Jasser Arafat

Arafat oli seitsenlapsisen perheen viides lapsi. Hänen synnyinpaikastaan ja ajastaan on epävarmuutta. Arafatin on sanottu syntyneen Jerusalemissa ja Gazassa 4. elokuuta 1929. Hän on saanut Kairossa 24. elokuuta 1929 päivätyn syntymätodistuksen.

Arafatin isä oli palestiinalainen kauppias. Hänen äitinsä kuoli hänen ollessaan viisivuotias ja hän eli sukulaistensa luona Kairossa ja Jerusalemissa. Hän opiskeli kuningas Faud I:n yliopistossa Kairossa (nyt Kairon yliopisto). Arafatista tuli nationalisti vuoteen 1946 mennessä ja hän hankki aseita Kairossa toimitettavaksi Palestiinaan arabipuolelle. Vuoden 1948 Israelin itsenäisyyden alkaessa Arafat lähti yliopistosta ja pyrki Palestiinaan. Egyptin joukot eivät kuitenkaan sallineet huonosti varustettujen partisaanien pääsyä sota-alueelle ja joukko riisuttiin aseista ja käännytettiin takaisin. Yliopistossa Arafat liittyi muslimien veljesjärjestöön ja toimi palestiinalaisopiskelijoiden järjestön johdossa 1952–1956. Hän valmistui insinööriksi ja taisteli Suezin kriisissä Egyptin armeijan vänrikkinä.

»Jos olette niin innokkaita antamaan juutalaisille kotimaan, antakaa heille omastanne - teillä on paljon maata Euroopassa ja Amerikassa. Älkää kehdatko antaa heille meidän maatamme. Me olemme eläneet tässä maassa vuosisatoja vuosisatojen perään. Me emme aio luopua siitä maksaaksemme teidän velkanne.»

Sodan jälkeen Arafat muutti Kuwaitiin, jossa hän työskenteli insinöörinä ja perusti oman yrityksen. Hän perusti myös Fatah-järjestön, joka pyrki perustamaan itsenäisen Palestiinan valtion. Fatah yritti räjäyttää kiistellyn Israelin vesipumpun joulukuussa 1964. Kuuden päivän sodan jälkeen Israelin huomio kääntyi arabimaista palestiinalaisliikkeisiin, mukaan lukien Fatahiin.

Vuonna 1968 Israelin puolustusvoimat hyökkäsi Fatahia vastaan jordanialaisessa Al-Karamehin kylässä. Taistelussa kuoli 150 palestiinalaississiä ja 29 Israelin sotilasta. Tappiosta huolimatta taistelua pidetään voittona Fatahille ja Israel joutui perääntymään. 1960-luvun lopussa Fatah sai Palestiinan vapautusjärjestön johtopaikat ja Arafat nimettiin PLO:n johtoon 3. helmikuuta 1969 Kairossa. Arafatista tuli Palestiinan joukkojen ylipäällikkö 1971 ja PLO:n poliittisen osaston johtaja 1973.

Jasser Arafat lehdistötilaisuudessa Ammanissa vuonna 1970

1960-luvulla palestiinalaispakolaisten ja Jordanian hallituksen välit kiristyivät raskaasti aseistettujen vastarintajoukkojen muodostaessa oman valtionsa Jordanian sisällä ja hallittua strategisia alueita Jordaniassa. Jordania yritti riisua palestiinalaisjoukot aseista, jolloin kesäkuussa 1970 puhkesi aseellisia yhteenottoja.

Muut arabimaat yrittivät sovitella rauhanomaista ratkaisua, mutta jatkuvat fedayeen-toimet johtivat hallituksen toimiin; 16. syyskuuta kuningas Hussein määräsi sotatilan. Samana päivänä Arafat nimitettiin PLO:n joukkojen ylipäälliköksi. Sisällissodassa Syyria avusti PLO:ta ja hyökkäsi Jordaniaan 200 panssarilla. Syyria vetäytyi pian pois Israelin uhattua sitä ilmaiskuilla. 24. syyskuuta mennessä Jordanian armeija pääsi voitolle ja PLO suostui tulitaukoon.

Arafat siirsi PLO:n joukot Libanoniin. Heikon keskushallituksen vuoksi PLO toimi lähes kuin itsenäinen valtio. Sissit hyökkäsivät Israeliin rajan yli ja Israel vastasi iskuilla Libanoniin.

Syyskuussa 1972 tapahtuneessa ns. Münchenin verilöylyssä palestiinalainen Musta syyskuu kaappasi Münchenin olympialaisissa 11 israelilaista urheilijaa, joista 10 sai surmansa. Iskun suunnittelija Mohammed Daoud Oudeh sanoi varojen tulleen Mahmud Abbasilta, joka oli Arafatin johtaman PLO:n pääsihteeri. Arafat itse sanoutui irti toimista.

Vuonna 1974 Arafat määräsi PLO:n lopettamaan väkivallan Israelin, Länsirannan ja Gazan ulkopuolella. Samana vuonna Arafat puhui ensimmäisenä valtioiden ulkopuolisena edustajana YK:n yleiskokoukselle. Samana vuonna PLO hyväksyttiin ensimmäiseksi valtioiden ulkopuoliseksi järjestöksi YK:hon.

Hyökkäykset Israelia vastaan jatkuivat ja Israel syytti Arafatin olevan viime kädessä iskujen takana. Arafat kielsi osallisuutensa ja sanoi ettei voinut hallita näitä ryhmiä.

Vuonna 1974 arabit nimittivät PLO:n ainoaksi lailliseksi palestiinalaisten edustajaksi ja se otettiin arabiliittoon 1976. PLO oli mukana myös Libanonin sisällissodassa ja sen on väitetty syyllistyneen kymmenien tuhansien siviilien surmaamiseen.

Israel liittoutui Libanonin kristittyjen kanssa ja teki kaksi suurhyökkäystä Libanoniin. Ensimmäisessä, operaatio Litanissa 1978 Israelin puolustusvoimat ja Etelä-Libanonin armeija miehittivät kaistaleen "turvallisuusvyöhykkeeksi". Toisessa hyökkäyksessä, operaatio Galilee 1982 Israel valloitti suurimman osan Etelä-Libanonia, mutta joutui lopulta perääntymään turvallisuusvyöhykkeelle 1985. Israel päästi miehityksen aikana Libanonin maroniittikristityt falangistit hyökkäämään Sabran ja Shatilan pakolaisleireille ja surmaamaan 460–3500 palestiinalaispakolaista. Tapaus aiheutti palestiinalaisissa syvän vihan Israelin puolustusministeriä Ariel Sharonia kohtaan, jonka Israelin tutkintakomissio totesi epäsuorasti syylliseksi ja pakotti eroamaan.

Syyskuussa 1982, Israelin hyökkäyksen aikana, yhdysvaltalaisjoukot rikkoivat tulitauon PLO:n vetäytyessä. PLO siirtyi Tunisiaan, jossa se toimi vuoteen 1993.

1980-luvulla Arafat sai tukea Irakista, joka auttoi jälleenrakentamaan pahoja tappioita kärsineen PLO:n. Tämä tuli tarpeeseen etenkin, kun Israelin miehittämillä alueilla - Gazan kaistalla ja Länsirannalla - palestiinalaiset nousivat yllättäen vastustamaan miehitetystä joulukuussa 1987. PLO oli aluksi sivussa tilanteesta, mutta Arafat sai sen Länsirannalla nopeasti - vain viikoissa - hallintaansa. Gazan kaistalla PLO:n kontrollia kuitenkin haittasi islamilaiset äärijärjestöt Hamas ja Islamilainen jihad.

15. marraskuuta 1988 PLO julisti itsenäisen Palestiinan valtion perustetuksi. Pakolaishallitus hylkäsi Palestiinan jaon ja vaati koko Palestiinan brittiläisen mandaattialueen rajoja. 13. joulukuuta Arafat myöntyi YK:n turvallisuusneuvoston päätökseen ja lupasi tunnustaa Israelin valtion olemassaolon ja sanoutui irti terrorismista kaikissa muodoissaan. Yhdysvallat piti tunnustusta Camp Davidin rauhanneuvottelujen aloittamisen ehtona. Lausunto oli myös siirtyminen PLO:n alkuperäisestä tavoitteesta – Israelin tuhoamisesta – kohti kahden valtion perustamista Israelin vuoden 1949 rajojen sisään ja Palestiinan Länsirannalle ja Gazan alueelle.

Vuonna 1990 Arafat meni naimisiin Suha Tawilin kanssa. Hän oli palestiinalainen kristitty joka työskenteli PLO:ssa Tunisiassa ja kääntyi islamiin.

Vuoden 1991 Madridin rauhankonferenssissa Israel avasi ensimmäistä kertaa neuvottelut PLO:n kanssa. Kuitenkin Arafatin vastustus Yhdysvaltain invaasiolle Irakiin (Persianlahden sota) katkaisi käynnissä olleet neuvottelut. Persianlahden sodan jälkeen Arafat oli menettänyt kansainvälisen tukensa ja taipui salaisiin neuvotteluihin Israelin kanssa.

Huhtikuussa 1992 Arafat selviytyi lentokoneen pudotessa Libyan aavikolle hiekkamyrskyssä. Lentäjät ja perämies saivat surmansa.

Jitzhak Rabin, Bill Clinton ja Jasser Arafat Oslon sopimuksen allekirjoitustilaisuudessa Washingtonissa 1993. Rabin tarttui Arafatin käteen silminnähtävän vaivautuneesti.[2]

Neuvottelujen tulos, Oslon sopimus, solmittiin syyskuussa 1993 Washingtonissa. Sen mukaan perustettaisiin palestiinalaisten itsehallinto Länsirannalle ja Gazaan viiden vuoden kuluessa. Seuraavana vuonna Arafat sai Nobelin rauhanpalkinnon Shimon Peresin ja Jitzhak Rabinin kanssa. Yksi Norjan Nobel-komitean jäsen erosi vastalauseena Arafatin palkitsemiselle, koska hän piti Arafatia terroristijohtajana.[3]

Vuonna 1994 Arafat muutti palestiinalaisten hallintoalueelle, näin palaten Palestiinaan ensimmäistä kertaa 26 vuoteen. Heinäkuussa 1995 hän sai lapsen, joka nimettiin Zahwaksi hänen äitinsä mukaan.

20. tammikuuta 1996 Arafat valittiin palestiinalaishallinnon presidentiksi (ra'is) 87 % ääntenenemmistöllä, vastaehdokkaanaan Samiha Khalil. Vaaleja pidettiin laillisina ja tasapuolisina, mutta useat oppositioryhmät eivät olleet asettaneet omia ehdokkaitaan. Seuraavat vaalit oli määrä pitää tammikuussa 2002, mutta ne on lykätty Israelin puolustusvoimien hyökkäyksien ja Gazan ja Länsirannan liikkumarajoitusten vuoksi.

Vuoden 1996 puolivälissä Benjamin Netanjahu nimettiin Israelin pääministeriksi. Palestiinan–Israelin suhteet muuttuivat kireämmiksi hyökkäysten jatkuessa. Netanjahu yritti estää palestiinalaishallinnon muodostamiseksi määrättyjä toimia. 1998 presidentti Bill Clinton puuttui asiaan ja Wye Riverin sopimuksessa 23. lokakuuta sovittiin yksityiskohtaisesti rauhanprosessissa otettavat askeleet.

Arafat jakoi neuvotteluja Netanjahun seuraajan Ehud Barakin kanssa. Vasemmistolainen Barak myöntyi tarjoamaan palestiinalaisille Gazan ja Länsirannan lisäksi Itä-Jerusalemia pääkaupunkina, osan pakolaisista paluuta ja korvausta lopuille. Laajasti kritisoidussa päätöksessä Arafat kieltäytyi tarjouksesta eikä tehnyt vastatarjousta. Israelin oppositiojohtaja Ariel Sharonin kiistellyn vierailun Temppelivuorella jälkeen alkanut toinen kansannousu ja seurannut väkivalta (2000–) ajoi neuvottelut umpikujaan. Arafat vetosi Barakiin että tämä estäisi Sharonin vierailun Temppelivuorella, mutta Barak totesi ettei voi rajoittaa kenenkään liikkumista vapaassa maassa. Israel syytti Arafatia terrorismin tukijaksi ja hänen liikkumisensa Ramallahista estettiin. Arafatin vaimo ja tytär siirtyivät turvaan Pariisiin, jossa nämä asuvat edelleen.

Arabiliitto tarjoutui tunnustamaan Israelin vastineeksi vetäytymisestä 1949 rajoilta ja Palestiinalaishallinnon ja Palestiinan valtion tunnustamisesta. Sopimuksen kannattajat pitivät tätä historiallisena mahdollisuutena, mutta Israel kieltäytyi tarjouksesta. Tätä seurasi hyökkäys Israeliin, jossa Fatah oli mukana, ja jossa 135 israelilaista sai surmansa. Ariel Sharon julisti Arafatin tukeneen terroristeja ja tehneen itsestään Israelin vihollisen. Tätä seurasi Israelin invaasio, jossa surmattiin satoja palestiinalaisia ja tuhottiin kokonaisia kortteleita. Joukot valtasivat myös Ramallahin, mukaan lukien suuren osa Arafatin päämajarakennuksesta.

Israel piti Arafatia vankina omassa päämajassaan Ramallahissa joulukuusta 2001 alkaen, julistaen että palaaminen on mahdotonta mikäli hän poistuu. Pääministeri Sharon vihjasi useita kertoja mahdollisuudesta murhata Arafat.

Ehud Barak, Bill Clinton ja Jasser Arafat Camp Davidissä 2000

Huolimatta Israelin yrityksistä löytää toinen neuvottelukumppani, Arafat oli ainoa joka nautti useimpien ryhmien luottamusta. Arafatin sallittiin viimein poistua päämajastaan 3. toukokuuta 2002 neuvottelujen jälkeen. Arafat vetosi iskujen lopettamiseksi, mutta hänen vetoomuksensa jäi huomiotta.

Israelin ja Yhdysvaltain syytettyä palestiinalaishallintoa korruptiosta Arafat ilmoitti toukokuussa 2002 järjestävänsä presidentin- ja parlamenttivaalit palestiinalaisalueilla vuoden 2003 alkupuolella. Islamilaisiin äärijärjestöihin kuuluneet terroristit tekivät useita itsemurhaiskuja israelilaisia vastaan kevään 2002 aikana. Niiden vuoksi Israelin hallitus aloitti kesäkuussa 2002 osittain sähköistetyn, noin sata kilometriä pitkän ns. turva-aidan rakentamisen Jordanin länsirannalle tarkoituksenaan estää itsemurhapommittajien pääsy Israelin puolelle. Arafat piti aidan rakentamista rasismin osoituksena ja vertasi sitä Etelä-Afrikassa aikoinaan harjoitettuun apartheid-politiikkaan. Pian tämän jälkeen Yhdysvaltain presidentti George W. Bush ilmoitti Lähi-idän tilannetta käsitelleessä puheessaan – Arafatia nimeltä mainitsematta – Yhdysvaltain tukevan väliaikaisen Palestiinan valtion luomista vain, mikäli palestiinalaisten johtajisto vaihtuu.[4]

Maaliskuussa 2003 PLO:n kakkosmies Mahmoud Abbas otti Arafatin pyynnöstä vastaan Palestiinan pääministerin tehtävät. Abbasin valinnan odotettiin kaventavan Arafatin valtaa ja edistävän Israelin ja palestiinalaisten välistä rauhanprosessia.[5] Keväällä ja kesällä rauhanneuvottelut aloitettiin Yhdysvaltain, Venäjän, Euroopan unionin ja YK:n laatiman ns. tiekartan pohjalta. Palestiinalaiset äärijärjestöt sanoutuivat kuitenkin siitä irti, ja neuvottelujen aikana kesäkuussa 2003 äärijärjestö Hamasiin kuuluneen itsemurhapommittajan tekemässä iskussa Jerusalemissa sai surmansa 16 ihmistä. Arafat ja Abbas luonnehtivat iskua terroriteoksi, mitä termiä Palestiinan johto ei ollut aiemmin käyttänyt.[6] Turhauduttuaan rauhanprosessin hitauteen ja jouduttuaan erimielisyyksiin Arafatin kanssa Abbas erosi pääministerin paikalta syyskuun alussa 2003.[7]

Jasser Arafat vieraili Suomessa ensimmäisen kerran tammikuussa 1989. Virallisena kutsujana oli Suomen hallitus ja vierailun isäntänä oli silloinen ulkoministeri Kalevi Sorsa. Kaksipäiväisen käyntinsä aikana Arafat tapasi muiden muassa myös presidentti Mauno Koiviston, pääministeri Harri Holkerin ja arkkipiispa John Vikströmin sekä Helsinkiin saapuneen Ruotsin ulkoministeriön edustajan. Vierailun aikana käytyjen keskustelujen pääaiheena oli Lähi-idän rauhanprosessi, ja Arafat sanoi itsenäisen Palestiinan valtion syntymisen olevan lähempänä kuin koskaan, "vain kivenheiton päässä". Turvatoimet Arafatin vierailun aikana olivat massiivisimmat sitten vuoden 1975 ETY-kokouksen, mihin kuului se, että vierailun ohjelmasta annettiin etukäteen vain niukasti tietoja.[8]

Arafat oli 1980-luvulla kiistelty henkilö myös Suomessa, eikä hänen vierailunsa saanut suomalaisilta etukäteen täysin varauksetonta kannatusta. Vaikka Arafat itse oli sanoutunut irti aseellisesta toiminnasta ja palestiinalaisten iskut Israelia vastaan olivat vähentyneet, monet pitivät häntä pikemminkin kansainvälisenä terroristina kuin rauhanrakentajana. Arafatin vierailun myötä pelättiin myös Lähi-idän levottomuuksien ja terrorismin heijastuvan tai jopa leviävän Suomeen, eikä Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin osapuolia tai siihen muutoin sekaantuneita suurvaltoja haluttu vähimmässäkään määrin ärsyttää. Asiantuntijoiden mukaan Arafatin vierailun toteutumiseen vaikutti ratkaisevasti Suomen kansainvälispoliittisen painoarvon lisääntyminen Suomen tultua valituksi YK:n turvallisuusneuvoston jäseneksi vuosiksi 1989–1990 sekä viime kädessä arkkipiispa John Vikströmin sille ilmaisema tuki.[8]

Arafatin vierailua Suomeen oli kaavailtu tätä ennen jo usean vuoden ajan, mutta muodollisesti suurimpana esteenä oli se, että jo vierailukutsun esittämisen Arafatille katsottiin merkitsevän Palestiinan valtion tunnustamista. Lähimpänä toteutumista Arafatin vierailu oli ollut syksyllä 1982. Tällöin pääministeri Kalevi Sorsa esitti ajatuksen hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa tarkoituksenaan osoittaa solidaarisuutta palestiinalaisille Sabran ja Shatilan verilöylyn jälkeen. Saatuaan presidentti Mauno Koiviston hyväksynnän asialle Sorsa otti yhteyttä silloin Parlamenttienvälisen liiton (IPU) kokouksessa Roomassa olleeseen eduskunnan puhemieheen Johannes Virolaiseen ja pyysi tätä tunnustelemaan asiaa. Ulkoministeri Pär Stenbäck sattui kuitenkin juuri samalla hetkellä olemaan YK:n yleiskokouksessa Yhdysvalloissa ja katsoi pahastuneena tulleensa sivuutetuksi. Virolainen palasi kotimaahan asiasta nousseen hälyn ollessa kiivaimmillaan, ja lopputuloksena kukaan ei kutsunut Arafatia Suomeen. Sorsan innostuksen puuskasta syntynyt sotku jäi Virolaiselle poliittiseksi painolastiksi, ja se vaikutti osaltaan Virolaisen putoamiseen eduskunnasta vuoden 1983 vaaleissa. Samalla Virolainen menetti myös IPU:n puheenjohtajan paikan, jossa hän oli ehtinyt toimia vain kuusi kuukautta.[9] Tulehtunutta ilmapiiriä kuvasi myös se, että Israelin Helsingin-suurlähetystö esitti Suomen hallitukselle maaliskuussa 1984 virallisen vastalauseen sen vuoksi, että pääministeri Kalevi Sorsa oli tavannut Arafatin Algeriaan suuntautuneen vierailunsa yhteydessä.[10]

Vuoden 1989 jälkeen Arafat vieraili Suomessa vielä useita kertoja, mutta hänen myöhemmät käyntinsä eivät enää herättäneet samanlaista huomiota. Pikakäynnillään Helsingissä maaliskuussa 1999 Arafat tapasi silloin Suomessa valtiovierailulla olleen Etelä-Afrikan presidentin Nelson Mandelan.[11] Viimeiseksi jääneen vierailunsa Suomeen Arafat teki elokuussa 2000, jolloin hän keskusteli muiden muassa presidentti Tarja Halosen ja ulkoministeri Erkki Tuomiojan kanssa.[12]

Arafatin terveyden heikentyessä lokakuussa 2004 Israel salli hänen poistua lääkärinhoitoa varten. Arafat menetti tajuntansa 27. lokakuuta kymmeneksi minuutiksi. Hänet lennätettiin 29. lokakuuta Pariisiin lähelle Clamartiin Percyn sotilassairaalaan. Sairauden laatu ei ollut tiedossa. Huhut leukemiasta sairaala kiisti. Arafatin väitettiin kärsivän aivoverenvuodosta. Sairaalan mukaan Arafat vajosi 3. marraskuuta koomaan. Palestiinalaishallinnon edustajia saapui 8. marraskuuta tapaamaan Arafatia. Arafatin vaimo Suha Arafat aiheutti skandaalin väittämällä palestiinalaishallinnon "yrittävän haudata Arafatin elävältä".

Sekä sairaalan että palestiinalaishallinnon edustajat kertoivat 11. marraskuuta Arafatin kuolleen kello 4.30 Itä-Euroopan aikaa. Useat maailman johtajat esittivät surunvalittelunsa. Arafat haudattiin perjantaina 12. marraskuuta Ramallahiin Muqata-päämajan alueella sijaitsevaan väliaikaiseen mausoleumiin. Arafat itse olisi halunnut tulla haudatuksi Jerusalemin Al-Aqsan moskeijaan. Israel kuitenkin kielsi sen ehdottomasti.

Kuolinsyy jäi epäselväksi, koska perhe ei halunnut tehtävän ruumiinavausta. Kesäkuussa 2012 esitetyn Al Jazeera -kanavan dokumentin mukaan Arafatin huivista ja hammasharjasta on löytynyt poikkeuksellisen paljon poloniumia. Ranskan viranomaiset ilmoittivat marraskuussa 2012, että Arafatin ruumiista otetaan näytteitä kuolinsyyn selvittämiseksi.[13] Arafatin luista löydettiin 2013 kolmen eri laboratorion tutkimuksissa poikkeuksellisia pitoisuuksia poloniumia, mikä sveitsiläisten tutkijoiden mukaan voisi viitata myrkytyskuolemaan, mutta sitä ei pysty vahvistamaan. [14] [15] Ranskalaisen ja venäläisen laboratorion mukaan tutkimukset ei anna merkkejä myrkytyksestä, vaan poloniumin määrät johtuvat ympäristöstä. [16]