Jacques Lacan

Jacques Lacan syntyi katoliseen perheeseen. Nuoruudessaan hän oli innostunut Baruch Spinozan ajattelusta. Vuonna 1932 hän julkaisi psykooseja käsittelevän väitöskirjansa De la psychose paranoїaque dans ses rapports avec la personnalité. Lacanin koulutusanalyytikkona toimi egopsykologian merkkihahmo Rudolph Loewenstein. Vuonna 1966 julkaistiin Lacanin artikkelikokoelma Écrits.

Klassisen psykoanalyysin piirissä Lacaniin suhtaudutaan arvostelevasti, eikä häntä pidetä virallisen psykoanalyysin edustajana. Hänen suhteensa psykoanalyyttisiin järjestöihin oli mutkikas. Jacques Lacan ja Daniel Lagache erosivat vuonna 1952 Ranskan psykoanalyyttisesta yhdistyksestä ja muodostivat oman ryhmänsä, josta Lacan kuitenkin pian irtautui ja perusti ”Freudilaisen koulunsa” (École Freudienne). Lacania ei hyväksytty Kansainvälisen psykoanalyyttisen yhdistyksen IPV:n koulutusanalyytikoksi vuonna 1963, mikä aiheutti uuden välirikon. Pari vuotta myöhemmin lacanilaiset erotettiin IPV:n yhteydestä. Seuraava välirikko tapahtui vuonna 1969, kun muutamat lacanilaiset erosivat ”Freudilaisesta koulusta” ja perustivat ”Neljännen ryhmän”.

Lacan säilyi kuolemaansa asti värikkäänä julkisuuden hahmona, ja hänellä on ollut tiettyä vaikutusta psykoanalyysin kehitykseen, vaikka hän asettuikin opillisesti kulkemaan omaa tietään – tunnuslauseena ”Takaisin Freudiin!”

Lacanin ajattelun taustalta löytyy Ferdinand de Saussuren lingvistiikka. Lacan esittää, että ihmisen tiedostumaton on muodostunut kielen tavoin. Keskeisiä käsitteitä Lacanin ajattelussa ovat reaalinen, imaginaarinen ja symbolinen. Näillä hän korvaa Sigmund Freudin esittämän kolmijaon id, ego, superego. Lacan on tunnettu esittämästään peilivaiheteoriasta, jonka kokemusperäinen tausta on Henri Wallonin tutkimuksissa. Hänen mukaansa lapsen peilisuhde hoitajaan on myöhempien identifikaatioiden imaginaarinen perusta. Imaginaarisessa vaiheessa lapsi huomaa eronsa muihin.

Lacanin mukaan kastraatio merkitsee falloksesta luopumista, mutta Lacan ei korosta Freudin alituisesti ylläpitämää viittausta miehen sukupuolielimeen. Näin ollen kastraatio on eräänlaista kaikkivoipuusharhasta luopumista. Juuri kielellisyys, tietoisuus ja kulttuuristuminen liittyvät Lacanin ajattelussa kiinteästi toisiinsa. Lacanin mukaan ihmisen olemista puhuvana olentona leimaa poissaolo. Tätä poissaoloa ratkaisten uskonnot, taiteet ja filosofiat toimivat symbolisessa rekisterissä vaalien ei-mitään omilla erityisillä tavoillaan.

Yksi Lacanin merkittävimmistä käsitteitä on objekti a (objet a tai objet petit a). Objekti a on subjektin korvautuva halun kohde, joka sisältää kuitenkin aina jotain reaalista, mikä ei tule artikulointien piiriin. Käsitteen taustalta löytyy Freudin das Ding, 'asia'.

Lacanin praksis keskittyy pikemmin toiseen (Autre tai grand Autre tai A) kuin ”minään” sikäli kuin sillä tarkoitetaan egoa. Hän on jyrkästi niin sanottua egopsykologiaa vastaan. Lacanin mukaan on eettisesti kyseenalaista asettaa terapian lähtökohdaksi ihmisen sopeutuminen ympäristöön. Ihmisen kysymys omasta identiteetistä on muovautunut useassa rekisterissä, jotka eroavat toisistaan olemuksellisesti.

• Au-delà du principe de réalité (1936)
• Les complexes familiaux dans la formation de l’individu (1938)
• Propos sur la causalité psychique (1946)
• L’agressivité en psychanalyse (1948)
• Le stade du miroir comme formateur de la fonction du Je (1949)
• Intervention sur le transfert (1951)
• Discours de Rome (1953)
• Fonction et champs de la parole et du langage en psychanalyse (1953)
• Les écrits techniques de Freud (S I) (1953–54)
• Le Moi dans la théorie de Freud et dans la technique de la psychanalyse (S II) (1954–55)
• Les psychoses (S III) (1955–56)
• La relation d’objet (S IV) (1956–57)
• Les formations de l’inconscient (S V) (1957–58)
• Le désir et son interprétation (S VI) (1958–59)
• L’éthique de la psychanalyse (S VII) (1959–60)
• Le transfert (S VIII) (1960–61)
• L’identification (S IX) (1961–62)
• L’angoisse (S X) (1962–1963)
• Les quatre concepts fondamentaux de la psychanalyse (S XI) (1964)
• Problèmes cruciaux pour la psychanalyse (S XII) (1964–1965)
• L’objet de la psychanalyse (S XIII) (1965–66)
• La logique du fantasme (S XIV) (1966–67)
• L’acte psychanalytique (S XV) (1967–68)
• D’un Autre à l’autre (S XVI) (1968–69)
• L’envers de la psychanalyse (S XVII) (1969–70)
• D’un discours qui ne serait pas du semblant (S XVIII) (1970–71)
• Ou pire… (S XIX) (1971–72)
• Encore (S XX) (1972–73)
• Les non dupes errent (S XXI) (1973–74)
• La troisième (1974)
• RSI (S XXII) (1974–75)
• Le sinthome (S XXIII) (1975–76)
• L’insu que sait de l’une bévue s’aile à mourre (S XXIV) (1976–77)
• Le moment de conclure (S XXV) (1977–78)
• La topologie et le temps (S XXVI) (1978–79)
• Dissolution (S XXVII) (1980)

• Baas, Bernard: Asia, ääni ja aika. Pohjautuu Bernard Baasin esitelmään Helsingin Lacan-piirin seminaarissa 10.10.1998. Suomentanut Kaisa Sivenius. Helsinki: Loki-kirjat, 2008. ISBN 978-951-825-009-1.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jacques Lacan Wikimedia Commonsissa

• Kurki, Janne: Jacques Lacan Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.
• Internet Encyclopedia of Philosophy: Jacques Lacan (englanniksi)