Japanin alueet
Japani jaetaan yleisesti alueisiin, joilla ei ole hallinnollista merkitystä, mutta joita yhdistää maantiede ja kulttuuri. Yleensä alueita on vähintään kahdeksan[1][2], mutta jotkin niistä voidaan jakaa edelleen ala-alueisiin. Hallinnollisesti Japani jakautuu 47 prefektuuriin. Alueiden rajat ovat joskus häilyviä ja monet prefektuurit voidaankin lukea eri alueisiin yhteydestä riippuen.[3]
Japanin neljä pääsaarta pohjoisesta etelään ovat Hokkaidō, Honshū, Shikoku ja Kyūshū; saarista suurimpana ja väkirikkaampana Honshū jakautuu useisiin alueisiin, muut saaret muodostavat omat alueensa. Toisaalta meri pikemminkin sitoo monia alueita yhteen kuin erottaa niitä: esimerkiksi Seton sisämerta ympäröivät alueet Honshūlla, Shikokulla ja Kyūshūlla muodostavat yhtenäisen talousalueen.[4]
Alueet
Alue | Sijainti | Prefektuurit | Kuvaus |
---|---|---|---|
Hokkaidō (北海道) |
Hokkaidō | Hokkaidōn saari muodostaa oman alueensa ja prefektuurinsa. Tsugarunsalmi erottaa Hokkaidōn Honshūn pohjoisosista, joista se poikkeaa maantieteellisesti.[4] | |
Tōhoku (東北) |
Tōhokun alue käsittää Honshūn kuusi pohjoisinta prefektuuria. Tōhoku voidaan jakaa kahteen osaan: joko länsi- ja itäosaan alueen keskellä kulkevaa vuorijonoa pitkin (Japaninmeren puoli ja Tyynenmeren puoli) tai pohjois- ja eteläosaan. Jälkimmäinen jako on nykyään merkityksellisempi, sillä eteläosa on kiinteämmin yhteydessä pääkaupunkialueeseen ja sen talouteen kuin syrjäinen pohjoisosa.[4] | ||
Kantō (関東) |
Tōhokun eteläpuolella sijaitseva Kantōn alue saa nimensä laajalta Kantōn tasangolta ja käsittää Tokion suurkaupunkialueen sekä itäosan valtavasta Tyynenmeren rannikon teollisuus- ja kaupunkialueesta, Tōkaidōn megalopolista. Kantō jaetaan tavallisesti etelä- ja pohjoisosaan: Etelä-Kantō käsittää Tokion, Kanagawan, Saitaman ja Chiban prefektuurit, Pohjois-Kantō Ibarakin, Tochigin ja Gunman prefektuurit.[4] | ||
Chūbu (中部) |
Aichi |
Chūbun alue käsittää Honshūn saaren keskiosan. Se jaetaan usein kolmeen ala-alueeseen:[4]
Muita Chūbun alueen mahdollisia maantieteellisiä alajakoja ovat esimerkiksi Kōshin’etsu ja Shin’etsu.[3] | |
Kinki (近畿) |
Kinkin eli Kansain alue on japanilaisen kulttuurin sydänmaata ja käsittää Kioton ja Naran historialliset keskukset sekä Osakan ja Kōben teollisuus- ja satamakaupungit. Perinteisesti Kinkin alue on jaettu teollistuneempaan sisäosaan ja maaseutumaisempaan ulko-osaan. Suuri osa Kinkistä kuuluu laajaan Keihanshinin eli Kioton–Osakan–Kōben metropolialueeseen, joka muodostaa vastapainon Tokiolle.[4] | ||
Chūgoku (中国) |
Chūgokun alue käsittää Honshūn saaren länsiosan. Myös tämä alue voidaan jakaa kahteen osaan: eteläosa eli San’yō rajoittuu Seton sisämereen ja käsittää Okayaman, Hiroshiman ja Yamaguchin prefektuurit, pohjoisosa eli San’in rajoittuu Japaninmereen ja käsittää Shimanen ja Tottorin prefektuurit. Liikenneyhteydet näiden kahden osan välillä ovat vuoriston vuoksi huonot; pohjoisosa onkin yksi Japanin vähiten kehittyneimmistä alueista, eteläosa teollistunut.[4] | ||
Shikoku (四国) |
Shikoku on Japanin neljänneksi suurin saari. Sen pohjoisosassa Seton sisämeren puolella on paikallisesti tärkeitä talous- ja teollisuuskeskuksia, eteläosa vuorten takana on maaseutumaisempi. Shikoku on liitetty silloin Honshūhun.[4] | ||
Kyūshū–Okinawa (九州・沖縄) |
Fukuoka |
Kyūshū on Japanin eteläisin pääsaari. Saaren pohjoisosa muodostaa Tyynenmeren rannikon kaupunkialueen läntisen päätepisteen ja on ollut pitkään voimakkaasti teollistunut, eteläosa on vuorostaan yksi maan vähiten kehittyneimmistä alueista.[4]
Kyūshūn eteläpuolella sijaitsevat Nanseisaaret ja Okinawan prefektuuri, joka muodosti itsenäisen Ryūkyū-kuningaskunnan 1800-luvun lopulle saakka. Alue poikkeaa ilmastoltaan, kulttuuriltaan ja taloudeltaan muusta Japanista ja nostetaan usein omaksi alueekseen.[4] |
Lähteet
- Regions of Japan japan-guide.com. Viitattu 5.2.2016.
- Regions of Japan Kids Web Japan. Viitattu 5.2.2016.
- 日本の地方区分・地域区分 育達商業科技大學人文社会學院應用日語系(台湾). Arkistoitu 26.2.2015. Viitattu 5.2.2016.
- Richard Bowring, Peter Kornicki et al.: The Cambridge Encyclopedia of Japan, s. 32–37. Cambridge University Press, 1993. ISBN 0-521-40352-9.