Janitsaarit

Janitsaarit (turk. yeni ceri, ”uusi armeija”)[1] olivat Osmanien valtakunnan orjasotilaita ja armeijan ja laivaston eliitti- ja ydinjoukkoja 1300-luvulta 1800-luvulle. Etenkin 1400- ja 1500-luvuilla janitsaarit olivat merkittävä sotilaallinen ja poliittinen voima.[2] Vuonna 1400 heitä oli noin tuhat, 1500-luvun lopussa yli 20 000 ja 1800-luvun alussa 135 000.[3]

Janitsaarien lippu
Janitsaari

Valtaosa janitsaareista oli lapsina orjiksi otettuja kristittyjä, jotka käännytettiin muslimeiksi. Sulttaanit luottivat enemmän orjasotilaisiin, kuin muslimialamaisiinsa, joilla tyypillisesti oli heimoihin liittyviä sidonnaisuuksia. Myöhemmin myös turkkilaisia muslimeja otettiin riveihin. Janitsaarit toimivat myös sulttaanin palatsin vartijoina ja henkivartiostona sekä poliiseina Istanbulin kujilla. Vaikka janitsaarit olivat periaatteessa orjia, he nauttivat myös palkkaa. Ennen pitkää he saivat huomattavasti poliittista valtaa. Sulttaani Osman II valitti, että hänestä oli tullut omien orjiensa alamainen.[3]

Janitsaariarmeijan vaiheita

1300-luvun alussa syntyneessä Osmanien valtakunnassa janitsaarit eli "uusi armeija" oli aluksi sotavangeista koottu sulttaanin henkivartiosto, jota sulttaanit pitivät luotettavampana kuin alamaisiaan. Järjestelmän perusti sulttaani Murad I (1362–1389).

Poikien sieppaukset

Jotta saataisiin luotua vielä luotettavampi joukko-osasto, vuoden 1380 vaiheilla otettiin käyttöön devşirme-järjestelmä uusien sotilaiden hankkimiseen. Sana tarkoitti keräämistä tai sadonkorjuuta. Sulttaanin edustajat haravoivat Kreikan ja Balkanin kristityt alueet joka viides vuosi ryöstäen sopiviksi katsomansa 8–14 -vuotiaat pojat. Heidät kuljetettiin Konstantinopoliin, missä pojat ympärileikattiin ja käännytettiin islaminuskoon. Keräämisalueita olivat nykyiset Serbia, Bosnia, Kroatia, Slovenia, Albania, Makedonia, Bulgaria ja Kreikka. Niissä katkeruus muslimivaltaa kohtaan on säilynyt nykyaikaan saakka.[4]

Perustan laajeneminen

Kaikista pojista ei koulutettu sotilaita, vaan osasta tehtiin siviilivirkamiehiä sulttaanin palvelukseen. Sulttaani piti heitä luotettavampina kuin muslimialamaisiaan, joilla oli heimosidoksia.[4] Janitsaarit koulutettiin sotilaselämään, eivätkä he aluksi saaneet mennä naimisiin. 1500-luvulla säännöstä luovuttiin[2] janitsaarien painostuksesta. Myös janitsaarien lapsista tehtiin sotilaita.[4] 1700-luvulla alkuperäisestä rekrytointitavasta luovuttiin ja riveihin valittiin myös turkkilaisia muslimeja.

Janitsaarit tunnettiin aluksi etenkin jousenkäyttötaidoistaan, mutta 1500-luvulta alkaen mukaan tulivat myös tuliaseet. [2] Lepanton meritaistelussa vuonna 1571 hukkui tuhansia turkkilaisia janitsaareja.[5]

Janitsaarien tunnukset
Janitsaareja keittopatoineen ja puukauhoineen.

Janitsaarin sotilasorganisaatio oli järjestetty ruokapiirin ympärille. Korkea-arvoisia komentajia kutsuttiin nimellä çorbaci, joka tarkoitti keittäjää tai ”ylimmäistä padansekoittajaa”. Myös muut sotilasarvot määriteltiin kulinaarisilla käsitteillä: Aşçıbaşı, kokki; karakullukçu, keittiöpoika; çörekçi, leipuri; gözlemeci, leiväntekijä. Osasto tunnettiin nimellä ocak, tulipesä, ja sitä komensi ağa, mestari. Janitsaarien yleinen tunnus oli kazan-ı şerif -pata eli kunniakas pata, ja janitsaarien päähine oli koristeltu lusikalla tai puukauhalla. [6]

Janitsaarien loppu

Janitsaarit alkoivat osallistua poliittisiin keinotteluihin. Kun Osman II (1618–1622) yritti leikata janitsaarien palkkoja, hänet surmattiin. Tämän jälkeen janitsaarit osallistuivat usein palatsikaappauksiin.[2] Heistä kehittyi sulttaaneille taakka ja heidän palkoistaan suuri menoerä. Kun 1800-luvun alussa janitsaarit yrittivät vastustaa armeijan modernisointia, sulttaani Mahmud II antoi ampua kanuunoilla heidän parakkeihinsa ja teloitti henkiin jääneet vuonna 1826.[2][3]

Perintö
Mehter eli turkkilainen janitsaariorkesteri 1907

Janitsaareilla oli oma marssimusiikkityylinsä, janitsaarimusiikki eli mehter. 1700- ja 1800-lukujen molemmin puolin siitä tuli muotia eurooppalaisessa taidemusiikissa. Janitsaarimusiikin perinnettä pidetään yhä yllä Turkissa.[7]

Janitsaarit tekivät tärkeitä päätöksiä kerääntymällä pyhän padan ympärille. Kun vuorossa oli palatsikaappaus, pata kaadettiin ja muutettiin valtavaksi rummuksi, jota lyötiin kauhalla. Vielä nykyäänkin turkkilaiset kutsuvat mellakkaa tai mitä tahansa meteliä jopa perheen sisällä "padan nostamiseksi" (kazan kaldırmak).[6]

Katso myös

Lähteet
  • Schweizer, Gerhard: Die Janitscharen : geheime Macht des Tèurkenreiches. Salzburg: Bergland-Buch, 1979. ISBN 3-7023-0098-8. (saksaksi)
  • Hodge, Carl Cavanagh: Encyclopedia of the Age of Imperialism, 1800–1914, s. 449–450. Greenwood Press, 2008. ISBN 978-0-313-33404-7.
  • Kankkonen, Tom: Turkki, Eurooppa ja Aasia. Helsinki: Edita Prima Oy, 2005. ISBN 951-37-4425-6.
  • Webb, Simon: The Forgotten Slave Trade. The White European Slaves of Islam. Pen and Sword Books, 2020. ISBN 978-1-52676-926-8.

Viitteet
  1. Webb 2020, s. 45
  2. Janissary Encyclopaedia Britannica. Viitattu 25.3.2023.
  3. Webb 2020, s. 49, 50
  4. Webb 2020, s. 46–49
  5. Battle of Lepanto Encyclopaedia Britannica. Viitattu 25.3.2023.
  6. Aylin Öney Tan: The janissary, the coup and the cauldron Daily News. 24.7.2016. Viitattu 25.3.2023.
  7. Janissary music Encyclopaedia Britannica. Viitattu 25.3.2023.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.