Jatkosodan hyökkäysvaihe

Suomen puolustusvoimien tehtävä oli alusta asti hyökkäyksellinen. Tavoitteina oli vallata talvisodan rauhassa menetetyt alueet ja suuri osa Itä-Karjalasta eräänlaisena hyvityksenä.[4] Suomalaiset valloittivat kesän aikana Laatokan-Karjalan ja Karjalankannaksen. Tämän jälkeen Puna-armeijan pääesikunta Stavka toi Suomen rintamalle lisää joukkoja ja Itä-Karjalan valtaaminen vaati enemmän uhreja. Joulukuun alkupuolella Mannerheim lopetti hyökkäyksen ja sodassa alkoi asemasotavaihe.

Hyökkäysvaiheessa kaatui tai katosi 26 355 suomalaista ja haavoittuneita oli melkein 50 000.[5] Neuvostojoukkojen tappioita ei osata sanoa. Kuitenkin yli 50 000 puna-armeijan sotilasta joutui suomalaisten vangiksi.[7] Hyökkäysvaihetta seurasi asemasotakausi, joka päättyi kesällä 1944 puna-armeijan aloittaessa suurhyökkäyksensä ensin Kannaksella ja sitten Itä-Karjalassa.

Pääartikkelit: Suomen ja Saksan sotilasyhteistyö 1940–1941 ja Operaatio Barbarossa

Jatkosodan hyökkäysvaihe oli monien suomalaisten mielestä hyvitys talvisodan tappioista. Hyökkäysvaiheen alussa suomalaiset olivat lähes yksimielisiä siitä, että menetetyt alueet oli vallattava takaisin.[9] Poliittiset motiivit hyökkäykselle vaihtelivat. Suomessa näytti vallitsevan poliittinen yksimielisyys siitä, että välirauhassa pakkoluovutetut Karjalan alueet oli saatava takaisin. Suomen Kommunistinen Puolue oli heikkouden tilassa muodostettuaan Terijoen hallituksen ja virallisen puheenjohtajan Arvo Poika Tuomisen pitäessä sotaa oikeutettuna. Suomi-Neuvostoliitto-Seuran edeltäjästä ei ollut tullut laajaa joukkojärjestöä.[10] Sodanvastaiset voimat olivat suhteellisen hiljaa tai pakenivat jopa käpykaarteihin. Sodan alkaessa turvasäilöön vangittiin kuitenkin useita satoja kommunisteiksi epäiltyjä henkilöitä.

Hyökkäys vanhan rajan yli oli monimutkaisempi, sillä moni suomalaispoliitikko ja sotilas vastusti etenemistä Itä-Karjalaan.[11] Lisäksi Britannia ja Yhdysvallat olivat uhanneet välien katkaisulla, jos suomalaiset etenisivät katkaisemaan strategisesti tärkeän Muurmannin radan.[12] Joukkojen keskuudessa kieltäytymisiä alkoi ilmetä melko pian vanhan rajan ylityksen jälkeen. Tilanteiden yli päästiin uhkailuin ja lupauksin.[13] Sodan alussa oli miehistön keskuudessa syntynyt mielikuva lyhyestä sodasta. Kun vanha raja ylitettiin alkoi joukkojen keskuudessa ilmetä tyytymättömyyttä. Tämän vaimentamiseksi jotkut upseerit lupailivat muun muassa Itä-Karjalan maiden jakamista rintamamiehille. Asia herätti kiusallista huomiota, ja lupauksista käskettiin lopulta pidättäytyä.[13]

Virallisesti Suomen tavoitteena oli siirtää taistelut mahdollisimman lyhyille rintamalinjoille, mikä edellytti järvikannasten haltuunottoa. Suomi ilmoitti käyvänsä Neuvostoliittoa vastaan Saksasta erillistä sotaa, mitä demonstroitiin sillä, ettei Leningradia vastaan ryhdytty minkäänlaisiin sotilaallisiin toimenpiteisiin. Esimerkiksi suomalaisia lentäjiä oli kielletty lentämästä Leningradin ylle.[9] Tästä huolimatta monissa piireissä toivottiin kuitenkin Itä-Karjalan liittämistä Suomeen ja valmisteluja tällaiseen tehtiinkin. Toisena vaihtoehtona oli, että Itä-Karjalaa voitaisiin käyttää "vaihtorahana" rauhankonferenssissa, jonka toivottiin päättävän sodan.

Saksa salasi Suomelta oman hyökkäyssuunnitelmansa operaatio Barbarossan ja keskusteluja Suomen kanssa käytiin siltä hypoteettiselta pohjalta, että Venäjä hyökkää jälleen Suomen kimppuun. Saksan tarkoitus oli neuvotteluissa Suomen kanssa kertoa mahdollisimman vähän hyökkäyssuunnitelmasta siten, ettei suunnitelmasta kokonaisuutena mainita ja mahdolliset hyökkäyksetkin ovat osa puolustussuunnitelmaa.[15] Toukokuun puolivälissä 1941 Saksan ulkoministeriö tiedusteli suomalaisten toiveista Neuvostoliiton kanssa käynnissä olevissa neuvotteluissa. Vastauksessa, joka laadittiin 30. toukokuuta kokouksessa tasavallan presidentin luona, Suomi toivoi neuvottelujen johtavan maan itsenäisyyden takaamiseen sekä elintarvikehuollon ja raaka-aineiden tuonnin turvaamiseen.[16] Suomen korkeinta sotilasjohtoa vieraili 25. toukokuuta Saksan pääesikunnassa Salzburgissa, jossa saksalainen sotilasvaltuuskunta johtajanaan kenraali Alfred Jodl selosti Neuvostoliittoon suunnitteilla olevaa hyökkäystä. Saksalaiset esittelivät yhteistyösuunnitelmaa Saksan ja Suomen taistelujoukkojen välille. Suomea pyydettiin sitomaan Neuvostoliiton joukkoja rajoillaan ja osallistumaan Leningradia vastaan suunnattuun hyökkäykseen.[17]

10. kesäkuuta 1941 saapui saksalaiseversti Erich Buschenhagen Helsinkiin. Hänen tehtävänään oli toisaalta käydä neuvotteluja mahdollisen yhteistoiminnan käytännöllisistä yksityiskohdista, siltä varalta että Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen, ja toisaalta saada takeita siitä, että Suomi tulisi sotaan mukaan Saksan liittolaisena. Mannerheim esitteli asian tasavallan presidentille, joka ilmoitti että Suomi oli päättänyt pysyä puolueettomana, mikäli sitä vastaan ei hyökättäisi. Mannerheim ilmoitti tämän eversti Buschenhagenille.[18]

Saksalaisjoukkojen siirto Pohjois-Suomeen hoidettiin kauttakulun organisoinnin varjolla, eikä saksalaisjoukoilla ollut lupa siirtyä Jäämerentien itäpuolelle ennen kuin 18. kesäkuuta. Kaksi divisioonaa saksalaisjoukkoja, Stettinistä 20 000 ja Oslosta 10 600 miestä, laivattiin Ouluun ja siirrettiin junakuljetuksina Rovaniemelle. Laivaukset alkoivat 5. kesäkuuta ja viimeiset joukot olivat Rovaniemellä 14. kesäkuuta. SS-Divisioona Nord aloitti 7. kesäkuuta marssin Norjasta Jäämerentietä pitkin Vuotson ja Sodankylän kautta Rovaniemelle. 8 000–9 000 miehen vahvuisen divisioonan ajoneuvokolonnan ohimarssi kesti 10 tuntia. Divisioona oli Rovaniemellä 10. kesäkuuta. Yhteensä 40 600 miehen vahvuiset joukot keskitettiin Rovaniemen seudulle, mistä ne aloittivat 18. kesäkuuta siirtymisen kohti Sallaa.[19]

Saksan Norjan armeijan esikunta siirtyi Rovaniemelle 15. kesäkuuta. Armeijan komentaja kenraalieversti Nikolaus von Falkenhorst saapui viikkoa myöhemmin. Kaksi päivää esikunnan jälkeen Rovaniemelle laskeutuivat Luftwaffen lentokoneet. Joukoista kaksi vuoristodivisioonaa (2. ja 3.) siirtyi Norjasta Petsamoon vasta 22. kesäkuuta,[20][21] ja valmisteluja varten maahan oli päästetty saksalaispioneereja siviiliasussa jo päivää aikaisemmin. Saksalaisten esikuntaan määrättiin jo 16. kesäkuuta yhteysupseeriksi eversti Oiva Willamo, ja hänen alaisuuteensa muodostettiin joulukuussa Rovaniemelle Yhteysesikunta Roi[22].

21.–22. kesäkuuta saksalaiset laskivat Itämeren poikki Memelistä Gotlannin eteläkärkeen kolme miinoitetta (Wartburg 1, 2 ja 3), jossa kussakin oli 500 miinaa ja 600 raivausestettä, APOLDA-kentät Örön ja Hiidenmaan välille (yhteensä 581 miinaa ja 673 raivausestettä) ja Corbetha-kentät (yhteensä 400 miinaa ja 700 raivausestettä) Tammisaaren ja Paldiskin välille. Suomi laski omat defensiiviset miinoitteensa aluevesiensä sisällä aloittaen jo illalla 21. kesäkuuta ja jatkaen laskua 23. kesäkuuta asti.[23] 22. kesäkuuta 1941 Suomen merivoimat miehittivät Ahvenanmaan operaatio Kilpapurjehduksessa.[4]

Päiväkäskyssään 22. kesäkuuta Adolf Hitler sanoi näin: ”Im Verein mit finnischen Kameraden stehen die Kämpfer des Siegers von Narvik am nördlichen Eismeer. Deutsche Divisionen unter dem Befehl des Erobers von Norwegen schützen gemeinsam mit den finnischen Boden” (suom. yhdessä suomalaisten toverien kanssa seisovat Narvikin voittaneet taistelijat pohjoisella Jäämerellä. Norjan valloittajan johdossa olevat saksalaiset divisioonat suojaavat yhdessä marsalkkansa johtamien suomalaisten vapaussankarien kanssa Suomen aluetta).[24]

Neuvostoliiton Pohjoinen laivasto ja 14. armeija saivat 22. kesäkuuta käskyn pommittaa viholliskohteita Petsamon ja Kirkkoniemen alueella.[25] Kesäkuun 22. päivän aamulla Neuvostoliitto ryhtyi hyökkäykseen Suomen alueelle pommittaen ja tulittaen puhtaasti suomalaisia kohteita. Klo 6.05 aamulla sanottuna päivänä Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat suomalaisia panssarilaivoja Sottungan luona, klo 6.15 Alskärin linnaketta Turun saaristossa, klo 6.45 suomalaisia kuljetusaluksia Korppoon luona ja klo 7.55 Puna-armeijan tykistö avasi tulen Hangon vuokra-alueelta ampuen Porsöhön, Storholmaan ja mantereelle. Samana päivänä avattiin Hirsilammen luona, noin 14 km Imatran itäpuolella, Neuvostoliiton alueelta tuli suomalaisia rajavartioita kohden ja Pummangista Petsamossa ammuttiin useita kymmeniä tykinlaukauksia merellä kulkenutta suomalaista laivaa kohti. Näiden puolueettomuudenloukkausten johdosta ulkoministeri Witting esitti kesäkuun 22. päivänä Neuvostoliiton lähettiläälle ministeri Orloville vastalauseen pyytäen selitystä. Ministeri Orlov lupasi kääntyä hallituksen puoleen, mutta pyydettyä selitystä ei koskaan saatu.[26]

Ulkoasiainkomissaari Molotov väitti kesäkuun 22. päivänä pitämässään puheessa, että Suomesta käsin olisi hyökätty Neuvostoliittoon. Suomen hallitus ilmoitti Neuvostoliiton lähetystöille, ettei mitään tällaisia hyökkäyksiä ollut tapahtunut sen paremmin Suomen puolustusvoimien kuin kenenkään muunkaan taholta. Suomalaisten selvitysten mukaan suomalaiset lentovoimat eivät olleet tehneet mitään hyökkäyksiä tai lentoja Neuvostoliiton alueelle. Lisäksi ne saksalaiset koneet, jotka olivat pommittaneet Pietaria ja Kronstadtia ja joiden neuvostoliittolaiset olivat väittäneet tulleen Suomen lentokentiltä, olivat tehneet hyökkäyksensä Itä-Preussista.[27]

25. kesäkuuta 1941 Neuvostoliitto aloitti laajamittaiset pommitukset suomalaisia kaupunkeja vastaan. Venäläislähteiden mukaan ensimmäinen hyökkäys olisi alkanut kyseisenä päivänä kel­lo 4 ja siihen olisi ottanut osaa kaikkiaan 263 pommikonetta ja 224 hävittäjää.[28] Pommituskohteina oli kymmenkunta Etelä- ja Keski-Suomen kaupunkia ja teollisuuskeskusta kuten Helsinki, Turku, Kotka, Porvoo, Heinola, Varkaus ja Lahti sekä suomalaisia lentotukikohtia. Päivän ilmataisteluissa suomalaiset ampuivat 27 viholliskonetta alas. Omia koneita ei menetetty.[29]

Suomen hallitus joutuikin 25. kesäkuuta toteamaan eduskunnalle, että maa oli sodassa. Saksalaisille annettiin samana päivänä virallinen oikeus aloittaa tiedustelu ja lentotoiminta Suomen alueelta.[30]

Päämaja alisti Suomen III armeijakunnan hyökkäykseen valmistuvan Saksan Norjan armeijan alaisuuteen 15. kesäkuuta 1941.[31] Vaikka armeijakunnan komentaja kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuo sai AOK Norwegenin operaatio-ohjeet, hän siirsi ne toistaiseksi syrjään ja antoi 17. kesäkuuta armeijakuntansa puolikkaalle (6. divisioona erillistehtävässä) ryhmityskäskyn puolustusta varten[32]. Saksalaisten aloitettua sotatoimet Neuvostoliittoa vastaan 22. kesäkuuta 1941 (operaatio Barbarossa) Siilasvuo antoi 24. kesäkuuta 1941 joukoilleen käskyn valmistautumisesta taistelutoimintaan[33]. Samanaikaisesti puolustusvalmistelujen jatkamisen kanssa saivat pataljoonat tehtäväksi tiedustella hyökkäysvalmiusasemia. Petsamon saksalaisdivisioonat aloittivat hyökkäyksen kohti Murmanskia 29. kesäkuuta. Suomen III armeijakunnan hyökkäys alkoi 1. heinäkuuta. Hyökkäys suoritettiin kahteen suuntaan Kiestingin kautta Louheen ja Uhtuan kautta Vienan Kemiin.

Pääartikkeli: Laatokan Karjalan valtaus 1941

Suomalaiset ylittämässä vanhaa rajaa

Karjalan armeija aloitti hyökkäyksensä 10. heinäkuuta. Suomalaiset saivat läpimurron Korpiselällä 10.–11. heinäkuuta. VI AK eteni kahdessa viikossa Korpiseliltä Jänisjärven kautta Laatokan rannalle Koirinojan kohdalle katkaisten Pohjoisen rintaman joukot ja 7. armeijan kahtia. Koirinojalta armeijakunta jatkoi Laatokan rantatietä vanhalle valtakunnan rajalle ja sen ylikin. Salmin kirkonkylästä ja Viteleestä taisteltiin ankarasti. Viteleen valtauksen jälkeen osasto Lagus eteni Tuuloksenjoelle. Suomen marsalkka Mannerheim pysäytti hyökkäyksen 23. heinäkuuta mahdollisen sivustauhan takia, koska VII AK:n ja Ryhmä O:n hyökkäykset olivat pysähtyneet miltei alkuunsa. Suomalaiset kaivautuivat asemiin ja venäläisten vahvennukset aloittivat Vieljärvellä vastahyökkäykset, jotka kestivät elokuun alulle saakka. Pohjoisessa Ilomantsin suunnalla hyökkäys sai Suomen sisällissodan piirteitä, kun Ryhmä O:ta oli vastassa karjalaisista, inkeriläisistä ja suomalaisista kommunisteista muodostettu puna-armeijan JR 126, joka kuului 71. Divisioonaan. Jalkaväkirykmentti oli alun perin kuulunut Terijoen hallituksen muodostamaan Suomen Kansanarmeijaan.[34] Hyökkäyksen pysähtymisen syynä oli neuvostojoukkojen sitkeä vastarinta ja maaston hyväksikäyttö.[34]

Pääartikkeli: Karjalankannaksen valtaus 1941

Kaatuneita puna-armeijan sotilaita Porlammin–Sommeen motista

Ennen suomalaisten päähyökkäystä oli jo 30. kesäkuuta Suomen 2. divisioona aloittanut paikallisen hyökkäyksensä Tyrjässä[35]. Elokuun alussa II armeijakunta aloitti hyökkäyksensä puhdistaakseen rajan, Laatokan välisen alueen ja koko Itä-Kannaksen neuvostojoukoista. Tyrjässä saatiin läpimurto ja suomalaiset etenivät Laatokalle 11. elokuuta mennessä katkaisten Sortavalan suunnan venäläisjoukkojen yhteyden Karjalankannakselle. Kilpolansaariin jäi mottiin kaksi Puna-armeijan divisioonaa, jotka kuitenkin pääsivät livahtamaan karkuun (”vesiperämotit”). Neuvostojoukot suorittivat vastahyökkäyksen Käkisalmen suunnalla, mutta se torjuttiin ja eteneminen jatkui. Armeijakunnan kärkijoukot ylittivät 18. elokuuta Vuoksen Hopeasalmen kohdalta tehden ison sillanpään vastarannalle.

Suomalaiset etenemässä kohti Rautjärveä elokuussa 1941.

Viipurin valtausparaati 31. elokuuta 1941.

21. elokuuta IV armeijakunta aloitti hyökkäyksensä puhdistaen rajan ja Viipurinlahden välisen alueen kahdessa päivässä. 24. elokuuta 8. divisioonan joukot ylittivät Viipurinlahden katkaisten Leningrad–Viipuri-maantien. Neuvostojoukkojen johto käsitti saarrostusuhan ja se antoi käskyn vetäytymisestä, mutta se annettiin liian myöhään. IV ja II armeijakuntien joukot motittivat Viipurista vetäytyneet kolme neuvostodivisioonaa Porlammen–Sommeen alueelle (Porlammen–Sommeen motti). Motti oli Suomen sotahistorian suurin. Joukkoja oli kuitenkin liian vähän pitämään motti täysin kasassa, ja osa venäläisistä pakeni Koiviston saarille elokuun loppuun mennessä. Puna-armeijan miehistötappiot olivat suuret; yli 9300 jäi vangiksi ja suomalaiset hautasivat yli 7500 vihollisen kaatunutta[36]. Raskaan kalustonsa venäläiset joutuivat pääosin jättämään[36]. Viipuri vallattiin motin alussa ja valtausparaati järjestettiin 30. elokuuta. Itse kaupungissa ei taisteltu. Elokuun loppuun mennessä suomalaisjoukot olivat vanhan valtakunnan rajan tuntumassa.

Syyskuun alussa IV, II ja I armeijakunta saavuttivat vanhan rajan ja ylittivät sen. Hyökkäys pysäytettiin 9. syyskuuta Leningradin uloimman puolustuslinjan eteen linjalle Suomenlahti–Valkeasaari–Ohta–Rajajoki–Lempaala–Laatokka ja suomalaiset ryhmittyivät puolustukseen.

Pääartikkeli: Itä-Karjalan valtaus 1941

Laatokan Karjalassa Päämaja järjesti suoraan alaisekseen I armeijakunnan, jonka tehtävänä oli Sortavalan valtaus. II AK:n edetessä Laatokan rannalle I ja VII AK hyökkäsivät ja valloittivat Sortavalan 15. elokuuta. Kaupungin valtaukseen osallistui suomalaisten kaksi panssariautoa, mutta neuvostotykistö ampui ne käyttökelvottomiksi jo kahden tunnin päästä niiden saapumisen jälkeen.[37] Pohjoisessa Ryhmä O:n miehet valloittivat loput Laatokan Karjalasta edeten vanhan valtakunnan rajan yli. Tuuloksessa venäläisten vastahyökkäykset pitivät suomalaiset aloillaan. Samoihin aikoihin Karjalan armeijalle perustettiin oma radioasemansa, Aunuksen Radio.

Sotamuistomerkki Tässä pysäytettiin vihollinen Oštan Koromyslovossa, johon suomalaisten hyökkäys pysähtyi 1941

Karjalan armeijan yleishyökkäys alkoi 4. syyskuuta tavoitteena Syväri ja Petroskoi. VI armeijakunta eteni Aunukseen jo seuraavana päivänä ja Syvärille muutamaa päivää myöhemmin Kuuttilahti–Lotinapelto–Podporože-alueelle, johon se pysäytettiin ja ryhmitettiin asemasotaan. VII AK, joka eteni kohti Petroskoita, joutui kiivaisiin taisteluihin Prääsässä ja Pyhäjärvellä. Ryhmä O:n hyökkäys tyrehtyi jälleen alkuunsa. Syyskuun puoliväliin mennessä VI AK:n joukot olivat vallanneet Podporožen ja nimenneet sen Syvärinkaupungiksi. Pohjoisempana suomalaiset juuttuivat taisteluihin Prääsässä ja Porajärvellä. Syyskuun lopulla suomalaiset pääsivät läpimurtoon ja saivat vallattua koko Aunuksen. Pohjoisessa Ryhmä O eteni kymmenen kilometriä.

  Suomen valloittama alue laajimmillaan Itä-Karjalan eteläosassa sekä Leningradin ja Vologdan alueilla 1941-1944

Syyskuun alun jälkeen hyökkäysvaiheen painopiste oli Itä-Karjalassa. Heti 1. lokakuuta suomalaiset valtasivat Petroskoin, joka nimettiin tämän jälkeen Äänislinnaksi. Valtausta seuranneena päivänä Hitler lähetti Mannerheimille onnittelusähkeen.[35] Suomalaisjoukot jatkoivat pohjoiseen lähimpänä tavoitteenaan Kontupohjanlahti–Santalanjärvi–Pälläjärvi ja lopulta Seesjärvi–Karhumäki.

Lokakuussa 1941 Puna-armeija pysäytti Suomen asevoimien hyökkäyksen nelisen kilometriä niin talvisodan rauhassa menetettyihin alueisiin kuin Itä-Karjalaan kuulumattoman Oštan piirin Koromyslovon kylään, johon muodostui rintamalinja kesäkuuhun 1944 saakka.[38] Koromyslovosta noin neljä kilometriä etelään Simanovon kylässä suomalaisjoukot olivat kauempana Suomesta kuin koskaan toisessa maailmansodassa. Ne olivat melkein 300 km rajasta ja entisestä, talvisotaan saakka vallinneesta Tarton rauhan rajastakin (1920-1940) lähes 180 km itäkaakkoon sekä lähimpänä Moskovaa, n. 550 km:n päässä ja Syvärijoesta n. 20 kilometriä etelään. Hyökkäyksen vastapainona alkoivat venäläisten vastahyökkäykset Syvärillä, jossa taisteltiin kevääseen 1942 asti.

Suomalaisten hyökkäys alkoi hidastua neuvostojoukkojen vahvistusten ja talven tulon takia. Myös suomalaiset saivat vahvistuksia. Niistä huolimatta monet yksittäiset sotilaat kieltäytyivät jatkamasta eteenpäin. Tähän otettiin tiukka linja johdon taholta. Kontupohjan edessä VII AK joutui kiivaisiin taisteluihin marraskuuhun asti. Pohjoisempana suomalainen II AK, joka oli perustettu Karjalankannakselta saaduista vahvistuksista,[2] pääsi Seesjärvelle saaden yhteyden 14. divisioonan miehiin 26. lokakuuta.

Kontupohja vallattiin 2. marraskuuta mennessä ja neuvostojoukot vetäytyivät Maaselän kannakselle puolustusasemiinsa. 6. marraskuuta Mannerheim antoi Karjalan armeijalle käskyn ryhmittyä puolustukseen heti kun Poventsa olisi vallattu. Talven takia suomalaiset saivat läpimurron Perälahden alueella vasta 22. marraskuuta. Pian tämän jälkeen suomalaisjoukot päätyivät neuvostojoukkojen uuteen puolustustasaan, aivan Karhumäen eteen.

Karhumäki joutui suomalaisten haltuun 5. joulukuuta, josta he jatkoivat Poventsaan. Karhumäen taisteluissa kaatui 1500 suomalaista ja 8000 neuvostosotilasta[37] Yhdistynyt kuningaskunta julisti sodan Suomelle 6. joulukuuta Neuvostoliiton johtajan Josif Stalinin pyynnöstä, kun Suomi oli kieltäytynyt lopettamasta hyökkäystänsä Itä-Karjalassa. Käytännössä Suomen ja Ison-Britannian väliset sotatoimet jäivät vähäisiksi. Suomen kauppamerenkulku oli ollut pysähdyksissä jo kuukausia, ja ainoa englantilaisten taistelutoimi oli Petsamon sataman pommitus. Neuvostojoukot räjäyttivät Stalinin kanavan sulut suomalaisten saapuessa sinne 8. joulukuuta. Tulvan tuhot jäivät vähäisiksi. Samana päivänä suomalaiset ryhmittyivät puolustukseen Maaselänkannakselle linjalle Seesjärvi–Maaselän asema–Krivi–Hiisjärvi–Voljärvi–Ääninen. Itä-Karjalan valtausoperaatio oli suoritettu päätökseen.

Rintamatilanne joulukuussa 1941.

Pääartikkeli: Pohjois-Suomi jatkosodan hyökkäysvaiheessa 1941, operaatio Hopeakettu

Kainuun suunta

Valokuva panssarintorjuntakanuunasta Kiestingin suunnalta.

Suomen 3. divisioonan voimat jaettiin kahteen ryhmään sen aloittaessa hyökkäyksensä; Ryhmä J (JR 53) hyökkäsi kohti Louhea ja Ryhmä F (pääosa 3. divisioonasta) kohti Uhtuaa. 18. heinäkuuta Ryhmä J valtasi Sohjanan saaden vahvistuksia Sallasta saapuneesta SS-divisioona Nordista. Näiden edetessä kohti Kiestinkiä Ryhmä F:n hyökkäys pysähtyi peninkulman päähän Uhtuasta.

Ryhmä J valtasi 7. ja 8. elokuuta välisenä yönä Kiestingin ja jatkoi kohti Louhea. Sen hyökkäys pysähtyi 14 kilometriä Kiestingistä itään Puna-armeijan puolustusasemaan. Elokuun puolivälissä Ryhmä J:stä muodostettiin uusi divisioona: Divisioona J (DJ). Sen komentajaksi tuli eversti Väinö Palojärvi. Ryhmä F siirtyi etelämpänä Uhtuan suunnalla asemasotaan.

Elokuun lopussa syntyi ns. Kiestingin motti, jossa suomalainen rykmentti joutui venäläisten saartamaksi Kiestinki–Louhi-rautatielle. Joukot onnistuivat vetäytymään motista raskain tappion. Viimeistään silloin todettiin, ettei Louheen päästäisi vuoden 1941 aikana.

Hyökkäystavoitteet pohjoisella rintamanosalla.

Divisioona J aloitti uudelleen hyökkäyksensä kohti Louhea marraskuun alkupäivinä. Alkumenestyksen jälkeen Suomen ja Saksan pääesikunnat, jotka olivat tietämättömiä hyökkäyksen suunnittelusta, lopettivat sen ja joukot vedettiin takaisin. Ryhmä F:n alueella oli rauhallisempaa.

Pääartikkeli: Jatkosodan hyökkäysvaiheen merisotatoimet

Katso myös: Hangon rintama 1941

Panssarilaiva Ilmarinen

Jatkosodan aikana laivaston merkitys kasvoi. Jatkosodan aattona Suomen merivoimat miehittivät Ahvenanmaan operaatio Kilpapurjehduksessa. Hyökkäysvaiheen aikana suomalaiset vartiomoottoriveneet partioivat aluevesillä, moottoritorpedoveneet ja sukellusveneet suorittivat pitkiä partioretkiä ja miinalaivat miinoittivat yhteistyössä saksalaisten kanssa Suomenlahtea. Maajoukkojen edettyä Ääniselle Suomen laivasto sai uuden laivastoyksikön, kun perustettiin Äänisen laivasto-osasto, johon kuului yksi tykkivene ja muutamia muita aluksia. Myös ns. saattuetoimintaa suoritettiin, eli sota-alukset saattoivat aseistamattomia rahti- ja matkustaja-aluksia.[39] Merisotatoimista surullisin oli Panssarilaiva Ilmarisen uppoaminen syyskuun puolivälissä. Alus vei mukanaan 271 miestä.[40] Kirkkonummen Mäkiluodon linnakesaarelta käsin suomalaiset häiritsivät neuvostolaivastoa tykkitulellaan koko hyökkäysvaiheen ajan.

Pääartikkeli: Jatkosodan hyökkäysvaiheen ilmasotatoimet

Brewster 239

Jatkosodan alkuun mennessä Suomen ilmavoimat olivat paremmin varustautuneita kuin talvisodassa. Ilmavoimiin kuului noin 550 lentokonetta, pääkonetyyppeinä olivat Brewster B-239 (hävittäjä) sekä Bristol Blenheim (pommikone). Jatkosota alkoi neuvostoilmavoimien massiivisella ilmaiskulla 19 paikkakunnalle.[35] Hyökkäysvaiheen aikana suomalaisilla oli kuitenkin selvä ilmaherruus.[41] Suomalaiset lensivät pääasiassa tiedustelulentoja ja tekivät hyökkäyksiä neuvostokolonnia vastaan.[42]

Katso myös: Suomen ilmavoimien historia

Kuten muutkin sotaa käyneet maat, oli myös Suomi jakautunut sotatoimialueeseen ja kotirintamaan. Miesten ollessa rintamalla täytyi naisten korvata työvoimallaan puuttuva työpanos sekä pelloilla että tehtaissa.[43] Naisten työpanos oli oleellinen kansantaloudelle.

Ennen jatkosotaa keväällä 1940 Suomen ulkomaankauppa tyrehtyi. Jatkosodan hyökkäysvaiheen, kuten myös koko jatkosodan ajan Suomi oli säännöstelyn alla. Kaikki mahdollinen ruoka kerättiin talteen. Kansalaisia kehotettiin keräämään metsästä marjoja ja sieniä, ja lehdissä annettiin vinkkejä luonnonkasvien hyödyntämiseen.[44] Hyökkäysvaiheen aikana kevyen työn tekijän leipäkortti oli pienimmillään 250 grammaa jauhoja ja suurimoita tai näkkileipää, raskaan työn tekijät saivat enemmän ruokaa.[43] Muun muassa kankaita, saippuaa, tupakkaa ja polttonesteitä säännösteltiin. Kun kahvin tuonti tyrehtyi, ryhdyttiin keittämään korviketta. Sokeri korvattiin sakariinilla. Laiton mustan pörssin kauppa kukoisti tarkastuksista huolimatta, sillä ihmiset alkoivat kyllästyä ruuan yksipuolisuuteen. Toisaalta monipuolisuutta ruokavalioon saattoi saada maaseudulla asuvien tuttavien tai sukulaisten kautta.[44]

Sodanaikaiseen kotirintaman kuvaan kuuluivat myös 1927–1933 syntyneet sotilaspojat, joita oli lopulta vuonna 1943 yli 72 000. Sotilaspoikajärjestö oli Suojeluskunnan poikaosasto. Pojat olivat 10–17-vuotiaita vapaaehtoisia, jotka toimivat aputehtävissä kotirintamalla. Vanhimmat pojista osallistuivat myös sotilasluonteiseen toimintaan: yli 3 000 poikaa toimi lähetteinä – osa takaisinvallatuilla alueilla rintaman lähistöllä, ja 5 000 sotilaspoikaa toimi tähystäjinä ja ilmatorjunnan muissa aputehtävissä. Sotilaspojilla oli oma Suojeluskunnan pukua muistuttava univormunsa ja omat arvomerkkinsä.[45]

• Talvisota
• Itärintama (toinen maailmansota)

• Robert Alftan (toim.); johdanto ja alaviitteet Markku Jokisipilä: Aseveljet : saksalais-suomalainen aseveljeys 1942–1944. WSOY, 2005. ISBN 951-0-30421-2.
• Olavi Antila: Suomen rintamamiehet 1939–1945. Etelä-Suomen kustannus, 1977. ISBN 951-9064-18-4.
• Olavi Antila: Suomi Suursodassa, Finland i storkriget. Gummerus, 1984. ISBN 951-95781-5-3.
• Marianne Junila: Kotirintaman aseveljeyttä. Väitöskirja/Oulun yo.. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS, 2000. ISBN 951-746-216-6. Elektra-aineisto, maksullinen (pdf) (viitattu 20.8.2008). (Arkistoitu – Internet Archive)
• Niilo Lappalainen: Aselevon jälkeen. WSOY, 1997. ISBN 951-0-21813-8.
• Jari Leskinen, Antti Juutilainen: Jatkosodan pikkujättiläinen. WSOY, 2005. ISBN 951-0-28690-7.
• Tuomo Polvinen: Suomi suurvaltojen poliitiikassa 1941–1944. WSOY, 1964.
• Earl F. Ziemke: Saksalaisten sotatoimet Pohjolassa 1940–1945, s. 194. WSOY, 1963.

• Jari Leskinen, Antti Juutilainen: Jatkosodan pikkujättiläinen. WSOY, 2005. ISBN 951-0-28690-7.
• Ari Rautala: Itä-Karjalan valtaus 1941. Gummerus, 2002. ISBN 951-20-6161-9.

• Ylen Elävä arkisto: Jatkosodan alku