Jean-Paul Marat

Marat’n isä Jean Paul Marat oli Sardinian Cagliarista kotoisin ollut käsityöläinen, joka muutti Sveitsiin ja kääntyi katolilaisuudesta kalvinismiin. Hänen äitinsä Louise Cabrol oli sveitsiläinen protestantti, kotoisin Genevestä.[2] Perheen sukunimi kirjoitettiin alun perin muodossa Mara.[3] Marat syntyi nykyisen Neuchâtelin kantonin alueella Boudryssa, jossa hän aloitti koulunkäyntinsä. Äitinsä kuoltua vuonna 1759 hän matkusti Ranskaan, opiskeli kahden vuoden ajan Bordeaux’ssa yksityisopettajan johdolla ja asui vuodesta 1762 Pariisissa, jossa hän täydensi lääketieteen opintonsa.[2][4] Vuodesta 1765 Marat asui Lontoossa Englannissa, jossa hän harjoitti lääkärin ammattia ja julkaisi englanninkielisiä filosofisia teoksia. Vuosina 1777–1783 hän oli Ranskassa kuningas Ludvig XVI:n nuoremman veljen Artois’n kreivin (tuleva kuningas Kaarle X) henkivartijoiden lääkärinä ja piti samalla varakkaille potilaille suunnattua yksityisvastaanottoa.[1]

Vuonna 1773 Lontoossa ilmestyneessä esikoisteoksessaan Philosophical Essay on Man Marat puolusti näkemystä, jonka mukaan sielun ja ruumiin suhde voitiin selittää fysiologian keinoin, ”hermonesteen” avulla. Teos käännettiin myöhemmin myös ranskaksi. Voltaire pahastui siinä esitetystä kritiikistä Helvétiusta kohtaan.[2] Vuonna 1780 Marat julkaisi Ranskassa rikoslainsäädäntöä käsitelleen teoksen Plan de législation criminelle, jossa näkyi valistusfilosofien kuten Montesquieun ja Jean-Jacques Rousseaun ajatusten vaikutus. Hän kävi kirjeenvaihtoa amerikkalaisen Benjamin Franklinin kanssa.[1] Marat oli tunnettu harrastelijatiedemies, joka teki optiikkaan, lämpöoppiin ja sähköoppiin liittyneitä tieteellisiä kokeita ja julkaisi selostuksia niistä.[1][5] Hän jätti lääkärin ammatin vuonna 1783 keskittyäkseen tieteilijän uraansa. Rouenin kuninkaallinen akatemia palkitsi samana vuonna hänen julkaisemansa sähköä käsitelleen artikkelin. Harmikseen häntä ei kuitenkaan valittu jäseneksi Ranskan tiedeakatemiaan, minkä on arveltu katkeroittaneen häntä.[1] Torjunta johtui siitä, että hän esitti fysiikkaa koskevia erikoisia ja kritiikittömiä väitteitä uskoen kumonneensa Isaac Newtonin teorioita.[3][1]

Marat’n ensimmäinen poliittinen pamfletti oli vuonna 1774 julkaistu, brittiläiselle äänestäjäkunnalle suunnattu The Chains of Slavery (”Orjuuden kahleet”), jossa hän puolusti kansansuvereniteettia ja tuomitsi kansan etuja vastaan juonittelevan Englannin monarkian ja hovin.[1][5] Ranskan säätyjen yleiskokouksen alla vuoden 1789 alussa hän julkaisi poliittisen pamfletin Offrande à la patrie (”Uhri isänmaalle”), jossa hän vaikutti vielä uskovan, että Ranskan ongelmat voitaisiin ratkaista monarkian puitteissa. Jo muutamaa kuukautta myöhemmin hän muutti mielensä ja totesi, ettei hovi ollut kiinnostunut tavallisen kansan kärsimästä puutteesta. Hän julkaisi kesä- ja syyskuussa 1789 pamfletit La constitution ja Tableau des vices de la constitution d'Angleterre, joista jälkimmäisessä hän tuomitsi ajatuksen brittiläistyylisen valtiosäännön säätämisestä Ranskaan, koska hänen mukaansa se jättäisi liikaa valtaa hallitsijalle.[1][2]

L’ami du peuple -lehden numero 8. lokakuuta 1789.

Vallankumouksen tuotua Ranskaan lehdistönvapauden Marat alkoi syyskuussa 1789 julkaista Pariisissa omaa sanomalehteään L’ami du peuple (”Kansan ystävä”), jonka painosmäärä oli noin 2 000 kappaletta. ”Yhdeksi pitkäksi pääkirjoitukseksi” luonnehditussa sensaationhakuisessa lehdessään hän kiihotti kansaa hovia, aatelisia ja rikkaita vastaan.[1][4] Marat’n mukaan itsevaltiuden päättymisestä huolimatta valta Ranskassa oli edelleen aristokratialla, joten köyhälistö saisi oikeutta vain uuden kansannousun avulla. Hänet itse tunnettiin kansanomaisesta esiintymisestään ja vaatimattomasta pukeutumisestaan.[5] Marat’n kirjoitukset hovista vaikuttivat lokakuussa 1789 tapahtuneeseen spontaaniin kansanjoukkojen marssiin Versailles’n palatsiin, minkä seurauksena kuningasperhe pakotettiin muuttamaan Pariisiin.[1] Vastavallankumouksen uhkaa pelännyt Marat kannatti jo varhain ajatusta vallankumouksellisesta terrorista, ja hän vaati kuolemanrangaistuksia johtaville vallankumouksen vihollisille. Heinäkuussa 1790 hän kirjoitti lehdessään:[1]

»Jos viisi- tai kuusisataa kaulaa olisi katkaistu heti, olisitte saaneet aikaan muutosta, vapautta ja onnea. Väärä humaanisuus on pidättänyt käsiänne; nyt miljoonat veljenne ovat kuoleman omat.»

Marat alkoi vaikuttaa Pariisin jakobiiniklubin ja kordelieeriklubin piireissä,[3] mutta pysytteli itsenäisenä ja erillään puolueista.[2] Hän kääntyi vallankumouksen alkuvaiheen maltillisia johtajia kuten markiisi La Fayettea, Honoré Mirabeauta ja Jean-Sylvain Baillya vastaan. Marat sai paljon kannatusta alempien kansankerrosten parissa, mutta vallanpitäjät pitivät häntä vaarallisena ja yrittivät useasti vaientaa hänet.[5] Hän oli ensin kuukauden ajan vangittuna loka–marraskuussa 1789, ja joutui asumaan tammikuusta toukokuuhun 1790 maanpaossa Lontoossa arvosteltuaan ankarasti La Fayettea ja valtiovarainministeri Jacques Neckeriä.[2] Vangitsemismääräysten yhteydessä Marat meni useasti maan alle ja jatkoi lehtensä julkaisua palattuaan. L’ami du peuple lakkautettiin lyhyesti myös Marskentän verilöylyä heinäkuussa 1791 seuranneen tukahduttamisreaktion yhteydessä.[6] Vuoteen 1791 mennessä Marat kääntyi kiihkeäksi tasavaltalaiseksi ja hän tuomitsi kansalliskokouksen pyrkimykset säilyttää kuningas Ludvig XVI valtaistuimella.[1] Marat oleskeli uudelleen Lontoossa joulukuusta 1791 huhtikuuhun 1792. Palattuaan hän tuomitsi julkisesti Ranskan sodanjulistuksen Itävallalle ja joutui jälleen piileskelemään elokuuhun saakka.[2]

Marat vaikutti taustalla elokuun 1792 Tuileries’n palatsin valtaukseen, jonka seurauksena Ranskan monarkia kumottiin.[3] Hänet valittiin uuden Pariisin kommuunin asettamaan pahamaineiseen ”valvontakomiteaan” (comité de surveillance),[7] jonka tehtävä oli etsiä ja kitkeä vastavallankumouksellisia.[8] Pian tämän jälkeen tapahtuivat niin sanotut syyskuun murhat, kun väkijoukot surmasivat Pariisin vankiloissa tuhansia vangittuja yläluokan ja papiston edustajia vallankumouksen vihollisina. Vaikka Marat’n ei tiedetä olleen suoraan vastuussa näistä tapahtumista, monet pitivät häntä syyllisenä joukkomurhiin, sillä hän oli yllyttänyt lehtikirjoituksissaan ihmisiä vastaavaan väkivaltaan.[1][5] Marat valittiin Pariisin edustajana uuteen parlamenttiin, kansalliskonventtiin, jossa hän oli lähellä radikaalien tasavaltalaisten muodostamaa vuoripuoluetta. Hän kohosi yhdeksi konventin tunnetuimmista nimistä, joskin vuoripuolueen johtajat eivät halunneet antaa hänelle todellista valtaa. Hän puolusti konventissa sosiaalisia reformeja kuten progressiivista tuloveroa, valtion ammattikouluja ja asepalveluksen lyhentämistä. Hän kannatti myös tilapäisen diktatorisen hallituksen perustamista vallankumoussodasta selviämiseksi.[1] Muutamaa päivää tasavallan julistamisen jälkeen, 25. syyskuuta 1792, Marat muutti lehtensä nimeksi Journal de la république française (”Ranskan tasavallan lehti”).[2]

Kansanjoukot kantavat vapauttavan tuomion saaneen Marat’n harteillaan ulos oikeussalista 24. huhtikuuta 1793. Louis-Léopold Boillyn maalaus Marat’n riemusaatto (1794).

Marat äänesti konventissa tammikuussa 1793 Ludvig XVI:n kuolemantuomion puolesta.[7] Toimiessaan Pariisin jakobiiniklubin puheenjohtajana 5.–22. huhtikuuta 1793 hän joutui vuoripuolueen ja sen kanssa kilpailleen maltillisemman puolueen, girondistien, välisen valtataistelun keskiöön. Girondistit vihasivat häntä jo valmiiksi syyskuun murhien vuoksi ja saivat tarpeekseen hänen levitettyään 5. huhtikuuta päivättyä kiertokirjettä, jossa vaadittiin kutsumaan takaisin kaikki ne maltilliset kansanedustajat, jotka olivat kannattaneet Ludvig XVI:n tuomion alistamista kansanäänestykselle. Girondistiedustaja Élie Guadet’n aloitteesta kansalliskonventti asetti Marat’n 14. huhtikuuta 1793 syytetyksi hiljattain perustettuun vallankumous­tuomioistuimeen.[8] Marat puolusti itseään oikeudessa mestarillisella puheella,[5] ja tuomioistuin vapautti hänet syyttömänä 24. huhtikuuta.[1] Riemuitsevat kansanjoukot kantoivat hänet ulos oikeussalista ja ympäri Pariisia.[9] Tämän jälkeen hän johti lehtensä sivuilla girondisteihin kohdistettua hyökkäystä, joka huipentui 31. toukokuuta – 2. kesäkuuta 1793 Pariisin girondistivastaiseen kansannousuun ja sen yhteydessä girondistijohtajien erottamiseen kansalliskonventista.[5][3] Tätä on pidetty hänen poliittisen uransa huippukohtana.[5][1]

Girondisteja kannattanut Charlotte Corday -niminen 24-vuotias normandialainen nainen murhasi Marat’n tämän kotona Pariisissa 13. heinäkuuta 1793. Corday halusi kostaa girondisteihin kohdistetun vainon ja puhdistukset sekä ”vapauttaa” Ranskan hirviönä pitämästään miehestä. Ensimmäisellä yrittämällä häntä ei päästetty sisälle Rue de Cordelier -kadulla sijainneeseen Marat’n asuntoon, mutta hän palasi samana iltana Marat’lle osoitetun kirjeen kanssa väittäen tuovansa hyödyllisiä tietoja girondistien salahankkeista Normandian Caenissa.[6][5] Cordayn saapuessa Marat istui kylpyammeessa hoitamassa vaikeaa ja pitkäaikaista ihosairauttaan ihokeliakiaa,[10] jonka hänen kerrotaan saaneen jouduttuaan vallankumouksen alkuaikoina piileskelemään Pariisin kellareissa ja viemäreissä. Corday saneli Marat’lle luettelon ”salaliittolaisista” Caenissa, ja Marat’n kirjoitettua nimet ylös Corday puukotti yllättäen häntä veitsellä rintaan.[2] Marat’n ihosairaus oli yltynyt niin pahaksi, että hänen on sanottu olleen jo muutenkin kuolemaisillaan eikä hän kyennyt enää syömään kiinteää ruokaa.[6]

Corday tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin neljä päivää Marat’n murhan jälkeen giljotiinilla. Niin rojalisteja kuin girondisteja teloitettiin väitetystä salaliitosta epäiltyinä. Tapahtuma kiihdytti siirtymistä niin sanottuun terrorin aikaan.[6]

Marat oli siviiliavioliitossa Simone Évrard -nimisen naisen kanssa, jota kutsuttiin myöhemmin hänen leskekseen.[3]