Jan Smuts

Nuori Jan Smuts vuonna 1895.

Smutsin vanhemmat olivat Kapmaan hollantilaisia maanviljelijöitä. Hänellä oli myös ranskalaisia ja saksalaisia sukujuuria.[1] Hänen isänsä Jacobus Abraham Smuts oli vauras suurtilallinen, joka kuului myös Kapmaan edustajainhuoneeseen.[2] Maatilalla varttunut Smuts aloitti koulunkäynnin vasta 12-vuotiaana ja joutui opettelemaan englannin vieraana kielenä, joten hänen opintomenestyksensä englanninkielisissä oppilaitoksissa kertoi poikkeuksellisesta lahjakkuudesta.[3] Hän meni 16-vuotiaana Stellenboschin Victoria Collegeen ja sai 21-vuotiaana stipendin Christ’s Collegeen Englantiin, jossa hän opiskeli oikeustiedettä. Hän suoritti yliopisto-opintonsa ennätysajassa erinomaisin arvosanoin ja viimeisteli juristin koulutuksensa Lontoossa ennen kuin palasi Kapmaahan vuonna 1895.[1] Smuts asettui Kapkaupunkiin ja toimi siellä asianajajana, mutta koska menestys tässä ammatissa jäi vaatimattomaksi hänen mielenkiintonsa siirtyi lehdistöön ja politiikkaan.[2]

Smuts oli nuoruudessaan Kapmaan brittiläisen pääministerin Cecil Rhodesin tukija, mutta menetti uskonsa Rhodesiin vuoden 1895 Jamesonin hyökkäyksen jälkeen. Seuraavana vuonna Smuts muutti Transvaalin buuritasavaltaan. Hän jatkoi aluksi asianajajana Johannesburgissa, mutta vuonna 1898 presidentti Paul Kruger nimitti hänet Transvaalin valtakunnanjuristiksi (state attorney).[1][2] Buurisodan puhjettua lokakuussa 1899 Smuts asettui buurien puolelle ja julkaisi poliittisen pamfletin A Century of Wrong.[2] Hän toimi sodan aikana Transvaalin palveluksessa virkamiehenä ja sotilaana, palvellen välillä rintamalla ja välillä pääkaupungissa. Kun britit kesällä 1900 miehittivät Pretorian ja buurit siirtyivät sissisotaan, Smutsista tuli joukko-osaston komentaja. Hän johti huhtikuussa 1902 Kapmaan puolelle suoritettua sissihyökkäystä.[1] Buurien päätettyä antautua hän osallistui Vereenigingin rauhanneuvotteluihin ja hyödynsi siellä lainopillista koulutustaan buurien hyväksi.[4]

Kun buurivaltiot oli liitetty kruununsiirtomaina Brittiläiseen imperiumiin, Smuts palasi aluksi Pretoriaan asianajajaksi, mutta aktivoitui pian uudelleen politiikassa afrikaanerien oikeuksien puolustajana. Vuonna 1904 hän perusti yhdessä entisen Transvaalin ylipäällikön Louis Bothan kanssa Het Volk -nimisen maltillisen puolueen, joka tavoitteli Transvaalille itsehallintoa yhteisymmärryksessä brittien kanssa.[2] Botha ja Smuts muodostivat seuraavien 15 vuoden ajan tehokkaan yhteistyökaksikon ja heidän on sanottu täydentäneen toistensa ominaisuuksia: Smuts oli älykkö ja visionääri, kun taas Botha oli hyvä ihmistuntija. Smuts neuvotteli vuonna 1905 puolueensa edustajana itsehallintokysymyksestä Lontoossa Henry Campbell-Bannermanin liberaalihallituksen kanssa. Osin Smutsin ja Bothan toiminnan ansiosta Britannian hallitus myönsi vuonna 1906 Transvaalille itsehallinnon. Seuraavana vuonna Bothasta tuli Transvaalin pääministeri ja Smutsista hänen hallituksensa opetusministeri sekä siirtomaasihteeri (Colonial Secretary).[2][1]

Osin Bothan ja Smutsin ponnistelujen tuloksena muodostettiin vuonna 1910 Etelä-Afrikan unioni. Bothasta tuli sen ensimmäinen pääministeri ja Smutsista hänen hallituksensa sisä-, puolustus- ja kaivosministeri.[1][2] Tästä alkaen Bothan ja Smutsin elinikäisenä tavoitteena oli saavuttaa Etelä-Afrikalle mahdollisimman suuri itsenäisyys Brittiläisen imperiumin sisällä.[1] He yhdistivät Het Volkin muiden paikallisten puolueiden kanssa vuonna 1911 Eteläafrikkalaiseksi puolueeksi.[2] Kun Botha kokosi hallituksensa uudestaan joulukuussa 1912 syrjäyttäen afrikaanerinationalisti J. B. M. Hertzogin, Smutsista tuli valtiovarainministeri minkä ohella hän piti myös puolustusministerin salkun. Hän käytti vuonna 1913 sotilaita Johannesburgin seudun kaivoslakkojen kukistamiseen. Lakkojen uusiutuessa tammikuussa 1914 Smuts järjesti kymmenen lakkojohtajaa laittomasti karkotetuksi Englantiin ilman oikeudenkäyntiä.[5]

Smuts joutui ministerinä toistuvasti tekemisiin intialaisvähemmistön kansalaisoikeustaistelua johtaneen Mohandas Gandhin kanssa. Hän neuvotteli vangitun Gandhin kanssa ensi kerran vuonna 1908, mutta ei toteuttanut tälle lupaamiaan myönnytyksiä.[6] Tammikuussa 1914 Smuts lopulta taipui tekemään Gandhin kanssa sopimuksen, jonka mukaan Etelä-Afrikan hallitus kumoaisi joukon intialaisia sortavia lakeja ja Gandhi lopettaisi kahdeksan vuotta jatkuneen intialaisten väkivallattoman vastarinnan. Hallitus täytti oman lupauksensa säätämällä heinäkuussa 1914 Indian Relief Act -lain ja Gandhi muutti samaan aikaan pois Etelä-Afrikasta.[7]

Louis Botha (vas.) ja Smuts vuonna 1917.

Etelä-Afrikan liityttyä elokuussa 1914 ensimmäiseen maailmansotaan ympärysvaltojen puolelle puolustusministeri Smuts improvisoi maalle taistelukykyisen armeijan. Pääministeri Bothan johtaessa henkilökohtaisesti syksyllä 1914 brittiläisvastaisen kapinan kukistamista ja vuonna 1915 Saksan Lounais-Afrikan valloitusta Smuts koordinoi operaatioita Pretoriassa. Lounais-Afrikan taistelujen loppuvaiheessa hän oli jonkin aikaa myös Bothan alaisena komentajana. Vuonna 1916 Bothan hallitus lähetti joukkoja Itä-Afrikan taisteluihin brittien rinnalle. Kun Itä-Afrikan brittiläisten joukkojen yhteiseksi komentajaksi määrätty Sir Horace Lockwood Smith-Dorrien pian sairastui, Smuts nimitettiin hänen tilalleen. Smuts oli komentajana Itä-Afrikassa helmikuusta joulukuuhun 1916.[3] Hän ei onnistunut pakottamaan Paul von Lettow-Vorbeckin komentamia alivoimaisia saksalaisjoukkoja antautumaan, mutta sai vallattua pääosan Saksan Itä-Afrikasta mukaan lukien sen pääkaupungin Dar-es-Salaamin, mikä toi hänelle arvostusta Britanniassa.[4] Hänelle myönnettiin Britannian armeijassa kenraaliluutnantin arvo.[2]

Smutsin osallistuttua maaliskuussa 1917 imperiumin konferenssiin Lontoossa Britannian pääministeri David Lloyd George päätti kutsua hänet hallituksensa ilmailuministeriksi ja sotakabinetin jäseneksi.[2][1] Eteläafrikkalainen Smuts kutsuttiin Britannian hallitukseen ilmeisesti osin propagandatarkoituksessa ja osin siksi, että Lloyd George toivoi hänen vakuuttavan pääesikunnan kenraalit siitä, että maailmansodan ratkaisu tapahtuisi jossain muualla kuin länsirintamalla. Smuts ei täyttänyt tätä odotusta, mutta osoittautui kyvykkääksi monissa muissa hänelle osoitetuissa tehtävissä.[3] Hän oli keskeisessä roolissa kuninkaallisten ilmavoimien luomisessa, kun entisestä armeijakunnasta vuonna 1918 muodostettiin kokonaan itsenäinen puolustushaara.[1][4] Hänelle tarjottiin myös Palestiinassa turkkilaisia vastaan sotivan brittiläisen armeijan komentajuutta, mutta hän kieltäytyi tarjouksesta.[3][4]

Sodan jälkeen Smuts osallistui Bothan kanssa Pariisin rauhankonferenssiin, jossa he kannattivat lieviä rauhanehtoja hävinneelle Saksalle ja allekirjoittivat vain vastentahtoisesti ankariin ehtoihin perustuneen Versailles’n rauhansopimuksen. Smuts oli yksi Kansainliiton ideoijista, sillä hän oli joulukuussa 1918 julkaissut pamfletin The League of Nations: A Practical Suggestion, jossa esitetyistä ajatuksista monet toteutettiin.[2][8] Hän oli myös kehitellyt ajatusta Kansainliiton mandaattialueista yhdessä Yhdysvaltain presidentin Woodrow Wilsonin kanssa. Pariisin rauhankonferenssissa juuri Smuts puolusti ajatusta Saksalta pois otetun Lounais-Afrikan antamisesta mandaattialueena Etelä-Afrikan valvontaan, mikä myös toteutui.[3]

Smutsin hallitus vuonna 1923. Smuts eturivissä keskellä.

Botha kuoli pian Pariisista palattuaan elokuussa 1919, jolloin Smutsista tuli hänen seuraajansa Etelä-Afrikan unionin pääministerinä.[2] Smuts pyrki kehittämään Brittiläistä imperiumia itsenäisten valtioiden muodostaman yhteisön suuntaan. Hän ehdotti useasti dominion aseman antamista Etelä-Afrikalle ja vuonna 1920 myös nimityksestä ”imperiumi” luopumista. Saavutuksistaan huolimatta hän ei ollut erityisen suosittu varsinkaan afrikaaneriväestön keskuudessa, sillä täyden itsenäisyyden kannattajat pitivät hänen myönteistä suhtautumistaan Brittiläiseen imperiumiin oman kansan pettämisenä.[1] Afrikaanerinationalistit eivät myöskään antaneet anteeksi sitä, että vuoden 1914 kapinan tukahduttamisen yhteydessä Smuts oli määrännyt buurisodan veteraanin Jopie Fourien teloitettavaksi kapinallisena.[3] Kun pääministeri Smuts ei päässyt yhteisymmärrykseen afrikaanerinationalistien kanssa, hän solmi liiton brittiläistaustaisen väestön Unionistipuolueen kanssa. Unionistipuolue sulautui Eteläafrikkalaiseen puolueeseen, mikä turvasi sille enemmistön vuoden 1921 vaaleissa. Seuraavissa vaaleissa vuonna 1924 Smutsin puolue kuitenkin kärsi tappion Hertzogin Kansallispuolueen ja Työväenpuolueen muodostamalle vaaliliitolle, jolloin Smuts joutui luopumaan pääministeriydestä.[8]

Smutsin ensimmäinen hallitus jatkoi Bothan hallituksen rotuerottelupolitiikkaa säätämällä vuonna 1920 Native (Urban Areas) Act -lain, joka jakoi kaupungit valkoisten ja mustien erillisiin asuinalueisiin.[9]

Vuonna 1933 Smuts liittoutui aiemman vastustajansa Hertzogin kanssa jyrkemmän linjan afrikaanerinationalisteja vastaan. Seuraavat kuusi vuotta Smuts toimi oikeusministerinä Hertzogin hallituksessa.[2][1] He myös yhdistivät puolueensa vuonna 1934 uudeksi Yhtyneeksi puolueeksi. Toisen maailmansodan puhjettua mielipiteet hallituksessa jakautuivat Smutsin kannattaessa asettumista Britannian tueksi ja Hertzogin vaatiessa puolueettomuutta. Parlamentin täpärä enemmistö äänesti syyskuussa 1939 Hertzogin linjaa vastaan, jolloin hän erosi ja Smutsista tuli jälleen pääministeri. Hänen hallituksensa julisti ensi töikseen sodan Saksalle. Britannian pääministeri Winston Churchill konsultoi Smutsia useasti sodan aikana, mutta Smuts ei saavuttanut samanlaista roolia Britannian sodanjohdossa kuin ensimmäisen maailmansodan aikana. Etelä-Afrikan rooli toisessa maailmansodassa liittyi pääasiassa akselivaltojen pitämiseen poissa Pohjois-Afrikasta.[1] Churchill järjesti Smutsille syyskuussa 1941 ylennyksen brittiläiseksi sotamarsalkaksi reservissä. Smutsista tuli ainoa henkilö, joka allekirjoitti sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan jälkeisiä rauhansopimuksia.[4] Hän osallistui Etelä-Afrikan edustajana vuoden 1945 San Franciscon konferenssiin ja Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan laatimiseen.[1]

Smuts tunnettiin myötämielisestä suhtautumisestaan sionismiin. Hänen hallituksensa tunnusti Israelin valtion vuonna 1948 ensimmäisten joukossa.

Smutsin puolue hävisi vuoden 1948 vaalit jyrkille afrikaanerinationalisteille ja pääministeriksi tuli Daniel F. Malan. Politiikasta vetäytynyt Smuts siirtyi Britanniaan, jossa hän toimi seuraavat kaksi vuotta Cambridgen yliopiston kanslerina.[1] Malanin hallitus otti Etelä-Afrikassa käyttöön apartheid-järjestelmän. Vaikka Smuts oli kannattanut ja edistänyt rotuerottelua, hän vastusti Kansallispuolueen vielä jyrkempää apartheid-ohjelmaa. Vuonna 1948 hän arvosteli Malanin hallituksen päätöstä erottaa mosambikilainen opiskelija Eduardo Mondlane Witwatersrandin yliopistosta tämän rodun vuoksi.[10] Smuts sai toukokuussa 1950 sydänkohtauksen ja kuoli myöhemmin samana vuonna 80-vuotiaana kotonaan Irenessä Pretorian lähellä.[1][2]