Japanin ammattisumoliitto

Tallin omistaa valmentaja, oyakata (親方), jonka nimi on sama kuin itse tallikin. Esimerkiksi Ōdake-beyan omistaa siis Ōdake Oyakata. Mikäli tallissa on kaksi tai useampia valmentajia, mikä on tavallista, ovat muut valmentajat omistaja-valmentajan eli shishōn (師匠) alaisia. Heitä voi olla jopa puolisen tusinaa. Pienissä vastaperustetuissa tai menestykseltään taantuneissa talleissa valmentajia on kuitenkin tyypillisesti vain yksi. Huhtikuussa 2006 toimi 55 tallissa 107 valmentajaa (joista kaksi henkilökohtaisella lisenssillä). Valmentajien ja tallin muun henkilökunnan lukumäärä ei välttämättä juurikaan korreloi sen saavuttamaa urheilullista menestystä.

Sumopainijan aktiiviura päättyy tavallisesti noin 30—35-vuotiaana, joten valmentajaksi siirtyvällä on kolmisenkymmentä vuotta aikaa valmentaa nuorempiaan ennen 65 vuoden pakollisen eläköitymisiän täyttymistä. Valmentajaksi on mahdollista siirtyä vain mikäli oma ura on ollut riittävän menestyksekäs ja erityinen valmentajalisenssi (toshiyori kabu, 年寄り株) on saatavilla joko perintönä omalta shishōlta, joka silloin tällöin on oma (otto)isä tai appi (sekitoreille ei ole poikkeuksellista naida valmentajiensa tyttäriä), tai ostamalla se joltakulta eläkeikää lähestyvältä valmentajalta useiden miljoonien jenien hintaan.^lähde?

Lisenssien määrä on rajattu 105:een. Käytäntö muodostui jo NSK:ta perustettaessa 88 tokiolaisen toshiyorin ja 17 osakalaisen tōdorin yhteismäärästä. Vuonna 1971 päädyttiin ennenkuulumattomaan tilanteeseen kun suurmestari Taihō vetäytyi aktiiviuraltaan ilman, että hän oli pystynyt varmistamaan valmentajalisenssiä itselleen. Koska 32 turnausvoiton ottajaa ei voitu erottaa sumoliitosta niin, että kaikkien osapuolten kasvot olisi säilytetty, ratkaistiin tilanne luomalla erityinen henkilökohtainen lisenssi. Tällainen ichidai toshiyori (一代年寄り) mitätöityy kun sen haltija kuolee tai täyttää 65 vuotta. Henkilökohtaisen lisenssin kunnia on sittemmin suotu suurmestareille Kitanoumi, Chiyonofuji ja Takanohana II, jotka kaikki ovat saavuttaneet vähintään 20 ylimmän divisioonan turnausvoittoa. Keskimmäisen kieltäytyessä kunniasta aikomuksenaan ottaa haltuunsa perinteinen lisenssi ja Taihōn täytettyä 65 vuotta vuonna 2005 on lisenssien lukumäärä siis nyttemmin 105+2 eli säännönmukaiset lisenssit ja Kitanoumin sekä Takanohana II:n henkilökohtaiset lisenssit.

Shimpanit keskustelevat ottelun lopputuloksesta.

Kunnianhimoinen valmentaja ei useimmiten tyydy pelkästään oppilaidensa urheilulliseen menestykseen vaan pyrkii saavuttamaan sumoliiton piirissä myös muita tehtäviä. Viisitoista valmentajaa, kolme kustakin viidestä ichimonista (katso seuraava kappale), valitaan arvostettuun tuomarin, shimpanin (審判), tehtävään. Kolme viiden tuomarin ryhmää istuutuu vuorotellen dohyōn eri puolille mustissa montsuki-takeissaan tarkkailemaan otteluita ja tarvittaessa keskustelemaan erotuomarin ratkaisun oikeellisuudesta. Valmentajien muita erityistehtäviä ovat muun muassa Tokion ulkopuolisten kolmen turnauksen päävastaavan tehtävät ja haja-asutusalueille turnausten välillä suuntautuvien kiertueiden järjestelytehtävät. Arvostetuimmat tehtävät liittyvät kuitenkin rijikain (理事会) jäsenyyteen. Rijikai on yhdeksän valmentajan eli rijin (理事) muodostama sumoliiton korkein elin, jossa puhetta johtaa koko NSK:n keulahahmo, rijichō (理事長), jona on vuodesta 2002 lähtien toiminut entinen suurmestari Kitanoumi viran yhdeksäntenä haltijana. Kaikki edellä mainitut tehtävät jaetaan joka toinen vuosi helmikuun alkupäivinä järjestettävissä äänestyksissä, jossa äänioikeutettuja ovat valmentajien lisäksi kaksi ylintä erotuomaria ja muutama painijoiden edustaja.

Jokainen talli lukuun ottamatta kapinallista Takadagawa-tallia kuuluu yhteen viidestä ichimonista (一門). Ichimon on eräänlainen klaani; vanhan ja vaikutusvaltaisen tallin ympärille vuosisatojen kuluessa muodostunut tallien ryhmittymä, jonka jäsenet tekevät monin tavoin yhteistyötä esimerkiksi järjestämällä yhteisharjoituksia turnauksen lähestyessä. Vuoteen 1966 asti samaan ichimoniin kuuluvien tallien painijat eivät kohdanneet toisiaan playoff-otteluita lukuun ottamatta. Sääntömuutoksen jälkeen sama sääntö koskee enää tallitovereita ja lähisukulaisia silloin kun nämä kuuluvat eri talleihin.

Lukumääräisesti suurimman osan sumōkaista muodostavat luonnollisesti itse painijat (力士, rikishi; "vahva mies"; termiä käytetään sumotōrista poiketen vain ammattiottelijoista), joiden määrä vaihtelee hieman sumōn kulloisestakin suosiosta ja vuodenajasta riippuen: maaliskuussa paikallisen peruskoulun päätyttyä vapautuu nuoria aloittelijoita oppivelvollisuuden piiristä sumouralle. Kesäkuussa 2006 viralliseen rankinglistaan (banzuke, 番付) kuuluu 731 painijaa, jotka rankataan aina kahden kuukauden välein käydyn turnauksen (honbasho, 本場所) tulosten perusteella kuuteen eri divisioonaan. Neljään alimpaan divisioonaan (makushita, sandanme, jonidan ja jonokuchi arvojärjestyksessä) kuuluvat painijat ovat toritekejä (取り的), jotka eivät nauti kahteen ylimpään divisioonaan (maku(no)uchi ja jūryō eli jūmaime) kuuluvien 70 korkea-arvoisimman painijan, sekitorien (関取), etuoikeuksista.

Perinteinen tapa aloittaa ammattiura sumopainissa on yrittää päästä teini-iässä jonkin tallin oppilaaksi. Helpoimmin tämä onnistuu kykyjenetsijän suosituksin tai esimerkiksi koululaisturnauksissa osoitetuilla tuloksilla ja lupaavan ruumiinrakenteen ja huippu-urheilijalle sopivan mielenlaadun avulla. Ylenpalttinen paino on tässä vaiheessa vain haitaksi. Uuden painijan on toki täytettävä minimikokovaatimus (173 cm ja 75 kg), josta tosin voidaan joustaa 166 cm:iin asti mikäli ehdokas on muutoin ansiollinen urheilutesteissä. Lisäksi kaikille pyrkijöille järjestetään lääkärintarkastus. Tultuaan hyväksytyksi ja oteltuaan ensimmäisen turnauksensa niin sanottuna maezumōna (前相撲) aloittelija saa ensimmäisen virallisen arvorankkauksensa kuutosdivisioonan pohjalta pyrkimyksenään nousta nopeasti kohti korkeampia arvoasteita.

Vaihtoehtoinen tapa siirtyä ammattisumouralle on oppivelvollisuuden suorittamisen jälkeen jatkaa ylemmissä oppilaitoksissa ja saavuttaa muutamissa ennalta nimetyissä opiskelija- tai muissa amatööriturnauksissa erinomaisia tuloksia, joiden perusteella on mahdollista saavuttaa makushita tsukedashin (幕下付け出し) asema. Tsukedasheilla oli oikeus tulla rankatuksi suoraan kolmanneksi korkeimman makushita-divisioonan pohjalle arvoon makushita 60 tai jopa arvoon makushita 15, joka kokonaisrankingissa on jo 100. sijan tietämillä. Perusteluna tälle on noin 20-vuotiaiden ja keskimäärin jo selvästi yli satakiloisten tsukedashien ylivoima itseään viitisen vuotta nuorempien joukossa. Nyttemmin tsukedashin arvon saamisen kriteerejä on kiristetty selvästi, mutta toisaalta parhaimmilla heistä on oikeus tulla rankatuksi jopa niinkin korkealle kuin arvoon makushita 10.

Tsukedasheja siirtyi 1960-luvulta alkaen yhä enemmän ammattisumon piiriin jopa siinä määrin, että muutamat valmentajat pyrkivät värväämään heitä kuutosdivisioonan pohjalta aloittavien painijoiden tukemisen sijasta. Tämä koettiin ongelmaksi, sillä liian nopeasti liian paljon saavuttaneet tsukedashit eivät aina vastanneet valmentajien piirissä vallinneita käsityksiä painijoille asetettavista vaatimuksista. Hämmästyttävää on, että vain yksi tsukedashi, Wajima Hiroshi, on toistaiseksi saavuttanut korkeimman eli suurmestarin (yokozuna, 横綱) arvon. Toiseksi korkeimman, mestarin eli ōzekin (大関), arvon saavuttaneissa heitä on useita.

Ammattilaissumossa vallitsee puhdas meritokratia. Vain honbashoissa saavutetuilla tuloksilla on merkitystä arvioitaessa miehen arvoa seuraavassa ranking-listassa. Toritekit ottelevat 15-päiväisissä turnauksissa keskimäärin joka toisena päivänä pyrkimyksenään saavuttaa vähintään neljä voittoa sääntöjen määräämissä seitsemässä ottelussaan. Voittoisa ottelusaldo (kachikoshi, 勝ち越し) eli toritekeillä vähintään tulos 4–3 (voitot perinteisesti ensin lueteltuina) ja kaikkina viitenätoista turnauspäivänä ottelevilla sekitoreilla vähintään tulos 8–7 takaa arvon säilymisen vähintäänkin ennallaan ja hyvin todennäköisesti sen nousemisen. Mitä enemmän voittoja, sitä suurempi luonnollisesti on arvonnousu. Päinvastoin toimii tappiollinen ottelusaldo (makekoshi, 負け越し). Saman ottelusaldon saavuttaneiden painijoiden keskinäinen järjestys seuraavassa ranking-listassa säilyy aina samana kuin edeltävässä turnauksessa saavutettu järjestys. Kolmessa alimmassa divisioonassa saavutettu tappioton, divisioonakohtainen turnausvoitto takaa suoran nousun seuraavaksi ylempään divisioonaan.

Kolmanneksi korkeimpaan makushita-divisioonaan noussut painija kuuluu jo 190 korkea-arvoisimman joukkoon. Makushitassa paikkansa vakiinnuttaneet ovat viimeistään erittäin kovatasoisia ottelijoita, joita ei voi odottaa voittavansa pelkällä luontaisella lahjakkuudella. Monet makushitat ovat aiemmin sekitoriarvossa otelleita konkareita, jotka ovat menettäneet aiemman asemansa esimerkiksi loukkaantumisen tai ikääntymisen myötä. Makushitassa majailee nopeasti sinne nousseiden nuorten lupausten lisäksi toki myös paljon kolmikymppisiä, tasonsa vakiinnuttaneita toritekejä, joiden kyvyt eivät vain yksinkertaisesti riitä korkeammalle. Mikäli talliin kuuluu yksikin sekitori, toimii osa sen toritekeistä hänen henkilökohtaisina avustajinaan (付け人, tsukebito) ja hoitavat hänen juoksevia asioitaan, jotta hän voi keskittyä harjoitteluun. Toritekit toimivat tallissa muutoinkin työntekijöinä ja vastaavat sen tilojen siivouksesta, ruoanlaitosta, kylpyjen järjestämisestä ja niin edelleen. Useimmissa talleissa tätä jokapäiväistä toimintaa johtaa shishōn vaimo, okami-san (おかみさん), eräänlainen tallin vääpeli). Mikäli shishō on naimaton tai leski, on vaimon perinteiset tehtävät järjestetty jollakin muulla tavoin.

Raja ylimmän toriteki-divisioonan kärjen ja alemman sekitori-divisioonan pohjan välillä on suurin mitä ranking-listoilta löytyy. Yläpuolella olevat jūryōt kuuluvat sekitorien maineikkaaseen luokkaan kun taas alapuolella olevat makushitat ovat suurelle yleisölle harmaata toritekien massaa, johon kuuluvia yksittäisiä painijoita eivät tavallisesti tunne kuin ammattisumoa tavanomaista tarkemmin seuraavat. Jūryōhon nouseva tai sinne palaava painija saa useita etuoikeuksia, joista toriteki voi vain uneksia. Taloudellisesti tärkein on sekitorin oikeus sumoliiton maksamaan kuukausipalkkioon, sillä toritekeille maksetaan vain turnauskohtaista, vaatimatonta päivärahaa.

Ensimmäisen divisioonan esittely eli dohyō-iri-seremonia, jossa keshomawasheihin pukeutuneet painijat esitellään yleisölle.

Ulkoisesti sekitorin tunnistaa helpoimmin silkkisestä otteluvyöstä (shimekomi, 締め込み), joka voi väriltään olla muukin kuin kauhtuneen musta; ja näyttävästä, ōichomageksi (大銀杏髷) kutsutusta ja neidonhiuspuun lehteä muistuttavasta hiuslaitteesta, jota hän on oikeutettu käyttämään itse otteluiden lisäksi myös muissa virallisissa tilaisuuksissa kuten esimerkiksi sekitorien häissä (toritekit ovat hyvin harvoin naimisissa). Ennen toisen divisioonan ottelujen alkua jūryō-arvoiset sekitorit esitellään toritekeistä poiketen dohyō-iri (土俵入り) -seremoniassa yleisölle pukeutuneina tukijoidensa kustantamiin, taitavasti kirjailtuihin, silkkisiin, esiliinan kaltaisiin vaatteisiin (keshomawashi, 化粧回し) kahdessa ryhmässä riippuen siitä, ottelevatko he idän vai lännen puolella eli saapuvatko he dohyōlle tuona nimenomaisena päivänä itäisestä vai läntisestä pukuhuoneesta. Ensimmäisen divisioonan otteluja edeltää noin tuntia myöhemmin vastaava seremonia.

Urakataksi (裏方, うらかた, "taustalla toimija") kutsutaan kaikkia ryhmiä, joihin kuuluvat ovat osa sumoliittoa, mutta eivät ota osaa varsinaiseen kilpailutoimintaan valmentamalla tai kilpailemalla. Tällaisia ryhmiä ovat erotuomarit, toimitsijat, kampaajat ja toimenkuvaltaan moninaiset wakaimonogashirat ja sewaninit, joille on vaikea löytää osuvaa suomennosta.

Erotuomarit eli gyōjit (行司) värikkäissä asuissaan ovat itse painijoita lukuun ottamatta TV-yleisölle tutuimpia sumoliiton jäseniä. He tuomitsevat jokaisen käydyn ottelun (取り組み, torikumi) huolehtimalla sen tasapuolisuudesta pyrkien saamaan alkuryntäyksen (立ち合い, tachiai) mahdollisimman yhtäaikaiseksi, kannustaen painijoita äänekkäästi tekemään aloitteita ottelun suvantovaiheissa ja lopulta osoittaen puisella viuhkallaan (軍配, gunbai) ottelun voittajan ja mahdollisesti jakaen vielä ottelussa lisäpanoksena olleet mainosrahat (懸賞金, kenshō-kin).

Erotuomareiksi valikoituu nuorukaisia, jotka eivät ryhdy itse painijoiksi joko liian pienen kokonsa tai muun syyn takia. Erotuomarien määrä on rajattu 45:een ja he kuuluvat muun sumoliiton henkilökunnan tavoin kukin omaan talliinsa, jossa heillä on usein hallinnollisia, kirjanpidollisia tai muita sellaisia tehtäviä. Yhdellä kokeneimmista tuomareista on erityistehtävänään kirjoittaa uusi ranking-lista. Tehtävä kestää parisen viikkoa ja se aloitetaan heti listan laatineen valmentajien komitean (番付編成会議, banzuke hensei kaigi) saatua työnsä valmiiksi. Kyseinen erotuomari (nykyisin Shikimori Toshihirō ^lähde?) laatii ison paperiarkin, jossa painijat luetellaan perinteisen kalligrafisessa muodossa itäiseen ja läntiseen puoleen jaettuina arvojärjestyksessä. Alimmalla vaakarivillä ovat lueteltuina valmentajat ja muut toimijat lukuun ottamatta itse tuomareita ja shimpaneina toimivia valmentajia, joiden nimet on lueteltu listan keskipalstalla niin ikään arvojärjestyksessä.

Painijoiden tavoin erotuomareilla on oma kahdeksanportainen arvojärjestyksensä, jota päivitetään tarvittaessa vuosittain. Aloitteleva erotuomari tuomaroi alimman eli kuudennen divisioonan otteluja ja kohoaa vähitellen arvoasteikossa ylöspäin ennen kaikkea palvelusvuosiensa lisääntymisen myötä. Pelkkä senioriteetti ei sinällään selitä täysin kunkin erotuomarin paikkaa hierarkiassa, vaan asiaan vaikuttaa myös vanhempien erotuomarien ja valmentajien huomiot nuorista tuomareista. Kyvykäs ja harvoin vääräksi arvioituun tuomioon (差違え, sashi-chigae) syyllistyvä erotuomari kohoaa ikätovereitaan jonkin verran nopeammin.

Arvot ovat painijoiden tavoin divisioonakohtaisia lukuun ottamatta ylintä eli makuuchi-divisioonaa, jossa erotuomarit tuomitsevat kolmessa eri arvoluokassa. Alimmat ensimmäisen erotuomaridivisioonan (makuuchi) erotuomarit tuomitsevat pääsääntöisesti maegashirojen välisiä otteluita, siitä seuraavat sanyaku-kakut vähintään komusubin arvoisten painijoiden otteluita ja ylimmän arvon haltijat (tategyōji) vain yokozunien otteluita. Tästä säännöstä on tosin käytännön syistä tehtävä hyvin usein pieniä poikkeuksia.

Tategyōjin sijaisena toimivan sanyaku-kakun asu; punaiset solmukkeet, puinen gunbai-viuhka, musta eboshi-hattu, tabi-sukat, leveä vyö ja purppurasolmukkeinen miekka.

Toriteki-divisioonissa tuomitsevat erotuomarit astelevat dohyōlla avojaloin puuvillaisissa asuissa, joiden koristesolmukkeet ovat vihreitä. Jūryōhon noustessaan noin 35—40-vuotiaina erotuomarit saavat oikeuden pitää sukkia ja silkkisiä hitatare-asuja ((直垂). Jūryō-kakut tunnistaa heidän pukujensa valkovihreistä solmukkeista. Makuuchi-kakuilla solmukkeet ovat punavalkoiset ja olkisandaalien käyttöön oikeutetuilla sanyaku-kakuilla punaiset. Noin kuusikymmenvuotiaana sanyaku-kakulla on mahdollisuus nousta kahden korkea-arvoisimman erotuomarin joukkoon aiemman tategyōjin täyttäessa eläkkeelle pakottavat 65 vuotta. Toiseksi korkea-arvoisimman erotuomarin eli fukutategyōjin (副立行司) arvossa tuomitsevan solmukkeet ovat valkopurppurat ja korkea-arvoisimman eli tategyōjin (立行司) keisarillisen purppurat. Tategyōjien vyöllä on lyhyt miekka (wakizashi, 脇差) siltä varalta, että heidän ottelun lopputuloksesta antamansa tuomio kumottaisiin ja he joutuisivat kasvonsa pelastaakseen tekemään seppukun. Käytännössä tategyōjien ei tarvitse turvautua rituaali-itsemurhaan vaan he esittävät sumoliitolle vetoomuksen tulla siirretyksi pois tehtävästään. Useimmiten, joskaan ei siis aina, pyyntöön ei suostuta.

Erotuomarit jakautuvat kahteen osaan, kimuroihin (木村) ja shikimoreihin (式守). Nämä olivat 1700-luvulla koulukuntia, joiden käyttämät tuomarointityylit olivat erilaisia. Nyttemmin erosta muistuttaa enää tapa, jolla erotuomari osoittaa viuhkallaan ottelun voittajan. Kimura pitää kämmenensä alaspäin, shikimori taas kääntää sen ylöspäin. Erotuomari ei ole sidottu koko uransa ajaksi vain toiseen koulukuntaan, vaan on tavallista vaihtaa puolta useammankin kerran uran aikana. Kimura on vanhempana (1726) Shikimoria (1768) arvokkaammaksi koettu tyyli ja enemmistö (jopa 70 %) erotuomareista onkin kimuroita. Kaikista erotuomareista toiseksi korkein on aina nimeltään Shikimori Inosuke ja korkein vastaavasti Kimura Shonosuke. Kummassakin tehtävässä on ehtinyt toimia jo yli 30 miestä.

Aikanaan erotuomareilla oli tapana toimia myös valmentajina. Tästä ovat muistona Kimura Sehei- eli Kise-beya ja Shikimori Hidejirō- eli Shikihide-beya, joita niitäkin nyttemmin johtavat entiset painijat.

Toimitsija perinteisessä asussaan; vyön alla selkäpuolella viuhka, jonka hän levittää kutsuessaan painijat dohyōlle.

Toimitsijat (呼び出し, yobidashi) ovat ammattisumon työmiehiä, jotka huolehtivat koko kilpailutoiminnan puitteista. He rakentavat niin tallien harjoitusdohyōt kuin myös honbasho-areenan turnausdohyōt riisilyhteistä (hyō, 俵) ja tähän tarkoitukseen erityisesti hankitusta hiekansekaisesta savesta sekä huolehtivat dohyōn ylle kaapeleilla ripustetusta katoksesta (tsuriyane, 吊り屋根), johon on sijoitettu dohyōn valaistus- ja äänentoistolaitteisto ja jonka nurkissa on neljä isoa, eriväristä, vuodenaikoja symbolisoivaa koristesolmuketta (fusa, 房). Toimitsijat täyttävät myös tarvittaessa dohyōn nurkissa sijaitsevia suola-astioita (shio-kago, 塩籠) ja vesikiuluja (mizu-oke, 水桶).

Perinteisiin isohousuisiin mainosasuihinsa turnauksissa pukeutuneiden toimitsijoiden värväytyminen sumoliittoon, jäsenyys tietyssä tallissa ja arvojärjestys sekä siinä yleneminen muistuttavat suuresti erotuomarien vastaavaa. Myös enimmäismäärä (45; kesäkuussa 2006 heitä oli 42) ja eläkeikä (65 vuotta) ovat samat kuin erotuomareilla. Toimitsijan arvoa ei tosin näe hänen asustaan. Suurin ero näiden ryhmien välillä on erotuomarien nauttima suurempi arvostus. Erotuomareilla ja toimitsijoilla on Ryogoku Kokugikanilla, mahdollisesti myös muilla honbasho-areenoilla, oma puku- ja valmistautumishuoneensa.

Kampaajat (床山, tokoyama) huolehtivat painijoiden hiuksista ja kampauksista. Toritekien yksinkertainen chonmage (丁髷) oli ennen Meiji-restauraatiota useimpien japanilaismiesten käyttämä kampaus, jossa taakse vedetyt, painijoiden kohdalla tuoksuvalla kameliaöljyllä (bintsuke) kostutetut ja jäykistetyt hiukset sidotaan erityisellä vahapaperiliuskalla niskasta yhteen ja syntynyt poninhäntä vedetään eteenpäin uudelleen solmittavaksi läheltä hiusten kärkiä. Nykyaikaisessa chonmagessa ei entisaikojen tapaan ajella päälakea kaljuksi, mutta mikäli painijan hiukset ovat liian paksut poninhännän asettumiseksi siististi päälaelle, ohennetaan hiuksia päälaelta tarvittavassa määrin. Kunnon chonmagen aikaansaamiseksi hiuksilta vaaditaan pituutta, johon ne kasvavat noin kahdessa vuodessa.

Mestari (ōzeki) Tochiazuma Daisuke ōichomage-kampauksineen.

Sekitorit pitävät arkipäivisin chonmagea toritekien tavoin. Vain juhlaviin tilaisuuksiin kuten virallisiin otteluihin tai muulla tavoin tallia edustettaessa kampaaja sitoo sekitorin hiukset monimutkaisempaan ōichomage-kampaukseen. Ōichomage poikkeaa chonmagesta siten, että niskan sitomiskohdasta eteenpäin hiukset levitetään taitavasti sivuille ja kootaan taas yhteen päälaelle tultaessa. Hiusten kärjet sidotaan yhteen taempaa kuin chonmagessa, jotta ne voidaan levittää viuhkamaisesti päälaen ylle. Apunaan kampaajalla on henkilökohtainen valikoima useita erilaisia puukampoja ja muita välineitä.

Erotuomareiden ja toimitsijoiden tapaan kampaajat kuuluvat kukin johonkin talliin. Isossa tallissa voi olla parikin kampaajaa. Heitä on hieman enemmän (53 huhtikuussa 2006) kuin toimitsijoita ja erotuomareita, mutta eläköitymisikä on samat 65 vuotta. Myös kuusiportainen arvojärjestelmä, jonka alin aste on saavutettavissa kolmivuotisen harjoittelijajakson päätyttyä, toimii samalla tavoin. Vain ylintä arvoa edustava kampaaja on oikeutettu sitomaan yokozunan hiukset.[1] Tähän asemaan päästäkseen häneltä saatetaan hyvinkin edellyttää noin 45 vuoden moitteetonta palvelusta.

Ōichomagen seremoniallinen merkitys sekitorille on erityisen ilmeinen hänen päättäessään aktiiviuransa danpatsu-shiki -seremoniassa ((断髪式), jossa miespuoliset kutsuvieraat, kuten tallin kannatusyhdistyksen (koenkai, 後援会) jäsenet, pitkäaikaiset otteluvastustajat ja muut tärkeät henkilöt yksi kerrallaan leikkaavat kukin muutaman hiuksen painijan ōichomagesta kunnes lopuksi hänen tallinsa päävalmentaja katkaisee sen kokonaan kullatuilla saksilla. Vasta tällöin katsotaan sekitorin lopullisesti lopettaneen uransa.

Wakaimonogashirat (若い者頭, myös sanaa kashira (頭) näkee käytettävän; "nuorten johtaja" tai "nuorten opastaja") ovat perinteisesti korkeintaan ylimpään toriteki-divisioonaan, mutta nyttemmin yhä useammin alempaan sekitori-divisioonaan yltäneitä entisiä painijoita, jotka ovat jääneet sumoliiton palvelukseen eräänlaisina yleismiehinä. Heidän tehtävänsä ovat moninaiset.

Wakaimonogashirat huolehtivat muun muassa painijoiden etiketin (礼儀, reigi) opettamisesta vasta-alkajille, uusien ammattipainijoiden välisten otteluiden järjestämisestä ja uusien dashien esittelemisestä yleisölle shinjo shusse hiro -seremoniassa (新序出世披露) turnauksen keskimmäisenä sunnuntaina ja teuchi-shiki -seremoniassa (手打ち式) otteluiden loputtua turnauksen viimeisenä päivänä, loukkaantuneiden painijoiden kuljettamisesta dohyōlta pukuhuoneisiin sekä tarvittaessa playoff-ottelujen ottelujärjestyksen arvonnoista. Jungyō-kiertueilla wakaimonogashirat ohjaavat aliupseerien tapaan palvelukseensa osoitettuja toritekejä kiertuekaravaanin lastaamisessa ja purkamisessa sekä vastaavissa käytännönläheisissä järjestelytehtävissä.

Wakaimonogashiroja on enintään kahdeksan kerrallaan. He kukin kuuluvat talliin, jossa olivat aktiiviuransa aikana, ja ichimoniin, mutta tarvittaessa toimivat kaikkialla sumoliiton piirissä.

Sewaninin (世話人, "järjestelijä" tai "avustaja") tehtävä on hyvin samankaltainen kuin wakaimonogashirankin. Mitään periaatteellista tai käytännöllistä eroa näiden kahden tehtävän välillä ei ole, mutta wakaimonogashiran arvoa pidetään nykyään hieman korkea-arvoisempana, vaikka aiemmin järjestys on vaihdellut.

1980-luvun lopulla kumpaakin tehtävää oltiin lakkauttamassa, mutta ne päätettiin säilyttää perinteisinä mahdollisuuksina jatkaa elämää sumoliiton sisällä niille painijoille, joilla ei syystä tai toisesta ole mahdollisuutta jatkaa valmentajina. Molempien tehtävien kulloisetkin haltijat luetellaan ranking-listassa.