James Wilkinson

James Wilkinson syntyi lähellä Benedictiä, Marylandissa, maatilan poikana. Hänen isoisänsä oli aikoinaan ostanut Stoakley Manorin Calvertin piirikunnasta. Wilkinsonin perhe tunsi edustavansa korkeampaa yhteiskuntaluokkaa, vaikka he eivät olletkaan rikkaita. James omaksui jo nuorena käsityksen että ”kuva kunniallisuudesta oli tärkeämpi kuin todellisuus”. Isä Joseph Wilkinson kuoli 1764 Jamesin ollessa seitsemänvuotias. Saman vuoden aikana Stoakley Manor myytiin. Vanhin poika Joseph peri kaiken, ja James jäi ilman omaisuutta.[2]

Gilbert Stuart: Kenraali Horatio Gates, 1793-1794.

Wilkinson sai varhaiskoulutuksensa isoäitinsä palkkaamalta yksityisopettajalta. Wilkinson opiskeli lääketiedettä Philadelphiassa Pennsylvanian yliopistossa. Hän piti lyhyen aikaa praktiikkaa kotiseudullaan, mutta lopetti sen pian ja liittyi 1775 mukaan Yhdysvaltain itsenäisyyssotaan. Palveltuaan jonkin aikaa kivääripataljoonassa Marylandin miliisissä Wilkinson nimitettiin siirtokuntien armeijan kapteeniksi. Hän palveli kenraalimajuri Nathanael Greenen adjutanttina Bostonin piirityksessä ja otti osaa Dorchester Heightin linnoittamiseen 1776. Samana vuonna Wilkinson osallistui myös kenraali Benedict Arnoldin johtamaan Quebecin sotaretkeen.[3]

Wilkinson osasi esiintyä edukseen oikeiden henkilöiden silmissä ja nousi nopeasti arvoasteikossa. Joulukuussa 1776 Wilkinsonista tuli everstiluutnantti ja siirtokuntien armeijan pohjoisen osaston komentajan kenraali Horatio Gatesin adjutantti. Gatesista tuli hetkellisesti Wilkinsonin suurin hyväntekijä.[2]

Pääasiassa Gatesin myötävaikutuksesta Wilkinson nimitettiin siirtokuntien armeijan pohjoisen osaston adjutanttikenraaliksi. Marraskuussa 1777, vain 20-vuotiaana, hänet nimitettiin prikaatinkomentajaksi. Kun Gatesista tuli siirtokuntien Kongressin sotalautakunnan päämies, Wilkinson siirtyi hänen sihteerikseen. George Washingtonia vastaan suunnatun Conway Cabal -salaliiton epäonnistuminen rikkoi Wilkinsonin ja Gatesin välit. Tämä johti Wilkinsonin eroon lautakunnasta 1778, mutta vuotta myöhemmin hän palasi toimeen päämajoitusmestarina.[4] Maaliskuussa 1781 Wilkinson irtisanoi itsensä ”virkaansa soveltumattomana”.[5]

Monien muiden upseerien tavoin Wilkinson matkusti länteen 1780-luvun alussa. Hän asettui asumaan lähellä Ohion putouksia sijainneeseen Louisvilleen, jossa hän oli merkittävä kauppias, maanviljelijä ja vaikutusvaltainen mies. Samoihin aikoihin Kentuckyn piirikunta halusi irtautua Virginiasta. Wilkinson otti aktiivisesti osaa liikkeeseen, joka ajoi tulevan Kentuckyn asiaa. Kentuckyläisten sisällä hän muodosti ystävineen erillisen ryhmän, joka alkoi suunnitella itsenäistä Kentuckyn tasavaltaa.[6]

Espanjan hallitseman New Orleansin kuvernööri Esteban Miró sulki Mississippijoen kauppaliikenteen amerikkalaisilta vuonna 1784. Teko aiheutti kentuckyläisten keskuudessa tyytymättömyyttä Yhdysvaltoja kohtaan, koska se ei estänyt espanjalaisten toimia. Espanjalaiset takavarikoivat yleisesti joella luvatta liikkuvien amerikkalaisten omaisuuden.[6]

Esteban Rodríguez Miró

Kaksi turhaa passihakemusta tehnyt Wilkinson matkusti New Orleansiin keväällä 1787. Hän teki matkan ilman siihen oikeuttavaa lupaa ja kuljetti jokialuksessaan tupakkaa, jauhoja, voita ja pekonia. Espanjan vartioasemat eivät pysäyttäneet Wilkinsonia, vaan päästivät hänet läpi. New Orleansissa kuvernööri Miró vastasi hänen hyvinvoinnistaan ja turvallisuudestaan.[6] Wilkinsonin poliittinen ja sotilaallinen maine oli ehtinyt kantautua New Orleansiin, eikä hänen kulkuaan haluttu estää ennen kuin matkan tarkoitus selvisi. Joidenkin lähteiden mukaan kuvernööri Miróa varoitettiin pidättämästä Wilkinsonin asemassa olevaa korkea-arvoista virkamiestä, koska menettely olisi saattanut johtaa Yhdysvaltain ja Espanjan väliseen sotaan.[6]

Kesällä 1787 Wilkinson teki yksityisen kauppasopimuksen Louisianan espanjalaisten virkailijoiden kanssa päästääkseen paremmin tyydyttämään omia liiketoiminnallisia tarpeitaan. Wilkinson vannoi lisäksi uskollisuudenvalan Espanjan monarkialle. Hän alkoi vakoilla Yhdysvaltoja Espanjan salaisen palvelun asiamiehenä, koodinimellä agentti 13.[4][7] Wilkinsonin tehtävänä oli muun muassa yrittää siirtää Yhdysvaltain läntiset siirtokunnat Louisianan espanjalaisten vaikutusvaltaan.[7] Hän lähetti espanjalaisille yksityiskohtaisia esityksiä niistä keinoista, joilla voisi estää Yhdysvaltain leviämisen länteen.[8] Wilkinson käytti kirjeissään salakieltä, mikä oli yleistä aikakaudella, jolloin monet eri tahot avasivat kirjeitä.[5]

Intiaanien lisääntyneet hyökkäykset 1790-luvun alussa saivat kentuckyläiset tarttumaan aseisiin. Wilkinson halusi Kentuckyn vapaaehtoisista kootun armeijan ylimmän johtajuuden, mutta joutui toimimaan kenraali Charles Scottin alaisuudessa. Joulukuussa 1791 Wilkinson liittyi Yhdysvaltain vakinaiseen armeijaan. Hän lähetti asiasta pitkän selonteon New Orleansiin Mirólle.[9]

Wilkinson palveli vuosina 1792–1794 prikaatinkenraalina kenraali Anthony Waynen komentamissa joukoissa, jotka lähetettiin Ohionlaakson alueille lopettamaan intiaanien aiheuttamat levottomuudet. Wilkinson uskoi saavansa vastaperustetun Yhdysvaltain legioonan (Legion of the United States) ylimmän komentajuuden, mutta virkaan nimitettiin intiaanisotien veteraani Wayne. Ensimmäisen vuoden Wilkinson teki toimistotöitä Fort Washingtonissa Waynen kouluttaessa uutta miehistöään. Wilkinsonin työhön kuului kurinpidon ohella pitää yllä yhteyksiä linnakkeisiin, jotka saattoivat joutua intiaanien hyökkäysten kohteiksi. Hänelle jäi kenraalintyönsä ohella myös hyvää aikaa hoitaa salaisen asiamiehen tehtäviään.[9]

Wilkinson osallistui elokuussa 1794 prikaatinkenraalina Ohionlaakson intiaanisodat päättäneeseen Fallen Timbersin taisteluun. Hän johti taistelussa oikeaa siipeä, joka oli vain hetkellisesti kosketuksissa vihollisen kanssa. Lyhyttä taistelua juhlittiin Yhdysvaltain suurena voittona.[10]

Monien raporttien mukaan Wilkinson juonitteli jatkuvasti Waynea vastaan.[7] Samalla hän jatkoi yhteydenpitoa New Orleansiin ja osoitti monin tavoin hyödyllisyytensä Espanjalle. Wilkinson oli tarkoin perillä Yhdysvaltain sotilasoperaatioista ja ilmoitti niistä Louisianan kuvernöörille. Kun Yhdysvallat kunnosti Ohiojoen suulla Fort Massacin, vastakkaiselle rannalle rakennettiin Wilkinsonin suosituksesta espanjalaisten varustus.[11]

Vuonna 1796 presidentti Washington ylensi Wilkinsonin kenraalimajuriksi ja hänestä tuli Yhdysvaltain kaikkien läntisten joukkojen komentaja. Huhut hänen mahdollisista yhteyksistä Espanjaan lisääntyivät, mutta selvää näyttöä häntä vastaan ei ollut. Lisäksi Washington halusi parantaa huonoja suhteita Espanjaan ja toivoi Wilkinsonin toimivan rauhan välittäjänä Yhdysvaltain ja Espanjan välillä.[2]

Vuoden 1796 loppuun mennessä Espanja oli maksanut noin 32 000 dollaria Wilkinsonin palveluista (pääasiassa raportteja Yhdysvaltain joukkojen liikkeistä ja suunnitelmista), mutta hänen henkilökohtainen taloutensa pysyi huonona. Wilkinsonia syytettiin maakeinottelusta ja armeijan sopimusten laiminlyönnistä. Maaliskuussa 1797 Wilkinson oli Yhdysvaltain armeijan ylipäällikkönä presidentti John Adamsin virkaanastujaisissa.[12] Seuraavan vuosisadan alussa Wilkinsonilla oli hyvät suhteet presidentti Thomas Jeffersoniin, joka auttoi häntä ottamaan ranskalaisilta ostetun Louisianan territorion muodollisen hallinnan.[2]

Maaliskuussa 1804 Wilkinson lähetti Madridiin tietoja Lewisin ja Clarkin retkikunnan tulevasta tutkimusmatkasta Pohjois-Amerikan länsiosiin. Uutisen takia Madridissa epäiltiin, että Yhdysvaltain asutus tulisi leviämään länsirannikolle ja tuhoamaan espanjalaisten kaivostoiminnan. Uuden-Espanjan joukot saivat käskyn pysäyttää retkikunnan, mutta espanjalaiset eivät tavoittaneet sitä.[13]

Jeffersonin varapresidentti Aaron Burr.

Jefferson nimitti Wilkinsonin Louisianan territorion kuvernööriksi vuonna 1805. Samana vuonna hän aloitti kohtalokkaaksi osoittautuneen suhteensa varapresidentti Aaron Burriin. Burr ja Wilkinson suunnittelivat hyökkäystä Espanjan siirtokuntaan Meksikoon ja kehittelivät Yhdysvaltain läntisten osavaltioiden valtausta perustaakseen oman valtionsa. Burr ja Wilkinson olivat keräämässä tuhannen sotilaan palkka-armeijaa, jonka irlantilainen aristokraatti Harmann Blennerhassett oli luvannut rahoittaa.[14]

Tieto salaliitosta vastaan vuosi kuitenkin läntisiin sanomalehtiin, joissa epäiltyinä nimettiin Wilkinson ja Burr. Maineensa puhdistamiseksi Wilkinson järjesti Burrin pidätyksen. Myös palkka-armeijan rahoittaja Blennerhassett joutui vaikeuksiin, ja miliisit polttivat hänen kartanonsa.[14] Presidentti Jefferson erotti Wilkinsonin kuvernöörin virasta ja nimitti hänen tilalleen Meriwether Lewisin, joka oli tullut kaikille amerikkalaisille tutuksi Lewisin ja Clarkin tutkimusretkestä. Lewisin vaikeaksi tehtäväksi jäi puhdistaa korruptoitunut ja rikollisuuden täyttämä Louisianan territorio.[14]

Tulevan oikeudenkäynnin aikana Wilkinsonin yhteys Burriin ja Espanjan hallitukseen tuli ilmi, mutta hän vältti täpärästi syytteet.[2]

Yhdysvaltain ja Ison-Britannian välillä vuosina 1812–1814 käyty sota tarjosi Wilkinsonille viimeisen mahdollisuuden pelastaa maineensa. Hänet nimettiin vanhimpana amerikkalaisena kenraalina St. Lawrence -joelle Kanadaan hyökänneiden joukkojen komentajaksi. Tämä oli suuri kunnia Wilkinsonille, sillä englantilaisten ajaminen pois Pohjois-Amerikasta oli Yhdysvaltain tulevaisuudelle tärkeää.[15]

Marraskuussa 1813 Wilkinson johti sotaretkeä, jonka tarkoituksena oli vallata Montreal. Ensimmäinen hyökkäyskohde oli Ontariojärven rannalla sijaitseva Kingston.[16] Englantilaiset joukot ehtivät muodostaa kuitenkin tiiviin muurin, joka pysäytti amerikkalaisten etenemisen. Crysler’s Farmin taisteluna tunnettu tapahtuma päättyi Wilkinsonin joukkojen tappioon. Moninkertaisesta ylivoimasta huolimatta Yhdysvaltain armeija joutui perääntymään menetettyään sotakentällä yli sata sotilasta. Wilkinsonia moitittiin ankarasti vetäytymisestä. Hän yritti vierittää epäonnistumisen alaisensa kenraalimajuri Wade Hamptonin syyksi, mutta vain harvat uskoivat hänen selityksiään.[17]

Wilkinson sai talvella 1814 uuden mahdollisuuden vallata Kingston ja Montreal. Hän uskoi nopean voiton briteistä pelastavan maineensa esimiestensä ja amerikkalaisten silmissä. Maaliskuussa 1814 käyty Lacolle Millsin taistelu kuitenkin epäonnistui.[18] Taistelun jälkeen Wilkinson erotettiin Yhdysvaltain armeijan palveluksesta. Hänen tilalleen nimettiin kenraalimajuri George Izard.[19]

Epäonnistuminen Kanadan rajaseudun taisteluissa vei Wilkinsonin sotaoikeuteen. Häntä syytettiin korkeaan virka-asemaansa nähden sopimattomasta käytöksestä, pelkuruudesta, Yhdysvaltain armeijan halventamisesta ja kykynemättömyydestä hoitaa tehtäviään. Maaliskuussa 1815 valamiehistö totesi Wilkinsonin syyttömäksi kaikkiin häntä vastaan esitettyihin syytöksiin.[20]

Vuonna 1816 Wilkinson kirjoitti omaelämäkerrallisen teoksensa Memoirs of My Own Times, jossa hän koetti puhdistaa maineensa.[20] Kirja myi kohtuullisesti, muttei vastannut Wilkinsonin odotuksia. Kesällä 1817 Wilkinson osti puuvillaplantaasin New Orleansin läheltä. Viisi vuotta myöhemmin hän luopui plantaasista ja muutti Mexico Cityyn, jossa toimi konsulttina amerikkalaisille liikemiehille ja poliitikoille.[20]

Wilkinson kuoli Mexico Cityssä vuonna 1825 ollessaan 68-vuotias. Hänet haudattiin paikalliselle Pyhän Mikaelin kirkon hautausmaalle juhlavin menoin. Paikalla oli muun muassa Yhdysvaltain suurlähettiläs ja Meksikon tuleva presidentti Anastasio Bustamante.[21]

Pyhän Mikaelin kirkon hautausmaa kaavoitettiin 1872 asuntoalueeksi. Yhdysvaltain lähetystö lähetti virkamiesseurueen paikalle johtamaan Wilkinsonin haudan avaamista ja vainajan siirtämistä Méxicon kansalliselle hautausmaalle. Alueen haudat oli kuitenkin ehditty kaivaa auki ja niiden sisältö kuljettaa yleiseen hautaholviin, jossa Wilkinsonin luut olivat sekoittuneet muihin vainajiin.[21]

Wilkinson avioitui Ann Biddlen kanssa Philadelphiassa vuonna 1778. Biddlet olivat vanhaa kveekarisukua, joka oli saapunut Pohjois-Amerikkaan 1681.[22] Yhdysvaltain vapaussodan aikana Biddlet nousivat arvostettuun asemaan Philadelphiassa. Wilkinsonin ja Ann Biddlen avioliitossa syntyi neljä lasta ja vaimo auttoi tuntuvasti miehensä uraa poliitikkona. Annin kuoltua vuonna 1807 Wilkinson nai neljä vuotta myöhemmin 22-vuotiaan Celeste Laveau Trudeaun, jonka kanssa hän sai kolme lasta.[23]