James Brown

James Brown syntyi 3. toukokuuta 1933 16-vuotiaalle äidille ja 22-vuotiaalle isälle, jotka asuivat pienessä puuhökkelissä. Neljän tai viiden vuoden vanhana Brown muutti vanhempiensa kanssa Georgian Augustaan, jossa he asuivat parissa eri talossa jakaen aina paikan Brownin tätien kanssa. Vanhempien avioliitto oli vaikea ja äiti Susie jätti lopulta perheensä muuttaen New Yorkiin. Lapsena James vietti päiviä kuljeksien kaduilla, koulu jäi kesken seitsemännellä luokalla. Hän oli kiinnostunut musiikista ja esiintyi erilaisissa oman aikansa kykykilpailuissa saavuttaen jonkin verran menestystä. James opetteli pianon, kitaran ja huuliharpun soittoa sekä erilaisia tansseja, joilla hän viihdytti sodan aikana Camp Gordonin leirissä sotaan valmistautuneita joukkoja. Muusikko Louis Jordanin näkeminen filmillä antoi Brownille ratkaisevan inspiraation hakeutua musiikkialalle.

16-vuotiaana Brown oli mukana aseellisessa ryöstössä ja joutui Toccoan kaupungissa sijainneeseen nuorisovankilaan. Vankilatovereidensa kanssa Brown muodosti gospel-kvartetin ja jatkoi tällä linjalla myös vapauduttuaan vuonna 1952. Hän työskenteli muun muassa moottoritehtaalla ja koulun vahtimestarina. Tuolloin Brown tapasi tärkeän yhteistyökumppaninsa Bobby Byrdin, jonka yhtyeeseen hän pääsi sen aiemman jäsenen jouduttua tapetuksi. Yhtyeen nimeksi vakiintui muutamien muutosten jälkeen Flames ja kun ryhmän maine alkoi kasvaa, vakiintui muoto Famous Flames. Vuonna 1955 yhtye onnistui tekemään vaikutuksen Little Richardiin, jota Brown piti idolinaan. Richard suositteli yhtyettä managerilleen Clint Brantleylle, jonka kautta päästiin tekemään ensimmäinen levy King Records -yhtiön alaisuudessa toimineelle Federal-merkille. Vuonna 1956 julkaistu "Please, Please, Please" nousi R&B -singlelistalla sijalle viisi ja ylsi miljoonamyyntiin.

Lisää hittejä ei kuitenkaan aluksi meinannut syntyä, eivätkä yhdeksän seuraavaa singleä tuoneet kummempaa menestystä. Vuonna 1958 alkuperäinen yhtye oli hajonnut ja uudistetusta ryhmästä käytettiin nyt nimeä James Brown and the Famous Flames. Manageriksi vaihtui Ben Bart. Lopulta lokakuussa 1958 Brown levytti seuraavan hittinsä, R&B-singlelistan ykköseksi seuraavana vuonna nousseen balladin, "Try Me". Lisää menestyneitä kappaleita seurasi (muun muassa "I'll Go Crazy" sekä "Think"), ja Brown siirrettiin King Recordsin päätalliin. Hän kuului 1960-luvun alussa jo rhythm and bluesin keskeisiin nimiin. Vuonna 1962 Brown äänitti live-levyn nimeltä Live at the Apollo. Levy-yhtiö ei meinannut antaa lupaa live-levyn tekemiseen, koska ei uskonut sen menestyvän, mutta Brown uskoi projektiin ja levystä tulikin suuri kaupallinen menestys. Samana vuonna hän sai ensimmäisen kerran singlen Billboardin top 40 single-listalle (erotuksena pelkkien mustien artistien R&B-listasta). Tämä kappale oli cover-kappale "Night Train", jossa Brown itse soitti rumpuja ja laulamisen sijaan huuteli kiertueelleen osuneiden Yhdysvaltain itärannikon kaupunkien nimiä. Seuraavana vuonna hän ylsi pop-listalla jo 20 parhaan joukkoon omalla versiollaan vanhasta kappaleesta "Prisoner of Love". Hän oli jo aiemmin alkanut levyttää tällaisia hyvin hidastempoisia balladeja, kuten "Lost Someone" ja "Baby, You're Right", jotka kohottivat hänen mainettaan laulajana.

Brown lavalla vuonna 2005.

Brown yhdessä ruotsalaisamerikkalaisen tiskijukka Lars Jacobin kanssa konsertin jälkeen Tampassa 1972

Brown otti uuden soul -musiikkina tunnetun tyylin omakseen, ja häntä kutsutaan yhä usein "soulin kummisedäksi". Tämän ajan kuuluisimpia kappaleita olivat "Out of Sight" (1964), "It's a Man's, Man's, Man's World" (1964) sekä "I Got You (I Feel Good)" (1965). Toinen vuoden 1965 suuri hitti, "Papa's got a Brand New Bag", oli rytmiltään yhä intensiivisempi, ennakoiden afroamerikkalaisen musiikin tulevia suuntauksia. Tätä linjaa vei eteenpäin vuonna 1967 levytetty merkittävä single "Cold Sweat".

Brownin musiikki oli nyt etääntynyt jo kovasti tyypillisestä soulista. Kappaleet muodostuivat yhden tai kahden mutkikkaan riffin ympärille, ja yhtye keskittyi basistin ja rumpalin johdolla muodostamaan mahdollisimman intensiivisen rytmin. Lisäksi Brown oli omaksunut uudenlaisen laulutyylin, joka koostui pitkälle erilaisista huudahduksista, jotka tukivat musiikin perkussiivista painotusta. Brownin musiikki oli siis siirtymässä hyvää vauhtia kohti funkia. Live-esiintymisistään Brown teki omalaatuista show’ta, joissa hän ohjaili yhtyettään huudoilla ja esitteli yleisölle tanssiliikkeitä. Brownin lavashow't olivat yleisölle uudenlainen kokemus. Varsinkaan mustilta artisteilta ei oltu nähty ennen mitään vastaavaa. Brownin yhtyeessä soittivat tuohon aikaan monet R&B:n kärkinimet kuten pasunisti Fred Wesley, saksofonisti Maceo Parker ja kitaristi Jimmy Nolen.

1960-luvun lopussa Brownin vanha taustayhtye lähti matkoihinsa, ja tilalle tuli nuoria muusikoita, kuten Collinsin veljekset Bootsy (basso) ja Catfish (kitara). Uuden yhtyeen kanssa vuonna 1970 levytetyt singlet "Get Up (I Feel Like Being a) Sex Machine", "Super Bad" ja "Soul Power" muodostuivat funkin ehdottomiksi klassikoiksi. 1970-luvun alkupuoliskolla Brown teki yhtyeineen vielä lukuisia hittejä ollen funk -tyylin kenties tärkein edustaja. Vaikka Brownin albumeilla kuultiin myös hitaita balladeja, ei Brown tinkinyt hikisestä ja intensiivisestä tyylistään. Brownin musiikki ennakoi myös myöhempää hip hopia, kuten voi kuulla esimerkiksi vuonna 1974 julkaistuista singleistä "Payback" ja "Papa Don't Take No Mess".

Brownin patsas pian hänen kuolemansa jälkeen

Brownia oli luonnehdittu "show-bisneksen koviten töitä paiskivaksi mieheksi" ("the hardest working man in show business"). Varsinkin 1970-luvun alkupuolella uusia singlejä ja albumeita ilmestyi hurjaa vauhtia. Mutta 1970-luvun puolivälin jälkeen Brownin 20 vuotta kestänyt luova kausi alkoi olla ohi, minkä hän myönsi itsekin. Vuoden 1976 Bodyheat-levyn kappaleet olivat hänen kolmen tyttärensä säveltämiä (mikä myöhemmin johti tekijänoikeuskiistoihin). Tässä vaiheessa uraansa, 27. marraskuuta vuonna 1978, James Brown konsertoi ensimmäisen kerran Suomessa, Hotelli Hesperian yökerhossa.[2] Brown sai 1970-luvun puolivälin jälkeen vielä muutamia hittejä listojen kärkikymmenikköön (esimerkiksi kuuluisa "Living in America", 1985), mutta hän ei enää säveltänyt useimpia uusia kappaleitaan itse.

Viimeisten vuosikymmeniensä aikana Brown teki yhä useita levyjä sekä kiertueita, ja hänen tyylinsä säilyi intensiivistä funkia painottavana. Brown nousi lehtien otsikoihin myös esimerkiksi marijuanan hallussapidon, rahasotkujen ja ahdistelusyytösten takia. Hän esiintyi viimeisen kerran Suomessa vuoden 2006 marraskuussa. Seuraavana jouluaattona Brown joutui sairaalaan keuhkokuumeen vuoksi ja kuoli joulupäivänä 73-vuotiaana. Hänet piti haudata ennen vuodenvaihdetta, mutta suku ei ollut päästä yhteisymmärrykseen miten ja minne tähti haudataan. Helmikuun 2007 lopussa Brownin hautauksesta saatiin vihdoin tehtyä päätös, mutta hautapaikka päätettiin pitää salassa tähden lasten toivomuksesta. Brownilla oli tiettävästi 11 lasta, joista hän oli tunnustanut yhdeksän: viisi poikaa ja neljä tytärtä. Hän oli naimisissa kaikkiaan kolme kertaa.

Seuraavat James Brownin singlet nousivat kärkikymmenikköön joko R&B- tai POP-singlelistalla