James Gill

James Francis Gill (s. 1934) on yhdysvaltalainen taiteilija ja eräs pop-taiteen edustajista.[1]

James Gill
James Gill vuonna 2008.
James Gill vuonna 2008.
Henkilötiedot
Syntynyt10. joulukuuta 1934
Tahoka, Texas, Yhdysvallat
Kansalaisuus yhdysvaltalainen
Taiteilija
Salanimi Gill, James Francis‏
Ala kuvataiteilija
Taidesuuntaus Pop-taide

Vuonna 1962 Modernin taiteen museo New Yorkissa otti Gillin maalauksen Marilyn Triptych pysyvään kokoelmaansa.[2] Gill lopetti maalaamisen vuonna 1972 ja aloitti jälleen noin 30 vuotta myöhemmin.

Elämä ja työ

Varhaiset teokset

Gill syntyi vuonna 1934 Tahokassa, Texasissa ja varttui San Angelossa, Texasissa. Hänen äitinsä oli ammatiltaan sisustussuunnittelija ja yrittäjä, joka rohkaisi häntä taiteen pariin. Koulussa Gill ja hänen ystävänsä aloittivat rodeo-kerhon haaveillessaan nuoruuden cowboy-unelmistaan.[1] Asepalveluksessa Gill työskenteli piirtäjänä ja suunnitteli julisteita. Texasiin palattuaan hän jatkoi opiskelua San Angelon Collegessa ja työskenteli arkkitehtuuritoimistossa. Vuonna 1959 Gill opiskeli Texasin yliopistossa, Austinissa ja työskenteli myöhemmin arkkitehtuurin parissa Odessassa, Texasissa. Tämän jälkeen hän keskittyi kuvataiteelliseen uraansa.

Vasen puoli James Gillin maalauksesta Marylin Tryptich, 1962.

Vuonna 1962 Gill muutti Los Angelesiin mukanaan lukuisia töitään, jotka hän esitteli Felix Landau Gallerylle.

Vuonna 1965 Gill opetti maalaustaidetta Idahon yliopistossa. Hänen työnsä oli näinä vuosina usein ahdistunutta ja synkkäsävyistä. Aiheet olivat pääosin yhteiskunnallisia ja poliittisia, kuten Vietnamin sota. Gill loi sarjan sodanvastaisia, siviili- ja sotilasjohtoa kuvaavia maalauksia. Dramaturgi William Inge kuvaili näiden maalausten esittämiä miehiä: ”...korkean julkisen aseman omaavina henkilöinä, jotka ovat sotkeutuneet hetkellisesti sellaisiin pahoihin puuhiin, jotka luultavasti tulevat tuhoamaan heidän poliittisen ja ammatillisen uransa.”[3]

James Gillin maalaus The Machines, 1965.

Gillin maalaus The Machines syntyi sodanvastaisten kuvasarjojen pohjalta. Teos pääsi osaksi Yhdysvaltojen mediareportaaseja, jotka kuvasivat taisteluita Vietnamissa.[4] Gill sai mainetta ajankohtaisten aiheiden käsittelijänä valokuvauksellisiissa töissään. Gillin ekspressionismin ja piirustusten yhdistelmä ei ollut ajan suuntausten mukainen. William Inge kommentoi Gillin grafiittipiirustuksia seuraavasti: ”Hänen teoksissaan on hetkellinen totuus, joka on samalla surullisen kaunista ja muistiin jäävää”.[5]

Vuonna 1967 Brasiliassa pidetyssä São Paulon biennaalissa esiteltiin Gillin töitä yhdessä Andy Warholin ja Edward Hopperin teosten kanssa. Tämä näyttely johti Gillin läpimurtoon kansainvälisessä taidemaailmassa ja Gillin työt pääsivät suurten taidemuseoiden kokoelmiin.

Samana vuonna Time-lehti pyysi Gilliä maalaamaan venäläiseltä vankileiriltä juuri karanneen Aleksandr Solženitsynin muotokuvan.[6] Gill loi kuvan neliosaisena paneelimaalauksena. Teoksen hahmo muuttuu kasvottomasta hymyileväksi ja vapautensa uudelleen saavuttaneeksi mieheksi. Gill totesi: ”Kaikki ihmiset ovat poliittisia vankeja, sillä he ovat sen järjestelmän vankeja, johon ovat syntyneet.”[7]

James Gillin maalaus Political Prisoner, 1968.

Maalaus oli esillä Time-Life rakennuksen aulassa noin viiden vuoden ajan.[6] Gillin taiteen lähteet ovat aina nykyhetkessä. Hänen maineensa taiteilijana ei perustu ainoastaan kuuluisten henkilöiden, kuten John F. Kennedyn, Marilyn Monroen tai Beatlesin muotokuviin, vaan usein myös hänen teoksiinsa, jotka kyseenalaistivat poliittisen valtataistelun ja sodan itsessään. Yksi tämän kauden tärkeistä teoksista on Political Prisoner. Maalaussarja näyttää raskaana olevan naisen silhuetin. Hänen vartalonsa symboloi ihmisten pitkäikäisyyttä ja jokaisen sukupolven mahdollisuutta uuteen alkuun, vapaana vanhempiensa virheistä. Samaan aikaan Gill osoittaa, että myös syntymätön lapsi on aikansa vanki: ydinperheessä syntynyt nuori sukupolvi tulee valitettavasti perimään maailman, jota he eivät itse luoneet - maailman, joka sen sijaan loi heidät.[8]

Vuonna 1969 Gill opetti Kalifornian yliopistossa Irvinessä. Sitten Gillille tarjottiin vierailevan professorin paikkaa Oregonin yliopistossa Eugenessa. Gill oli tällöin uransa huipulla ja hyvin suosittu pop-taiteilija. Monet hänen aikalaisensa kuitenkin näkivät Gillin töissä syvää ja monimutkaista tarkoitusta, joka oli enemmän kuin mitä pop-taide alun perin oli tarkoittanut. ”Gill on huomattava pop-taiteilija, vaikkakin hän on liikaa taidemaalari ja kuvaa aiheitaan hyvin emotionaalisesti latautuneella tavalla verrattuna normaaliin pop-taiteilijaan.”[9]

Maalaamisen keskeyttäminen

Vuonna 1972 Gill vetäytyi yllättäen oma-aloitteisesti pois taidepiireistä haluten kuitenkin säilyttää eräänlaisen etäsuhteen taidemaailman kanssa.[10] Hän halusi kehittää taiteellista ilmaisuaan joutumatta alistumaan aineellisen maailman rajoitteisiin. Gill sanoi: ”Olin näihin aikoihin hermostunut monista asioista: kuuluisuudesta, taiteesta ja Political Prisoner-teoksen aiheuttamista ongelmista. Kun ajoin Kalifornian punapuumetsien halki rannikkoa pitkin pohjoiseen, paikan kauneus mykisti minut ja ymmärsin, että minun ei ollut pakko elää Los Angelesissa”.[11]

Oregenin yliopiston professorikauden päätyttyä Gill myi talonsa, sekä lukuisia maalauksiaan ja piirustuksiaan, ja osti maata sekä talon Kalifornian rajalla Whale Gulchissa.

Maalaamisen uudelleen aloitus

Behind the shadow, restudy, 2003.

Arkkitehdin työnsä ohella Gill alkoi maalaamaan uudestaan 1980-luvun puolivälissä. Hän palasi Teksasiin ja kehitti taidettaan, mutta pysyi pois julkisuudesta.[12] Noin 10 vuotta myöhemmin Smithsonian Instituutin amerikkalaisen taiteen museon taidelehti ”American Way” otti häneen yhteyttä haastattelua varten. Sen jälkeen useat galleriat ja museot kiinnostuivat jälleen hänestä.[13] Vuonna 1987 Gill aloitti suunnittelun käyttäen tietokonetta ja tulostinta piirustusvälineinä.[14]

Vuonna 2005 hänen kotikaupungissaan San Angelon Museum of Fine Artsissa järjestettiin ensimmäinen retrospektiivi Gillin töistä.

Myöhäiset teokset

MM a Critique of Mass Iconology, 2013, serigrafia.

Vuonna 2010 alkoi Gillin myöhäinen luova kausi. Vastakohtana hänen poliittisesti motivoituneille varhaisille töilleen Gill keskittyi kuvaamaan kuuluisia henkilöitä, kuten John Waynea, Paul Newmania tai Marilyn Monroeta. Gill loi lukuisia teoksia filmitähdistä, aihe on kiehtonut häntä lakkaamatta Marilyn Triptych -teoksen varhaisista menestysajoista lähtien.

Tuttavuuksiensa Tony Curtisin, Kirk Douglasin, John Waynen, Jim Morrisonin, Martin Luther Kingin ja Marlon Brandon kautta Gill todisti taiteilijana kokonaisen sukupolven tarinoita. James Gillin uusin taide on realismin ja abstraktin maalaustaiteen yhteensulautuma. Valokuvat ovat yhä hänen taiteensa perusta. Hän sommittelee maalauksensa tietokoneella ja työstää tehosteita, joita hän kuvaa termeillä Metamage tai Mixed Media.[15]

Näyttelyitä

  • 1962/1964/1966 Alan Gallery, New York
  • 1963/1965/1967 Felix Landau Gallery, Los Angeles
  • 1964 Galeria George Lester, Rooma
  • 1966 Crocker Gallery, Sacramento
  • 1970 Civic Center, Topanga
  • 2005 San Angelo Museum of Fine Arts, San Angelo
  • 2012 ”L.A. Raw”, Pasadena Art Museum, Pasadena
  • 2013 art Karlsruhe
  • 2014 ART Innsbruck
  • 2015 antiques & art fair, Luxemburg

Teoksia julkisissa kokoelmissa

Kunniamaininnat ja palkinnot

  • Art fellowship, University of Texas, 1959
  • Awarded Purchase Prize, Sixty-seventh Annual American Exhibition, Art Institute of Chicago, 1964

Kirjallisuutta

  • Alfred H. Barr: Painting and Sculpture in the Museum of Modern Art. Museum of Modern Art, 1977.
  • John I. H. Baur: Dictionary of Contemporary American Artists. 5. painos. Whitney Museum of American Art Catalogue of the Collection. Cummings, Paul (1987), 1974.
  • van Deren Coke: The Painter and the Photograph: From Delacroix to Warhol. University of New Mexico Press, Albuquerque 1964.
  • Lonnie Pierson Dunbier (toimittaja): The Artists Bluebook 34,000 North American Artists to March 2005. 2005.
  • Michael Duncan: Gill. L.A. RAW. Pasadena Museum of California Art. 2005.
  • Peter Hastings Falk (toimittaja): Who Was Who in American Art. 1564–1975. 1999.
  • Neil Harris, Martina R Norelli: Art, Design and the Modern Corporation. 1985.
  • Jaques Cattell Harris: Who's Who in American Art. 1976.
  • Premium Modern Art (toimittaja): James Francis Gill – The Absence of Color. 2018.
  • Peter Selz: Art Across America. 1965.
  • Henrey J. Seldis: James Gill. Sisään Los Angeles Times. 8. marraskuu 1965.
  • Smithsonian Institution: National Portrait Gallery Collection Illustrated Checklist. 1985.
  • Tampa Bay Art Center: 40 Now California Painters. 1968.
  • University of Oklahoma: East Coast-West Coast Paintings. 1968.
  • David McCarthy: Movements in Modern Art: Pop Art. 2000.
  • David McCarthy: Sincerely Disturbed: James Gill and Vietnam. 2005.
  • Jim Edwards, William Emboden, David McCarthy: Uncommonplaces: The Art of James Francis Gill. 2005.

Lähteet

  1. Sophia Fischer: Westlake art show draws fans of James Gill The Acorn. 10.4.2008. J.Bee NP Publishing, Ltd.. Viitattu 11.10.2015. (englanniksi)
  2. Museum of Modern Art
  3. Inge William: Glimpses of Truth: The Paintings of James Gill, 1965, s. 2.
  4. Jim Edwards, William Emboden, David McCarthy: Uncommonplaces: The Art of James Francis Gill, 2005, s. 209.
  5. dto., s. 36.
  6. dto., s. 44.
  7. dto., s. 46.
  8. dto., s. 212.
  9. Column of Henry J. Seldis, Los Angeles Timesin, 8.11.1965, taiteen päätoimittaja.
  10. Jim Edwards, William Emboden, David McCarthy: Uncommonplaces: The Art of James Francis Gill, 2005, s. 53.
  11. dto., s. 53 - 59.
  12. dto., s. 59.
  13. Wochenspiegel Trier, 10.9.2014, s. 2.
  14. Jim Edwards, William Emboden, David McCarthy: Uncommonplaces: The Art of James Francis Gill, 2005, s. 64.
  15. dto., s. 66.

    Aiheesta muualla

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.