Jakob Böhme

Jakob Böhme (1575 – 17. marraskuuta 1624, Görlitz, Saksa) oli saksalainen mystikko, teosofi[1] ja luonnontieteilijä.

Jakob Böhme (1730)

Böhme oli luterilainen suutari, joka asui ja työskenteli synnyinkaupungissaan Görlitzissä Itä-Saksassa. Hänellä oli nuoruudessaan mystisiä näkyjä ja kokemuksia, jotka huipentuivat vuonna 1600 näkyyn. Näky tuli hänen kertomansa mukaan valokeilassa, joka paljasti maailman hengellisen rakenteen ja hyvän ja pahan välisen suhteen. Kymmenen vuotta myöhemmin tullut toinen näky kirvoitti Böhmen kirjoittamaan ja julkaisemaan useita esseitä, joissa näkyy Paracelsuksen ja muiden uusplatonistien ja alkemistien vaikutus. Böhme pysyy kuitenkin lujasti kiinni kristillisessä perinteessä.

Böhmen teokset levisivät Saksassa, Englannissa ja jopa Ruotsissa ja Suomessa asti. Lars Ulstadius, Peter Schaefer, Jakob Ericksson, Erik Ericksson, Jaakko Kärmäki ja Jaakko Wallenberg olivat hänen suomalaisia kannattajiaan. Englannissa etenkin kveekareissa oli Böhmen kannattajia.

Jacob Böhme oli Pohjanmaan mystikoiden[2] oppi-isä.

Böhme oli itseoppinut filosofi ja teosofi, ammatiltaan suutari. Hän syntyi Görlitzin seuduilla Sleesiassa, kuoli Görlitzissä. Kiertäessään nuoruudessaan suutarinsällinä Saksan maata Böhme tutustui uskonnollisiin haaveellisiin lahkoihin: tutki sitten yhä edelleen Raamattua ja mystillisiä kirjoja. Toisinaan hänellä oli näkyjä, joissa hän luuli käsittävänsä todellisuuden sisimpiä perusteita. Hänen hartaasti uskonnolliset mietiskelynsä, jotka erityisesti kohdistuivat pahan olemassaoloon ja olemukseen, veivät hänet siihen ajatukseen, että itse Jumalassakin täytyy olla sisällinen vastakohta eli jotakin hämärää, joka yhä kirkastetaan valkeudeksi. Kaikki hyvä ja tullakseen todelliseksi ja näkyviin kaikki valo tarvitsee vastakohdan, jota vasten se taittuu. Sen vuoksi Böhme erottaa eri puolia jumaluudessa. Hän panee kaiken ensimmäiseksi lähtökohdaksi ”ilmestymättömän jumaluuden”, joka ei vielä ole mitään määrättyä olemukseltansa, ei valoa eikä pimeyttä, ei hyvää eikä pahaa, vaan ainoastaan ”suuri mysteeri”, ”ikuinen tyhjyys”, kaiken alkuperustus eli ”epäperustus” (Urgrund eli Ungrund). Itse jumaluudessa tapahtuu sisällinen kehitys, jonka kautta Jumala kirkastuu ja tulee tajuttavaksi itselleen. Samanluontoisilla rohkeilla haaveiluilla Böhme koettaa selittää maailman luomista ja. kehitystä, pahan alkulähdettä, syntiinlankeemusta ja niin edelleen.[3]

Böhme esitti aatteitaan ensiksi teoksessa Aurora oder die Morgenröte im Aufgang (1612). Sen johdosta häntä kiellettiin kirjoittamasta, mutta muutamien vuosien kuluttua hänen sisällinen kutsumuksensa kasvoi niin voimalliseksi, että hän ryhtyi siihen uudelleen, jonka jälkeen hän elämänsä viime vuosina sepitti useita, teoksia. Böhme sai uskonnollisten haaveilijani joukossa paljon innokkaita oppilaita, jotka käyttivät hänen teoksiaan hartauskirjoina. Suomeksikin käännettyinä niitä levisi 1700-luvulla Pohjanmaan mystikkojen kesken. Böhmen teosten leviämisestä Suomeen on tietoa julkaisuissaSuomi 1855; Matthias Akiander, Historiska upplysningar om religiösa rörelserna i Finland i äldre och senare tider I, II, IV, Kejserliga Alexanders-Universitetet (1860); Kirkollisia Sanomia 1901–1902.[3]