Jacques Tati

Tati aloitti show-esiintyjän uransa lavakoomikkona, esiintyen aluksi ristimänimensä Jacques Tatischeff alla. Hänen isänsä oli venäläinen ja äiti hollantilainen. Maanisena tarkkailijana ja taitavana miimikkona tunnettu Tati kehitti itselleen ohjelmanumeron, jossa hän parodioi tarkasti muun muassa tenniksen pelaajan ja kalastajan eleitä. Tati sai valtavan suosion lavaesiintyjänä, mutta alkoi kiinnostua enemmän elokuvista. Tati pääsi ohjaamaan ensimmäistä lyhytelokuvaansa piipahdettuaan muutamassa näyttelemässä. Tatin toinen lyhytelokuva Kirjeenkantajan koulu (L'école des facteurs, 1947) laajeni sittemmin kokoillan elokuvaksi Lystikäs kirjeenkantaja (Jour de fête, 1949)[1], joka sai valtavan suosion Ranskassa.

Jo Lystikkäässä kirjeenkantajassa nähtiin Tatin elokuvien tunnuspiirteet: vaikka kyseessä onkin äänielokuva, dialogin äänentaso on olemattoman alhaalla eikä sillä ole juurikaan merkitystä juonen kannalta. Ääniefektit puolestaan kuuluvat selvästi.^lähde? Puhumisen puutetta kompensoi Tatin kyky luoda puhtaasti fyysistä komediaa. Jacques Tatia onkin tämän johdosta pidetty Charlie Chaplinin komiikan perillisenä, ja koska Tatin elokuvien yhdistävä teema on modernien vitsauksien kritisoiminen, niistä vedetään usein linkkejä Chaplinin elokuvaan Nykyaika (Modern Times, 1936).[2]

Seuraavaa pitkää elokuvaansa Riemuloma Rivieralla (Les vacances de M. Hulot, 1953) varten Tati loi legendaarisen hahmonsa Monsieur Hulot'n. Loire-Atlantiqueen sijoittuvassa elokuvassa Hulot on hyväntahtoinen ja avulias mutta kömpelö miekkonen, jonka tunnusmerkkejä ovat lättänä huopahattu, piippu ja puhumattomuus. Hänen läsnäolonsa saa tavallisesti aikaan katastrofeja. Myös Riemuloma Rivieralla oli valtava menestys Ranskassa, ja sitä seurannut Enoni on toista maata (Mon oncle, 1958) toi Tatille Oscarin parhaasta ulkomaisesta elokuvasta.

Tatin kantavia teemoja ovat toisaalta ranskalaisen keskiluokan ironinen kuvaaminen, toisaalta kritiikki modernismia kohtaan ja perinteisen elämäntyylin nostalginen puolustaminen. Hänen huumorinsa nousee modernin, näennäisen tehokkaan elämäntavan aiheuttamista ongelmista. Lystikkäässä kirjeenkantajassa ranskalainen maaseutu on yhä rikkumattomasti ranskalaista ja kiireetöntä. Paikallinen postiljooni François (Tati) näkee uutisfilmin amerikkalaisten postinkantajien tehokkuudesta ja yrittää tehostaa toimintaansa, mutta joutuu erilaisten katastrofien jälkeen palaamaan takaisin perinteiseen tyyliinsä.

Elokuvan Enoni on toista maata maailma on jo kaksijakoinen. Monsieur Hulot’n ylempää keskiluokkaa edustava sukulaisperhe on hankkinut itselleen huippumodernin talon kaikkine nykyajan mukavuuksineen, mutta heidän rahan ja tavaran ympärillä pyörivä kliininen elämänsä ei ole onnellista. Perheenisä ajaa poikansa aamulla kouluun pitkin ruuhkaista moottoritietä, jolla ajaa satoja täysin samanlaisia autoja. Pojan koulu ja isän tehdas ovat täysin samanlaisia laatikkomaisia rakennuksia, joiden käyttötarkoitus selviää vain seinässä olevasta kyltistä. Vastapoolina toimii työtön Hulot, joka elää vaatimattomassa mutta kodikkaassa asunnossaan vanhan rehevän kaupunkikulttuurin ympäröimänä. Hänen elinpiiriään kuitenkin jatkuvasti nakerretaan modernin tieltä.

Suosion myötä Tati sai entistä enemmän resursseja elokuviinsa, ja käyttikin niitä runsain mitoin seuraavan elokuvansa Playtimen (1967) tekemiseen. Tati rakennutti elokuvaansa varten kokonaisen kulissikaupungin, käytti kallista 70-millistä filmiä perinteisen 35-millisen sijaan ja kuvasi lukemattomia ottoja. Jo pelkästään ääniraitaa työstettiin vuosi. Playtimessa modernismi on voittanut lopullisesti perinteisen elämäntavan, se on purevan satiirinen katsaus moderniin kaupunkilaiselämään, jossa ihmiset elävät sisällötöntä ja kliinistä elämää lasisten pilvenpiirtäjien ja amerikkalaisen kulutuskrääsän keskellä. Vaikka Playtime onkin nykyään filmihullujen lemmikki, oli se aikanaan valtava kaupallinen katastrofi. Kolme tuntia pitkä, käytännöllisesti katsoen juoneton elokuva ei tavoittanut yleisöään, joten Tati joutui myymään talonsa ja työskentelemään pikkurooleissa sekä ohjaamaan tv-mainoksia seuraavat vuodet maksaakseen velkansa.

Playtimen jälkeen Tati ehti ohjata vain yhden teatterielokuvan, Trafic – liikenne (Trafic, 1971). Traficissa Tati käsittelee edelleen modernistuvaa yhteiskuntaa, nyt lähinnä henkilöautoilun kautta. Väitetään, että elokuvan tuottajat halusivat Playtimen taloudellisen katastrofin jälkeen elokuvan, jossa oli selkeä juoni. Elokuvassa M. Hulot on retkeilyautoja valmistavan yrityksen Altra Motorsin suunnittelija, joka on matkalla viemässä malliautoa Pariisista Amsterdamin autonäyttelyyn. Elokuvaa voidaan pitää eräänlaisena road movien alkuasteena.

Viimeiseksi lyhytelokuvaksi jäi jalkapallodokumentti Forza Bastia (1978–2002), jonka hänen tyttärensä Sophie leikkasi Korsikan elokuva-arkistosta löytyneiden materiaalien perusteella.

1980-luvun alussa Tati suunnitteli vielä elokuvaa nimeltä ”Confusion”, jonka pääosiin hän kaavaili Sparks-rockyhtyeestä tunnettuja veljeksiä Ron ja Russell Mael. Hanke kuitenkin kaatui Tatin terveys- ja rahaongelmiin.[3][4]