Jazz

Jazz [jats] (harv. jatsi) on Yhdysvalloissa syntynyt musiikin laji, johon kuuluu monia toisistaan kauaksi erkaantuneita tyylejä. Useimmille niistä on tyypillistä synkopoitu keinuva rytmi sekä improvisaation tärkeys. Myös puhallinsoitinten keskeinen osuus on yksi jazzin leimaa-antava piirre.

King & Carter Jazzing Orchestra, 1921.

Jazz syntyi viimeistään 1800-luvulla Yhdysvaltain etelävaltioiden afroamerikkalaisen väestön keskuudessa. Selviin muotoihinsa musiikinlaji hahmottui 1900-luvun puolella. Jazzin syntypaikkana pidetään erityisesti New Orleansia. Jazz kehittyi afroamerikkalaisten vokaalimusiikista, bluesista ja spirituaalimusiikista. Jazzin kehittivät ja sitä esittivät alun perin afroamerikkalaiset. Ensimmäinen levyttämään päässyt jazzyhtye oli kuitenkin valkoisista muusikoista koostuva Original Dixieland Jass Band vuonna 1917.[1] Suomeen jazz saapui 1920-luvulla.[2]

Jazz on useammin instrumentaalimusiikkia, mutta myös laulajia tavataan. Jazzin esittäjinä voivat olla yhtä lailla suuret big bandit kuin sooloartistit. Useimmiten soittajia on kuitenkin vähintään kolme, ja yhtyeen jäsenten vuorovaikutus on jazzissa populaarimusiikkia keskeisemmässä asemassa. Soittimina jazzissa ovat eri puhallinsoittimet, kuten saksofoni, trumpetti, kornetti, klarinetti, huilu ja vetopasuuna; kontrabasso (myöhemmin myös sähköbasso), piano, rummut, sähköurut, kitara ja vibrafoni. Sähkökitara otettiin alun perin käyttöön nimenomaan jazzmusiikkiin 1930-luvun lopussa. Jazzmusiikissa kehittyi myös moderni rumpusetti.

Improvisaatio jazzissa

Jazzin luonteenomainen piirre on improvisaatio. On olemassa myös jazzkappaleita, joihin improvisaatio ei kuulu, mutta yleensä improvisoidut soolot, tai joskus eri solistien samanaikainen improvisaatio, kuuluvat jazzesitykseen. Improvisaatio on jazzissa selvästi monimutkaisempaa kuin modernissa populaarimusiikissa tai bluesissa. Bluesissa improvisaatio perustuu useimmiten mollipentatoniseen skaalaan tai sen kanssa lähes samanlaiseen bluesskaalaan. Tällöin soinnunvaihdoksista ei tarvitse välittää, koska yleensä bluesissa käytetään vain sointuja, jotka sopivat kaikki käytettäväksi saman skaalan kanssa.

Sen sijaan jazzissa erilaisia sointuja ja niiden kanssa käytettäviä skaaloja on selvästi suurempi määrä. Tärkeimmät skaalat ovat kirkkosävellajit eli duuriasteikon moodit sekä melodiset molliharmonian asteikot (näistä löytyy jo yhteensä 14 skaalaa). Näiden lisäksi käytetään myös esimerkiksi symmetrisiä ja pentatonisia skaaloja. Sointuvaihdoksia jazzkappaleissa on yleensä tiuhaan, jolloin soittaja joutuu soolonsa aikana vaihtamaan jatkuvasti käyttämäänsä skaalaa. Monilla skaaloilla ja soinnuilla ei ole kovin vakiintuneita nimiä tai symboleita, vaan käytössä on useita merkintätapoja. Aluksi jazz-improvisaatio oli lähinnä kappaleen melodian muuntelua, mutta improvisaatio muuttui jazzin kehittyessä yhä vapaamuotoisemmaksi. Kehitys kulminoitui free jazziin, jossa esitys voi koostua jopa täysin vapaasta improvisaatiosta. Etenkin varhaisempina aikoina improvisointia lähestyttiin jazzissa skaalojen sijaan suoraan soimassa olevan soinnun sävelten kautta.

Jazzissa kappalerakenne on useimmiten sellainen, että teemaa soitetaan kappaleen alussa ja lopussa, ja teemojen välissä on eri soittajien improvisaatio-osuudet. Soolossa edetään usein teeman soinnut läpi, mutta etenkin silloin, kun levytetyt kappaleet olivat vielä teknisesti rajoitettuja kolmeen minuuttiin, saatettiin teeman sointukulusta irrottaa pienempiä osia eri solisteille, että kaikki ehtivät soittaa saman kappaleen aikana sooloa. Sen lisäksi, että jazzkappaleessa on tyypillinen tällainen ABA-rakenne (eli kappaleen alussa ja lopussa on kaksi identtistä osaa - tässä tapauksessa teemaa - joiden välissä on erilainen osio - soolot), myös etenkin vanhassa jazzissa itse sävelletystä teemasta löytyy sisäinen ABA-rakenteensa.

Jazzin historiaa

Jazzin alkuperä

Jazzin juuret löytyvät Länsi-Afrikasta Pohjois-Amerikkaan orjatyöhön kuljetettujen mustien musiikista. Musiikkilajin synty alkoi todennäköisesti siitä, etteivät orjat saaneet työn aikana puhua toisilleen ja he keksivät työlauluja – laulaminen oli näet sallittua. Tällaisia lauluja kutsutaan nimityksellä field hollers (”peltohoilotukset”). 1860-luvun sisällissodan jälkeen orjuus lopetettiin ja musiikkikulttuurin kehitys vauhdittui. Syntyivät esimerkiksi bluesiksi ja ragtimeksi kutsutut musiikinlajit. Ragtime oli jazzia edeltävää, hieman nopeaa marssia muistuttavaa useimmiten pianolla esitettyä musiikkia. Ragtimen kehittymispaikkoja olivat muun muassa Texas, Florida, Tennessee, St. Louis, Oklahoma ja varsinkin sen huomattavin keskus, Mississippin suistoalueella sijaitseva New Orleans. Kuuluisin ragtime-säveltäjä oli Scott Joplin, jonka monet kappaleet ovat nykyäänkin tuttuja suurelle yleisölle.

Sanan ”jazz” alkuperä

Sanan ”jazz” alkuperää ei ole onnistuttu selvittämään tyhjentävästi.

Sanan alkuperäksi on esitetty muun muassa siemennestettä tarkoittavia englannin slangitermejä ”gism” tai ”jasm”, sillä käsitteellä ”jazzing” on tarkoitettu seksityötä.[3] Muina mahdollisuuksina on pidetty esimerkiksi ranskan jaarittelua tarkoittavaa verbiä ”jaser”[3] tai saalistusta tarkoittavaa sanaa ”chasse”.[4]

Sanan alkuperän on myös spekuloitu liittyvän varhaisten muusikkojen etunimiin kuten ”Charles” (Chas.) tai ”James” (Jas.).[3]

Sana ”jass” - myöhemmin jazz - esiintyi musiikkiterminä ensimmäisen kerran Chicagossa 1910-luvun puolivälissä. Jazzhistorioitsija Marshall Stearnsin mukaan silloinen merkitys ei sietäisi painoasua[5].

New Orleans

New Orleans oli vapaamielinen kaupunki, jossa useat eri kulttuurit pääsivät sekoittumaan helposti ja myös ragtime sai siellä vaikutteita. Ragtime-musiikkia soitettiin usein bordelleissa.

Ragtimen kehityttyä marssimaisuudesta hiukan keveämmäksi ja monipuolisemmaksi sitä alettiin nimittää jazziksi. Jazzin kehittyminen alkoi 1890–1910-luvuilla. Alkuperäisessä jazzissa oli vaikutteita sotilasmarsseista, länsiafrikkalaisesta musiikista, pianomusiikista, kirkko- ja kansanmusiikista sekä ranskalaisista lauluista. Kaikkein erikoisin piirre jazzissa oli muihin tuon ajan musiikkityyleihin verrattuna se, että kappaleissa merkittävässä asemassa olivat usein improvisoidut soolo-osuudet. New Orleans -jazzissa, dixielandissa, ei kuitenkaan ollut varsinaista solistia, vaan kyse on niin sanotusta kollektiivisesta improvisoinnista. Siinä puhallinsoittimet koristelivat olemassa olevaa melodiaa yhtä aikaa rytmiryhmän säestyksellä. Improvisointi teki kappaleista eloisia ja sillä saatiin kappaleisiin enemmän tunnetta mukaan. New Orleans -jazzin improvisointi eroaa nykyaikaisen jazzin improvisoinnista juuri siinä, että se oli lähinnä valmiin melodian koristelua, kun taas uudemmassa jazzissa improvisoidaan vapaasti sointujen päälle. Swingiä edeltävään jazziin on myöhemmin viitattu käsitteellä classic jazz.

Jazzin suosio kasvaa

Jazzista tuli äkkiä varsinkin mustien keskuudessa todella suosittu musiikkilaji. Sitä soitettiin seurapiirikutsuilla ja jopa joissain värikkäissä hautajaisissa. Afrikkalaisilta oli kielletty heidän perinteiset soittimensa, koska englanninkieliset siirtomaaisännät pelkäsivät orjien käyttävän erityisesti rumpuja yhteydenpitovälineenä. Lisäksi orjia haluttiin käännyttää kristinuskoon, ja heille opetettiin perinteisiä kristillisiä hymnejä ja virsiä. Siten mustat alkoivat laulaa omaa musiikkiaan ja rakentaa soittimia itse, sekä mahdollisuuksien mukaan opetella länsimaisia soittimia. Yleinen ensimmäisten jazzyhtyeiden kokoonpano oli trumpetti, klarinetti ja pasuuna sekä joskus saksofoni. Taitavat trumpetistit saivat yleisesti paljon arvostusta. Näitä olivat muun muassa Buddy Bolden, Freddie Keppard ja Joe ”King” Oliver. Joe Oliver opetti ja tuki Louis Armstrongia trumpetin kanssa hänen uransa alkuvaiheissa [6].

Joitain valkoihoisia tuli jazzin harrasteluun mukaan jo 1900-luvun alkuaikoina. Kaikkien aikojen ensimmäisen ja samalla ainoan ennen 1920-lukua tehdyn jazzlevytyksen teki valkoihoisten karpaasien yhtye Original Dixieland Jass Band vuonna 1917 (jazz saatettiin usein kirjoittaa ”jass” alkuaikoina). Tämä antoi potkua jazzin leviämiselle myös valkoihoisten keskuuteen.[1]

Ensimmäinen maailmansota ei vaikuttanut elämään Yhdysvalloissa juuri ollenkaan, eikä siitä ollut haittaa myöskään jazzin kehittymiselle. New Orleansissa soitettu jazz oli päätyyli, mutta sen rinnalla kehittyi myös kaksi pianolla soitettavan jazzin tyylilajia: stride ja boogie woogie. Kun vuonna 1917 New Orleansissa kiellettiin aiemmin laillinen seksityö, jazz alkoi keskittyä Yhdysvaltojen itärannikolle; Chicagoon ja myöhemmin myös New Yorkiin. 1920-luvulla äänilevyteollisuus kiihtyi ja jazzia alettiin kunnolla tallentaa levyille. Tämä lisäsi kiinnostusta ja myös jazzmuusikkojen määrää.

Suomessa 1920-luvulla suurin osa jazzista oli englannin- tai ruotsinkielistä. Työläisnuorison keskuudessa syntyi kansallisista aineksista haitarijazz, joka yhdisteli jenkkoja ja polkkia ragtimeen, sekä lisäsi niihin valssiromanssia, tangoa, kuplettia ja muuta käden ulottuvilla olevaa ainesta. Haitarijazz liittyy hyvin paljon Dallapén historiaan, sillä se oli tyylin esikuva, jonka valta-asema vain vahvistui 1930-luvulla ja kesti hyvinkin aina talvisotaan asti.

1930-luku ja big bandit
Pääartikkeli: Big band
Louis Armstrong

Louis Armstrongin liittyminen Fletcher Hendersonin yhtyeeseen loi uuden pohjan oikeastaan koko jazz-tyylisuunnalle. Hän kehitti vielä melko jäykästä New Orleans jazzista uuden tyylin, joka oli New Orleans jazzia solistisempaa taidetta, mikä nosti jazzin arvostusta entisestään. Ennen jazz oli vain ns. kollektiivista, mutta nyt soittajilla oli myös tiettyjä rooleja kappaleissa. Tämä oli osasyynä siihen, että jazzkokoonpanot kasvoivat.[7]

New Yorkissa ja Kansas Cityssä kehittyi jazztyyli isoille orkestereille, mikä oli pohjana 1930-luvun big band -swingille. Suurten orkesterien käyttö johti siihen, että jazzkappaleille täytyi tehdä entistä tarkempia sovituksia. Improvisointi oli suurissa kokoonpanoissa vaikeampaa. Perinteisempi jazz oli kuitenkin vielä 1920-luvulla big bandejä suuremmassa suosiossa.

1930-luvulla jazzin valtatyylinä oli swing ja suuret jazzorkesterit olivat suosiossa. Duke Ellington oli swingin säveltäjistä ja sovittajista maineikkain. Swing-musiikki on varsinkin rytmiltään klassista jazzia keveämmän kuuloista ja siinä kappaleilla on huolella tehty sovitus.

Bebop
Pääartikkeli: Bebop

Jazzia esitettiin pääasiassa klubeissa, koska improvisoidun soittamisen taso kärsii suurissa konserteissa. Swingin ja tarkkojen sovitusten myötä esiintymispaikalla ei ollut soiton kannalta väliä. Tämä johti kaupallistumiseen ja viihteellistymiseen. Kaupallistuneeseen swingiin ja helpoksi käyneeseen improvisointiin kyllästyneet muusikot kerääntyivät soittamaan ja kilpailemaan soittotaidoistaan keskenään New Yorkin Harlemin Minton's Playhouseen. Mukaan tuli myös paljon uusia muusikoita. Siellä kehittyi musiikkilaji nimeltä bebop eli re-bop eli bop. Suurin osa bebopin kärkinimistä oli aiemmin swing-solisteja, esimerkiksi Dizzy Gillespie ja Charlie Parker.

Toisen maailmansodan puhkeaminen keskeytti musiikkilajien kehityksen. Vuosina 1943 ja 1944 Yhdysvalloissa oli voimassa levytyskielto. Tämä haittasi varsinkin kaupallisen swingin ja myös jazzin asemaa, ja bebop herätti enemmän kiinnostusta. Bebopin uudenlainen tyyli sopi hyvin sodan jälkeiseen aikaan, jolloin kulttuurit olivat vielä epätasapainossa. Bebopissa improvisointi ei ollut enää melodiaan sidoksissa vaan pelkästään sointurakenteeseen. Sointurakennekin oli hiukan entistä monimutkaisempi. Bebop sai aluksi paljon arvostelua, koska musiikkilaji on melko vaikeaselkoinen.

Eräs motiivi bebopissa oli hämätä asiaan paneutumattomia maallikkoja, varsinkin valkoisia, esimerkiksi soittamalla tuttuja kappaleita nopeammilla tempoilla ja monimutkaisemmilla soinnuilla ja tietysti uudella nimellä niin, etteivät kaikki tunnista niitä. Bebop–sävellykset erosivat melodialtaan ja teemaltaan paljon aikaisesta, mutta sointurakenteet lainattiin yleensä populaarikappaleista. Bebop heijasti mustien asennoitumista omaan tilaansa. Bebop kasvatti mustan väestön ylpeyttä. Tämän jazzhaaran syntyminen oli osaltaan taustana mustien 1950-luvun kansalaisoikeustaisteluihin, joiden kautta afroamerikkalaiset saivat lopulta täydet kansalaisoikeudet.

Bebopia soitettiin yleensä 4–5 hengen yhtyeissä. Soittimet olivat yleensä saksofoni, trumpetti, kontrabasso, piano ja rummut. Bebopissa oli improvisoinnin kannalta tärkeää muusikoiden välinen vuorovaikutus. Se oli ensimmäinen jazztyyli, joka ei ollut tarkoitettu tanssittavaksi. Osaksi sen sekä myös vaikeaselkoisuuden ja vallankumouksellisuuden takia bebopista ei tullut koskaan tavallisen kansan parissa yhtä suosittua kuin swing.

1950-luvulla ei tullut aivan uusia tyylisuuntauksia, kuten bebop, vaan uudet tyylit, cool jazz ja hard bop, olivat läheistä sukua bebopille. Bebopin myötä jazz erkaantui yhä kauemmaksi kaupallisesta musiikista. Laulua kuultiin nyt aiempaa selvästi harvemmin jazz-musiikissa ja myös suuret bigbandit olivat osin väistyneet pienempien ryhmien tieltä. Pitkät improvisoidut soolot tulivat jazzissa yhä keskeisemmäksi, ja alettiin käyttää enimmäkseen rytmejä, joiden tahdissa ei voinut enää tanssia .

Cool jazz
Pääartikkeli: Cool jazz

Cool jazz oli varsinkin valkoisten nuorten klassisen musiikin opistoissa opiskelevien muusikkojen kehittelemä musiikkilaji, jossa panostettiin ns. ”akateemiseen esitystapaan”. Sen eroavuuksia bebopiin oli muun muassa se, että siinä käytettiin pehmeä-äänisempiä soittimia, kuten käyrätorvea ja tuubaa, sekä se, että improvisointi oli yksinkertaisempaa ja kappaleissa joskus useita osia. Cool jazz kuulostaa bebopia hillitymmältä ja hiukan melodisemmalta. Siinä suosittiin ”kuivaa” melodiaa eli soittamisessa ei ollut vibratoa ja melodiassa ei ollut kontrapunktia eli siinä ei soitettu melodiasta poikkeavia sivumelodioita yhdessä päämelodian kanssa. Cool jazzia käytettiin 1950–60-luvulla paljon elokuvamusiikkina. 1960-luvulla cool jazzin perinteitä jatkoi bossa nova, joka on yhdistelmä jazzia ja brasilialaista musiikkia.

Hard bop ja soul jazz
Pääartikkeli: Hard bop, Soul jazz

Hard bop syntyi 1950-luvun jälkipuoliskolla bebopista. Hard bopissa rumpalilla oli tärkeämpi asema kappaleessa. Korostuneen kompin seurauksena muiden soitinten improvisointi muuttui suoraviivaisemmaksi. Hard bop sai vaikutteita muun muassa mustien gospel-musiikista sekä bluesista. Hard bop oli selkeämpää ja melodisempaa kuin bebop ja siitä tuli varsinkin 1960-luvulla melko suosittua. Sitä soitettiin muun muassa uskonnollisissa tapahtumissa. Bebopia soittaneen Miles Davisin siirtyminen hard bopin piiriin sai aikaan muun muassa sen, että sävelasteikot otettiin käyttöön ja kappaleet muuttuivat melodisemmiksi. Julian Cannonball Adderley oli hetken Miles Davisin opissa ja perusti veljensä kanssa myöhemmin yhtyeen nimeltä Cannonball Adderley Quintet, josta tuli yksi hard bopin suosituimmista. Yhtye vieraili Suomessakin 1960- ja 1970-lukujen alussa.

Hard bopin suora perillinen oli 1960-luvun soul jazz, jossa rhythm and blues sekä gospel vaikutteet omaksuttiin vielä hard boppia paljon selkeämmin. Soul jazzin melodioissa käytetään rhythm and bluesille tyypillisiä koukkuja, toistuvia riffejä ja rytmeissä tavoitellaan r&b -tyyppistä groovea. Usein pianon asemasta käytettiin myös populaarimusiikin tapaan urkuja. Improvisaatio pidetään usein suhteellisen melodisena verrattuna 1950-luvun bebopiin. Tunnetuimpia soul jazzin esittäjiä olivat esimerkiksi Jimmy Smith, Les McCann ja Lou Donaldson.

Free jazz ja avantgarde jazz
Pääartikkelit: Free jazz ja Avantgarde-jazz

1960-luvulla hardbopiin otettiin vaikutteita esimerkiksi Etelä-Amerikan musiikista. Cool jazzista muotoutui bossanova. Jazzin historian suurimpia vallankumouksia tapahtui 1960-luvulla kun free jazz ja avantgarde-jazz tuli tunnetuksi. Näissä jazzlajeissa ei enää soitettu perinteisten sointujen ja sointurakenteiden mukaan. Free jazzin ja avantgarde-jazzin tärkeimpiin kehittäjähahmoihin kuuluu saksofonisti Ornette Coleman, jonka 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa julkaisemat levyt määrittivät molempia tyylisuuntia. Toinen avantgarde-tyylin perustaja 1950-luvulla oli pianisti Cecil Taylor. 1960-luvulla merkittäviä näiden tyylisuuntien parissa työskennelleitä muusikoita olivat John Coltrane, Archie Shepp, Albert Ayler, Sun Ra, Makanda Ken McIntyre, Pharoah Sanders, Sam Rivers, Don Pullen, Dewey Redman ja Dave Holland.

Free jazzissa ei ole yleensä melodiaa eikä sointukulkua määrätty ennalta ja tempokin saattoi vaihdella kappaleen aikana. Silti musiikki ei ole sattumanvaraista vaan siinä tarvittiin vielä tarkkaavaisempaa soittajien välistä vuorovaikutusta. Nämä jazzlajit kuitenkin poikkesivat liikaa jazzin aikaisemmista perinteistä eikä aikaisempiin jazzlajeihin haluttu ottaa näistä vaikutteita, kuten yleensä uusista virtauksista otettiin. Osa free jazz -muusikoista muutti Eurooppaan ja opetti siellä eurooppalaisia kollegoitaan.[8]

Avantgarde oli eurooppalaisempi versio free jazzista. Siinä käytettiin enemmän valmiiksi sävellettyä materiaalia ja siinä oli vaikutteita eurooppalaisesta taidemusiikista. Avantgardesta eurooppalaiset kehittivät itsenäisemmin omaa jazztyyliään ja eurooppalaisen jazzin ”identiteetti” kehittyi 1970-luvulla Krzysztof Komedan, Tomasz Stańkon, Jan Garbarekin, Peter Brötzmannin ja Edward Vesalan kaltaisten muusikoiden ansiosta.

Reaalisosialistisissa Itä-Euroopan maissa, etenkin Puolassa ja Tšekkoslovakiassa, jazzista tuli jopa tietynlaista ”toisinajattelumusiikkia”: musiikinlaji ei nauttinut virallista suosiota.

Fuusio
Pääartikkeli: Fuusiojazz

1960-luvulla monet jazzmuusikot alkoivat yhdistellä tuon ajan populaarimusiikkia ja jazzia keskenään. Myöhemmin jazzin ja popin yhdistelyyn perustuvaa musiikkia on ruvettu kutsumaan fuusiojazziksi (usein puhutaan vain ”fuusiosta”, mikä on soveliasta, koska tällainen musiikki ei usein kuulosta perinteiseltä jazzilta). Jazzin uusimpien virtausten tasalla oleva Miles Davis julkaisi merkittävimpinä pidetyt fuusiolevyt: In a Silent Way (1969) ja Bitches Brew (1970). Näillä kuuluisilla levyillä esiintyneet jazzmuusikot kuten Chick Corea, Herbie Hancock, John McLaughlin ja Joe Zawinul perustivat myöhemmin omat yhtyeensä ja jatkoivat fuusion kehittelyä. Fuusioyhtyeet saivat ystäviä myös popmusiikin kuuntelijoiden joukosta.

Jazz 1960-luvun jälkeen

Fuusio erkaantui nopeasti kauas aiemmasta jazzista, eivätkä sen maltillisemmatkaan muodot kelvanneet useille jazzin ystäville. New Yorkissa oli kuitenkin nuoria luovia soittajia, jotka halusivat elvyttää perinteisemmän jazzin asemaa. Keskustassa ei ollut jazzmuusikoille esiintymispaikkoja, joten he joutuivat esiintymään kaupungin reunoilla olevissa vanhoissa varastorakennuksissa. Tätä kutsuttiin loft movementiksi. Uudessa jazzissa vanhoilla kokoonpanokaavoilla ei enää ollut väliä.

1960-luvun jälkeen suuret muutokset näyttivät olevan ohi jazzin eri rintamilla. Jazzin innovaatiot kuitenkin jatkuivat esimerkiksi avantgarde jazzin piirissä. Samoin myöhempi ilmiö on nu-jazz, jossa jazzia yhdistetään elektronisen tanssimusiikin rytmeihin. 1980-luvun alkupuolella jazzista oli tullut jo kansainvälisempi ja kansanomaisempi ilmiö ja sitä tehtiin Amerikan ja Euroopan lisäksi myös muissa maanosissa.

Merkittäviä jazzmuusikoita

Basistit
Jaco Pastorius

Kitaristit
George Benson

Klarinetistit

Laulajat

Trumpetistit ja kornetistit

Pianistit

Rumpalit

Saksofonistit

Pasunistit

Vibrafonistit

Viulistit

Urkurit

Orkesterinjohtajat

Jazzin tyylisuuntauksia

Lähteet
  1. Original Dixieland Jazz Band Red Hot Jazz Archive. Arkistoitu 13.2.2015. Viitattu 23.10.2009. (englanniksi)
  2. Facta 2001 osio 7 s. 125
  3. The Word "Jazz", Excerpted from Jazz Anecdotes by Bill Crow, Oxford University Press, 1990 40north.org. Arkistoitu 5.4.2015. Viitattu 9.3.2014. en
  4. Bob Rigter: The etymology of the word JAZZ bobrigter.com. Arkistoitu 20.10.2014. Viitattu 9.3.2014. en
  5. Marshall Stearns (suom. Jorma Vironmäki): Jazzin historia, s. 119. Otava, 1963.
  6. Laurence Bergreen, Louis Armstrong (suom. Matti Rosvall), Art House, 2001, s. 51-52
  7. SPARK in eduction 2004. SF Jazz High School All-Star Ensemble. Viitattu 23.10.2009. (englanniksi)
  8. Rolf, Julia:Jazz Koko Tarina s. 302

    Aiheesta muualla

     

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.