Jiddiš

Jiddiš sai alkunsa 900–1200-lukujen välillä, kun Ranskan juutalaiset muuttivat saksankielisille alueille Reinin laaksoon ja omaksuivat keskiyläsaksan murteen, johon sekoittui hepreaa, juutalaisranskaa ja juutalaisitaliaa.[8] Heprean kieltä ei hyväksytty arkikieleksi, sillä se oli juutalaisille pyhä kieli, jota käytettiin vain uskonnollisissa yhteyksissä; lisäksi hepreasta puuttui paljon arkielämässä tarvittavaa sanastoa.[9] Reininmaalta juutalaiset siirtyivät ristiretkiä pakoon idemmäksi Saksaan ja muualle Keski-Eurooppaan.[10] On myös esitetty, että jiddiš on voinut syntyä idempänä: Baijerissa, Unkarissa ja Tšekissä, mistä se olisi levinnyt sekä länteen että idemmässä jo asuneille juutalaisille.[11]

Jiddišinkielinen kalligrafia Wormsin Mahzorissa.

Jiddišin historia jaetaan neljään vaiheeseen, varhaiseen jiddišiin (1000–1250), vanhaan jiddišiin (1250–1500), keskijiddišiin (1500–1750) ja nykyjiddišiin (1750–).[10][12] Varhaisen jiddišin aikana puhujia oli Moselin, Reinin, Mainin ja Ylä-Tonavan varrella, ja se käsitti länsijiddišin murteita, jotka koostuivat saksan-, heprean-, aramean- ja latinalaiskielisistä elementeistä.[12] Vanhan jiddišin aikana puhujia oli myös Böömissä, Määrissä, Puolassa, Liettuassa, Pohjois-Italiassa, Palestiinassa ja Egyptissä. Kieleen tuli slaavilaisia elementtejä juutalaisten siirryttyä itäänpäin.[10] Jiddišin on määritelty muodostuneen omaksi kielekseen vuoteen 1300 mennessä.[3] Vanhin tunnettu jiddišinkielinen teksti on Wormsin Mahzor (מַחֲזוֹר) vuodelta 1272[13] ja vanhin säilynyt jiddišinkielinen dokumentti vuodelta 1382.[12]

Keskijiddiš alkoi vuonna 1500, ja tuossa vaiheessa puhujia oli myös Alsacessa, Alankomaissa ja Pohjois-Saksassa. Itäjiddišin murteet syntyivät myös vaiheen aikana, mutta kirjakieli oli yhä länsijiddišiä. Vuonna 1534–1535 painettiin ensimmäiset jiddišinkieliset kirjat.[12] Uuden jiddišin aikana, joka alkoi 1750, kieli taantui Länsi-Euroopassa, mutta levisi edelleen Itä-Euroopassa sekä Palestiinassa ja Amerikassa. Kieli rikastui huomattavasti juutalaisten poliittisen ja muun yhteiskunnallisen toiminnan laajetessa. Itäjiddiš sai kirjakielensä.[12]

Jiddišiä puhui vielä 1930-luvulla äidinkielenään 10–11 miljoonaa ihmistä, kaksi kolmasosaa maailman juutalaisista.[3] Holokaustissa 1940-luvulla Itä-Euroopan jiddišinkielinen kulttuuri katosi.[12] Toisen maailmansodan jälkeen jiddišin asemaa edelleen heikennettiin Neuvostoliitossa juutalaisten pakkoassimilaatiotoimenpiteillä. Yhdysvaltoihin muuttaneet juutalaiset pyrkivät amerikkalaistumaan ja vaihtoivat kielensä englantiin vapaaehtoisesti. Israelissa otettiin heprea käyttöön virallisena kielenä maan perustamisen myötä 1948, mikä johti jiddišin käytön vähenemiseen.[14][12]

Jiddišinkielisiä liikennemerkkejä Kiryas Joelissa, New Yorkissa. Ylemmän merkin alarivillä lukee "BAS STOP", ilman tarkkeita.

Vuonna 1925 perustettiin Vilnassa jiddišin tutkimusinstituutti YIVO, joka on nykyisin maailman johtava juutalaisen kulttuurihistorian ja jiddišin kielen vaalija. YIVO toimii myös kielen auktoriteettina ja antaa sen oikeinkirjoitussuositukset.[8]

Suurin jiddišinkielinen sanomalehti on Forverts, joka ilmestyy viikoittain New Yorkissa. Myös hasideilla on omia jiddišinkielisiä sanomalehtiään. New Yorkin radiossa esitetään jiddišinkielisiä radio-ohjelmia. Jiddiš on oppiaineena joissain yliopistoissa, etenkin New Yorkissa, mutta myös Euroopassa.[3]

Israelissa jiddiš ei ole saanut paljoakaan yhteiskunnan tukea, koska sitä pidetään laajalti surkean ghettoelämän nöyryytyksien ja juutalaisvainojen symbolina. Nykyheprea luotiin uuden, ghetosta vapautuneen ja voimakkaan Israelin juutalaisen kieleksi, ja jiddišiä oli vuosikymmenten ajan täysin sosiaalisesti hyväksyttyä pilkata ja halveksia. Israelin ilmapiiri on muuttunut vasta viime aikoina, kun jiddišinkielinen kirjallisuus, lauluperintö ja teatteri on ymmärretty tärkeäksi osaksi yhteistä, rikasta juutalaista kulttuuria.[15] Nykyheprean äännejärjestelmä perustuu jiddišiin, ja hepreaan on myös omaksuttu useita käännöslainoja jiddišistä.[3]

Jiddiš, tarkemmin sen koillisjiddišin alamurre, oli 1880-luvulla lähes kaikkien Suomen juutalaisten äidinkieli. Saksan kielellä oli suuri vaikutus Suomessa käytettyyn jiddišiin. Jiddišin käyttö Suomessa väheni 1900-luvulla, kunnes vuonna 1930 jiddišin ilmoitti puhekielekseen enää seitsemän prosenttia suomenjuutalaisista. Jiddišistä oli tullut statukseltaan alhainen kieli niin juutalaisten kuin suomalaistenkin mielissä. Virallisista tilastoista huolimatta jiddišin kielellä oli keskeinen sija juutalaisen yhteisön niin uskonnollisessa kuin kulttuurielämässäkin vielä toisen maailmansodan jälkeen, etenkin vanhemman sukupolven keskuudessa. Nykyisin jiddišiä ei enää liiemmin käytetä Suomessa, vaikka vuonna 2003 kieltä ilmoitti osaavansa 24 prosenttia ja ymmärtävänsä 40 prosenttia suomenjuutalaisista aikuisista.[6]

Jiddiš jakautuu länsi- ja itämurteisiin, ja myös Pohjois-Puolan välimuoto voidaan erottaa omaksi murteekseen. Länsimurteet jaetaan luoteis-, keskiläntisiin ja lounaisiin murteisiin.[12] Länsimurteita puhuttiin Länsi-Euroopassa ja Unkarissa, mutta ne ovat jo pääosin kadonneet. Itämurteita puhuttiin Itä-Euroopassa, ja ne levisivät siirtolaisten mukana myös Yhdysvaltoihin 1800-luvulla. Itäjiddiš jaetaan pohjois-, keski- ja etelämurteisiin (eli liettualaisiin, puolalaisiin ja ukrainalaisiin). Nämä murteet eroavat toisistaan ennen kaikkea vokaalien ääntämyksessä. Itäjiddišin puhujat on myös usein jaettu kahteen kieli- ja kulttuuripiiriin, litvakkeihin ja galitsialaisiin.[3][16]

Jiddišissä ei ole virallista kielimuotoa, mutta kirjoitetussa kielessä ja mediassa käytetään nykyisin YIVO-instituutin 1920- ja 1930-luvuilla kehittämää yleisjiddišiksi (klal-shprakh) kutsuttua muunnelmaa. Se perustuu eteläisen itäjiddišin kielioppiin ja pohjoisen ääntämykseen. Yleiskieli oli alun perin tarkoitettu vain eri murteiden puhujien kanssakäymiseen, mutta murrealueiden kadottua siitä on tullut joillekin kielen ainoa muoto, ja se on myös yliopistoissa opetettava kielimuoto. New Yorkin hasidit käyttävät edelleen jiddišin perinteisiä murteita, etenkin unkarilaista murretta.[3][17]

Substantiiveja on kolmea sukua: maskuliini, feminiini ja neutri. Maskuliinin määräinen artikkeli on der, feminiinin di ja neutrin dos; monikko on aina di.[26] Monikon yleisimpiä tunnuksia ovat -s ja -n, mutta heprealaisperäisissä sanoissa -im tai -es. Sijamuotoja ovat nominatiivi, akkusatiivi ja datiivi. Genetiivin yleisin tunnus on -s.[3]

Verbit taipuvat yksikön kaikissa persoonissa, ja teitittelymuotoja käytetään. Imperfektiä ei ole, vaan mennyt aika ilmaistaan apuverbin avulla.[3]

Jiddišin sanajärjestys on SVO, kuten saksassakin, mutta yleisesti ottaen sanajärjestys on melko vapaa.[3] Sanajärjestykseen on tullut paljon slaavilaisia vaikutteita, esimerkiksi lauseessa Es kholemt zikh mir a vayser nitl (’haaveilen valkeasta joulusta’), jonka lauserakenne on slaavilainen, vaikka sen sanasto onkin saksalais-heprealais-romaanisperäistä.[27]

Jiddišinkielisen kirjan kansilehti. Isolla kirjoittajan nimi Motke Chabad.

Varhaista jiddišinkielistä kirjallisuutta edustaa Elia Levitan 1500-luvun alussa kirjoittama suosittu, sisällöltään lähinnä ritariromanssin luonteinen seikkailurunoelma Bovo-Bukh.[28]

Koska naiset eivät yleensä osanneet hepreaa, heidän uskonnollisista tarpeistaan pyrittiin huolehtimaan julkaisemalla hengellistä kirjallisuutta jiddišiksi. Tällaisista selitysteoksista kirjallisuudenhistoriallisesti merkittävimpiä on rabbi Ja'akov ben Isaak Aškenazin 1600-luvun alussa kirjoittama ”naisten Raamattu”, Tsene-rene (”Menkää katsomaan” – kirjan nimi on hepreaa ja tulee Laulujen laulun jakeesta 3:11: ”Menkää katsomaan, oi Siionin tyttäret”). Tsene-renen ja Bovo-Bukhin jiddiš oli sanastoltaan varsin puhtaasti germaanista.[29]

Jiddiš ei ollut vakavasti otettu kirjakieli vielä 1800-luvun alussa, vaan jiddišiksi julkaistiin lähinnä naisten ja lasten kirjallisuutta. 1800-luvun loppupuolella alkoi modernin jiddišinkielisen kirjallisuuden kukoistuskausi: ajan tärkeimpiä kirjailijoita olivat Mendele Mocher Sforim, I. L. Peretz ja Sholem Aleichem. Jiddišinkielinen julkaisutoiminta kasvoi nopeasti. Vuonna 1978 jiddišiksi kirjoittava Isaac Bashevis Singer sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon.[3]

Jiddišinkielinen teatteri syntyi 1872 Romaniassa, ja sen isänä pidetään Abraham Goldfadenia. Venäjän viranomaiset kielsivät jiddišinkielisen teatterin vuonna 1883, minkä seurauksena se siirtyi sieltä Pariisiin, Lontooseen ja New Yorkin, missä se alkoi kukoistaa. Yhdysvalloissa kehittyi myös newyorkilaisten lomakohteen Catskillsin jiddišinkielinen komediaperinne, joka toimi useimpien amerikanjuutalaisten koomikoiden kuten Mel Brooksin ja Danny Kayen astinlautana kansalliseen menestykseen.[30]