekä soittajavirtuoosin että mieleenpainuvia sävellyksiä tehtailevan musiikillisen visionäärin roolit. Tämän lisäksi hän oli rockmusiikin muistetuimpia lavaesiintyjiä.

• Jimi Hendrix (kitara, laulu)
• Noel Redding (basso, laulu)
• Mitch Mitchell (rummut)

• Jimi Hendrix (kitara, laulu)
• Billy Cox (basso)
• Mitch Mitchell (rummut)
• Larry Lee (kitara, laulu)
• Juma Sultan (lyömäsoittimet)
• Jerry Velez (lyömäsoittimet)

• Jimi Hendrix (kitara, laulu)
• Billy Cox (basso)
• Buddy Miles (rummut, laulu)

• Jimi Hendrix (kitara, laulu)
• Billy Cox (basso)
• Mitch Mitchell (rummut)

• Are You Experienced (1967)
• Axis: Bold as Love (1967)
• Electric Ladyland 2LP (1968)
• Band of Gypsys (1970)
• First Rays of the New Rising Sun 2LP (äänitetty 1968–1970, julkaistu 1997)

• Smash Hits (1969)
• The Cry of Love (1971)
• Isle of Wight (1971, live)
• Hendrix in the West (1972, live)
• Crash Landing (1975)
• Concerts 2LP (1982)
• Jimi Plays Monterey (1986, live)
• Live at Winterland (1987)
• Cornerstones 1967–1970 (1990)
• Stages (1991, live, 4 levyn kansio)
• Blues (1994)
• Voodoo Soup (1995)
• South Saturn Delta (1997)
• Experience Hendrix: The Best of Jimi Hendrix (1997)
• BBC Sessions (1998)
• Live at the Fillmore East (1999)
• Woodstock (1994, live)
• The Albert Hall Experience (2000, live)
• Woodstock (2001, live, tupla-CD, koko konsertti)
• Blue Wild Angel (2002, live)
• Live at Berkeley (2002)
• The Ultimate Experience (2002)
• Voodoo Child – The Jimi Hendrix Collection (2002, tupla-CD)
• Valleys of Neptune (2010)
• West Coast Seattle Boy (2010)