Jakutianlaika

Helsinki voittaja, vuoden 2022 näyttelyn paras uros.

Jakutianlaika on keskikokoinen, kohtalaisen korkearaajainen ja voimakas arktinen koira. Sen pää on kiilamainen ja kohtalaisen terävä. Kallo on hieman pyöreä ja kohtalaisen leveä. Silmät ovat mantelinmuotoiset, suorat ja kauas toisistaan asettuneet. Väriltään ne voivat olla siniset, ruskeat, keskenään eriväriset tai "sekaväriset" (molemmissa silmissä sekä sinistä että ruskeaa). Korvat ovat korkealle asettuneet ja kolmionmuotoiset, asennoltaan joko pystyt tai puolipystyt. Kuono on kiilamainen ja kärkeä kohti asteittain kapeneva. Kirsu voi olla musta tai ruskea. Purenta on normaalisti joko leikkaava tai tasapurenta, mutta rotumääritelmä hyväksyy yli 3-vuotiailla koirilla myös alapurennan. Rintakehä on kohtuullisen syvä ja leveä. Runko on lihaksikas ja vahva. Selkä on suora, leveä ja vahva. Raajat ovat suorat, vahvat ja lihaksikkaat. Häntä on puolikaarelle selän päälle kiertynyt ja korkealle kiinnittynyt. Koiran liikkeiden tulee olla sulavat ja vaivattomat. Uroksen säkäkorkeus on 55–59 cm (ihanne 56 cm), nartun 53–57 cm (ihanne 55 cm).[4]

Jakutianlaikan sivuprofiili.

Jakutianlaikan pääprofiili.

Karvapeite on keskipitkä, paksu, tiheä, kiiltävä ja karhea. Karva on pidempää raajojen sisäpuolilla ja hännässä, missä se muodostaa "töyhtön"; uroksilla muita alueita pidemmät karvat muodostavat kaulan ympärille "kauluksen".[4] Karva on keskimääräisesti pidempää tai tuuheampaa kuin esimerkiksi siperianhuskyllä, luoden rotua paremmin tuntemattomalle helposti vaikutelman samojedinkoiran ja siperianhuskyn välimuodosta. Kaikki värit sallitaan kaksi- ja kolmivärisistä puhtaan valkoiseen. Valkoinen mustin merkein on erittäin yleinen väritys, ja myös muut valkokirjavat väritykset ovat yleisiä.[4]

Jo vuonna 1635 kasakat kirjoittivat niin sanottujen "koirajokien" liepeillä eläneistä koirista. Vuonna 1692 hollantilainen tiedemies Nicolaas Cornellisson Witsen kuvasi kirjassaan "Pohjois- ja Itä-Tataaria" jakuuttien perinnettä käyttää talvisin rekikoiria liikkumiseen. Hän ikuisti kyseisen tavan piirroksiin, samoin kuin myös jakuuttien koiriensa avulla harrastaman "vetohiihdon". Vuonna 1730 Vitus Ionassen Bering käytti polaarisen tai arktisen tyyppisiä jakutianlaikoja Kamtšatkan tutkimusmatkallaan. 1800-luvulla rotua tiedetään käytetyn postin kuljettamiseen. Vuonna 1850 professori Ivan Jakovlevitš Gorlov mainitsi kirjassa Obozrenije ekonomitšeskoi statistiki Rossii, kuinka jakuuttien reellä liikkumiseen ja kuormanvetoon jalostamat koirat elivät ulkona ympäri vuoden – kesäisin ne kaivautuivat kuoppiin vilvottelemaan ja talvisin painautuivat levolle lumikuoppiin.[4][5]

Rotu on historiansa aikana tunnettu mm. nimillä alazejanlaika (alazejevskaja laika), anjuiskinlaika (anjuiskaja l.), arktinen laika (arktitšeskaja l.), tšuvassianlaika (tšuvytšanskaja l.), evenkianlaika (evenkijskaja l.), kolyma-indigirkanlaika (kolyma-indigirskaja l.), ohotskinlaika (ohotskaja l.), omoloninlaika (omolonskaja l.), omsuktšaninlaika (omsuktšanskaja l.), polaarilaika eli napalaika (poljarnaja l.), koillinen rekikoira (severo-vostotšnaja jezdovaja l.), susumaninlaika (susumanskaja l.), tunguskanlaika (tungusskaja l.) ja yläjananlaika (verhojanskaja l.).[5]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jakutianlaika Wikimedia Commonsissa