Jean-Lambert Tallien

Tallienin isä oli Bercyn markiisin hovimestari.[2] Tallien toimi nuoruudessaan lakimiehen apulaisena ja kirjapainon oikolukijana.[3][2] Vallankumouksen puhjettua vuonna 1789 hän siirtyi toimittajaksi Le Moniteur -lehteen. Vuonna 1791 hän alkoi julkaista jakobiiniklubin rahoittamaa, Pariisissa kahdesti viikossa ilmestynyttä poliittista ilmoituslehteä Ami des citoyens.[4] Tallienin poliittinen ura alkoi hänen osallistumisellaan Tuileries’n palatsin valtaukseen elokuussa 1792, minkä jälkeen hänet valittiin Pariisin kommuunin sihteeriksi.[1][4] Hän oli osallisena niin sanotuissa syyskuun murhissa[4] ja lähetti Pariisin kommuunin nimissä Ranskan maakuntiin kiertokirjeitä, joissa hän yllytti rankaisemaan vastavallankumouksellisia armottomasti.[3] Toisaalta hänen on sanottu pelastaneen murhien aikana joidenkin poliittisten vankien kuten madame de Staëlin hengen. Hieman myöhemmin Tallien valittiin Seine-et-Oisen edustajana kansalliskonventtiin, jonka nuorin jäsen hän 25-vuotiaana oli.[2] Hän liittyi vuoripuolueen edustajaryhmään, äänesti kuningas Ludvig XVI:n kuolemantuomion puolesta ja myötävaikutti girondistien syrjäyttämiseen.[1][3] Tallien valittiin jäseneksi yleisen turvallisuuden valiokuntaan. Kansalliskonventti lähetti vuonna 1793 hänet järjestämään uusien sotilaiden värväämistä Lounais-Ranskassa.[1]

Tallien uhkaa diktaattori Robespierreä veitsellä puhuessaan kansalliskonventissa 26. heinäkuuta 1794, piirros 1800-luvulta.

Thérésa Tallien

Syyskuussa 1793 Tallien sai tehtäväkseen kukistaa vastavallankumouksellisen kapinan Bordeaux’ssa, missä yhteydessä hän turvautui vallankumoukselliseen terroriin. Bordeaux’ssa Tallien tutustui ja rakastui Thérésa Cabarrus -nimiseen eronneeseen aatelisnaiseen, joka sai hänet pehmentämään asennoitumistaan vallankumouksen vastustajiin. Tallien kutsuttiin maaliskuussa 1794 takaisin Pariisiin, jossa hän alkoi ajautua kasvaviin erimielisyyksiin yhteishyvän valiokunnan ja sen johtajan Maximilien Robespierren kanssa.[1][2][3][4] Tallien oli maalis–huhtikuussa kaksi viikkoa kansalliskonventin puhemiehenä.[5] Tallienia Pariisiin seurannut Cabarrus, joka nyt oli hänen rakastajattarensa, vangittiin toukokuun 1794 lopussa, mikä jyrkensi Tallienin vihamielisyyttä Robespierren terrorihallintoa kohtaan. Robespierre järjesti 14. kesäkuuta Tallienin erotetuksi jakobiiniklubista.[2] Samoihin aikoihin säädetty, terroria entisestään kiristänyt prairialkuun 22. päivän laki uhkasi sekä Tallienin että vangitun Cabarrusin turvallisuutta. Tämän vuoksi Tallien solmi salaliiton Paul Barrasin ja Joseph Fouchén kanssa, ja he olivat keskeisessä roolissa heinäkuussa 1794 suoritetussa thermidorin vallankeikauksessa, jolla Robespierre syöstiin vallasta.[2][1][4] Ratkaisevassa kansalliskonventin istunnossa 26. heinäkuuta juuri Tallien aloitti hyökkäykset Louis de Saint-Justia vastaan ja huusi dramaattisia tappouhkauksia Robespierrelle veistä esitellen. Tallien järjesti myöhemmin Thérésa Cabarrusin vapautuksen, ja he menivät naimisiin joulukuussa 1794.[2]

Robespierren kukistamista seuranneina kuukausina Tallien oli keskushahmo niin sanotussa thermidor-reaktiossa, jossa terrorin ajan jakobiinijohtajat ja vallankumoustuomioistuinten jäsenet joutuivat puhdistuksen kohteeksi.[1] Hänet valittiin jäseneksi uudistettuun yhteishyvän valiokuntaan, mutta hän joutui eroamaan jo kuukauden kuluttua elokuun 1794 lopussa tuomittuaan puheessaan joko jakobiinipuolueen. Ylilyöntiensä vuoksi Tallien menetti vähitellen muiden puolueiden luottamuksen. Jakobiinivastaisuutensa vuoksi häntä epäiltiin piilomonarkistiksi, mutta heinäkuussa 1795 kukistetun Quiberoninlahden maihinnousun jälkeen hän salli satojen vangiksi jääneiden emigranttirojalistien kuolemantuomiot, mahdollisesti vakuuttaakseen ranskalaiset sitoutumisestaan tasavaltaan. Kansalliskonventin istuessa viimeisiä päiviään syksyllä 1795 Tallien vaati uusien vaalitulosten peruuttamista, koska ne merkitsivät hänen mukaansa vanhoillisten voittoa.[2] Direktorion tultua valtaan syksyllä 1795 hänet valittiin jäseneksi parlamentin uuteen alahuoneeseen viidensadan neuvostoon, mutta hänen vaikutusvaltansa siellä jäi vähäiseksi.[1][4] Hänen edustajanpaikkansa peruutettiin toukokuussa 1798 säädetyllä niin sanotulla floréalkuun 22. päivän lailla, jolla viidensadan neuvostoa puhdistettiin.[2]

Tallien osallistui vuonna 1798 siviilivirkamiehenä kenraali Napoléon Bonaparten Egyptin-sotaretkeen. Paluumatkalla Tallien joutui englantilaisten sotavangiksi. Oleskeltuaan jonkin aikaa Englannissa hän palasi Ranskaan huhtikuussa 1801 ja otti eron vaimostaan Thérésasta, joka oli jo käytännössä hylännyt hänet.[1][3][4] Tallien sai marraskuussa 1804 Fouchén avulla Napoleonilta nimityksen Ranskan konsuliksi Espanjan Alicanteen. Hän joutui sairastuttuaan luopumaan tehtävästä melkein heti, mutta onnistui saamaan eläkkeen.[4][2] Hän tuki vuonna 1814 Bourbonien valtaanpaluuta ja vuonna 1815 Napoleonin satapäiväistä keisarikuntaa, jonka kukistuttua hänen eläkkeensä peruttiin mutta hän välttyi maastakarkotukselta. Tallien eli lopun ikänsä köyhyydessä.[1] Kuningas Ludvig XVIII myönsi hänelle uuden eläkkeen tammikuussa 1820.[2] Tallien kuoli myöhemmin samana vuonna Pariisissa lepraan 53-vuotiaana.

Tallienilla oli avioliitostaan Thérésan kanssa kaksi tytärtä.[2]

• Discours sur les causes qui ont produit la Révolution française 1791 (tutkielma Ranskan vallankumoukseen johtaneista syistä, 8 osaa)
• Mémoire sur l'administration de l'Égypte a l'arrivée des Français

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jean-Lambert Tallien Wikimedia Commonsissa