Jacques Chirac

Chirac syntyi keskiluokkaiseen perheeseen. Hänen isänsä Abel-François Chirac (1893–1968) oli yritysjohtaja ja äitinsä Marie-Louise Valette (1902–1973) oli kotiäiti. Perheellä oli selkeät talonpoikaiset juuret, vaikka kummankin vanhemman isoisät olivat olleet kansakoulunopettajia. Chiracin itsensä kertoman mukaan hänen sukunimensä tulee trubaduurien d’Oc-kielestä, runojen kielestä.

Jacques Chirac oli vanhempiensa ainoa lapsi, sillä häntä ennen syntynyt sisar kuoli hyvin varhain. Hän kävi koulua aluksi pariisilaisessa Lycée Carnot’ssa ja sittemmin Lycée Louis-le-Garnadin eliittikoulussa. Ylioppilastutkinnon jälkeen hän työskenteli kolme kuukautta matruusina hiililaivalla. Vuonna 1951 hän aloitti opintonsa Institut d’études politiques de Paris’ssa, josta hän valmistui vuonna 1954.

Opiskeluaikanaan hän toimi lyhyen aikaa aktiivisesti maansa kommunistisessa puolueessa ja varsinkin tulevan kustantajan Christian Bourgoisin kanssa yhteistyötä tehden. Hän myi L’Humanité -lehteä Rue de Vaugirard’illa ja osallistui vähintään yhteen kommunistisolun kokoukseen, kuten hän on itse kertonut. Vuonna 1959 hän allekirjoitti Tukholman vetoomuksen ydinaseistautumista vastaan. Aloite vetoomukseen oli tullut kommunisteilta ja sen vuoksi hän joutui kuulusteluun anoessaan ensimmäistä viisumiaan Yhdysvaltoihin. Hän seurasi kesällä 1953 Bostonissa Harvardin yliopiston Summer schoolia Vuonna 1957 hän meni Ranskan huippuvirkamiehille tarkoitettuun École nationale d’administrationiin. Chirac sai reserviupseerin koulutuksen Saumurissa 1956–1957 ja ilmoittautui vapaaehtoiseksi Algerian sotaan.

Valmistuttuaan ENAsta Chiracista saattoi valita viran Cour des Comptesissa. Huhtikuussa 1962 pääministeri Georges Pompidou valitsi hänet henkilökuntaansa, mistä alkoi Chiracin poliittinen ura. Jo tuolloin Chirac sai lempinimen ”Le Bulldozer”, joka jäi pysyväksi. Chirac pyrki Pompidoun ehdotuksesta gaullistien ehdokkaana kansalliskokoukseen 1967, jonne hän pääsi Corrèzen departementin edustajana. Hänen perheensä oli kotoisin alueelta, joka oli vasemmiston vankkaa tukialuetta. Chiracin voitto oikeiston ehdokkaana takasi hänelle paikan hallituksesta valtiosihteerinä (alempana ministerinä) sosiaaliasioissa.

Chirac meni myös 1956 naimisiin Bernadette Chodron de Courcelin kanssa. Bernadette Chirac oli vanhaa aatelissukua ja hänen sukulaisensa Alphonse Chodron de Courcel sattui olemaan kenraali Charles de Gaullen ministeri sekä Elysée-palatsin sihteeri 1959–1962.

Vuoden 1968 opiskelijamellakoiden aikana Chirac oli neuvottelemassa opiskelijoiden kanssa. Sen jälkeen hän oli talous- ja finanssiministeri Valéry Giscard d'Estaingin alaisena valtiosihteerinä 1968–1971. Ensimmäisen varsinaisen ministerinasemansa hän sai vuonna 1972 maatalousministerinä. Tuossa asemassa hän puolusti voimakkaasti Ranskan viljelijöiden etuja Yhdysvaltoja, Länsi-Saksaa ja Euroopan komissiota vastaan. Vuonna 1974 Chirac siirtyi sisäministeriksi ja presidentti Pompidou nimitti hänet valmistelemaan vaalikampanjaansa vuoden 1976 presidentinvaaleja varten. Työ kuitenkin keskeytyi kun Pompidou yllättäen kuoli.

Gaullistipuolue nimitti presidenttiehdokkaaseen Jacques Chaban-Delmasin, vaikka Chirac tuki Pierre Messmerin ehdokkuutta. Chaban-Delmasin valinnan jälkeen 39 kansanedustajaa ja 4 ministeriä julkaisi 43:n vetoomuksen (Appel des 43) FNRI-puoluetta edustavan Valéry Giscard d'Estaingin puolesta.

Valéry Giscard d'Estaing löi Chaban-Delmasin vaalin ensimmäisellä kierroksella ja voitti toiselle kierroksella vasemmiston François Mitterrandin. Hän nimitti Chiracin pääministeriksi.

Pääministerinä Chirac oli joulukuussa 1974 myymässä Irakiin ranskalaisen ydinreaktorin, jonka Israel tuhosi ilmaiskulla 1981.

Chirac valittiin myös gaullistipuolueen Union des Démocrates pour la Républiquen (UDR) johtoon 1974 huolimatta monien puolueen johtohahmojen vastustuksesta. Chaban-Delmas ja Michel Debré syyttivät häntä puolueen pettämisestä presidentinvaalissa. Chirac joutuikin jättämään pian puheenjohtajuuden. Pääministerinä hän ehti toimia vain muutaman vuoden 1974–1976, kun hän erosi erimielisyyksien vuoksi.

Vuodet 1977–1995 hän oli Pariisin pormestari. Chirac rakensi koneistokseen uuden uusgaullistisen puolueen, Rassemblement pour la Républiquen (RPR) joka hajotti UDR:n.

Joulukuussa 1978 Chirac hyökkäsi Valéry Giscard d'Estaingin eurohenkistä politiikkaa vastaan Appel de Cochinilla, jossa hän otti nationalistisen ja ulkomaalaiskammoisen kannan.

RPR tuki Chiracia presidentinvaaleissa 1981, mutta hän putosi ensimmäiselle kierroksella saaden 18 % äänistä, ja sosialisti François Mitterrand valittiin presidentiksi. Giscard syytti Chiracia tappiostaan Mitterrandille. Oikeisto hävisi myös seuranneet parlamenttivaalit, ja kun Giscard oli löyty, Chirac alkoi näyttää oikeiston johtajalta. RPR vähitellen hylkäsi gaullistisen politiikkaansa ja omaksui Giscardin tukipuolueen UDF:n talousliberaalin politiikan sosialistihallitusta vastaan ja myöhemmin Eurooppa-henkisen kannan kasvavaa nationalistista Front nationalia vastaan.

Pariisin pormestariajoiltaan Chiracia syytetään useista korruptiotapauksista. Vuonna 1999 oikeus kuitenkin lykkäsi juttujen tutkimuksen Chiracin ollessa presidentinvirassa.

RPR:n ja UDF:n liittouman voitettua vuoden 1986 parlamenttivaalit Mitterrand nimitti Chiracin pääministeriksi ja hän sai päävastuun sisäpolitiikasta. Chiracin hallitus yksityisti valtion yrityksiä ja kumosi sosialistihallituksen vuonna 1982 säätämän varallisuusveron (impôt sur les grandes fortunes, IGF) vuonna 1987.

Chirac pyrki presidentiksi toisen kerran 1988 Mitterrandia vastaan. Hän sai noin 20 % äänistä ensimmäisellä kierroksella ja hävisi toisella. Hän jätti tämän jälkeen hallituksen. Myös parlamenttivaalien tappion jälkeen puolueessa nousi kritiikkiä Chiracia kohtaan. Charles Pasqua ja Philippe Séguin syyttivät häntä gaullismin hylkäämisestä ja puolueen oikeiston "remonttimiehet" syyttivät häntä vaalitappioista. Chirac vaihtoi linjaansa Euroopan unionin suhteen 1992 ja kehotti äänestämään "kyllä" kansanäänestyksessä Maastrichtin sopimuksesta, vaikka puolueen äänestäjät olivat sitä vastaan.

Oikeiston voitettua vaalit 1993 Chirac jättäytyi sivuun pääministerin asemasta jättäen sen Edouard Balladurille, joka lupasi olla asettumatta Chiracia vastaan tulevissa presidentinvaaleissa.

Vuoden 1995 presidentinvaaleissa Chiracin päävastaehdokas oli sosialistinen Lionel Jospin. Myös Balladur asettui ehdolle mielipidekyselyjen kannustamana. Häntä asettui tukemaan osa entisistä Chiracin liittolaisista RPR:sta, kuten Pasqua ja Nicolas Sarkozy sekä UDF-puolue. Sen sijaan Alain Juppé ja Jean-Louis Debré jäivät Chiracin tueksi. Chirac arvosteli Balladurin uusliberalismia ja lupasi vähentää ”sosiaalista hajoamista” (fracture sociale) ja asettui näin keskustaan. Hän voitti ensimmäisellä kierroksella Balladurin niukasti (20,84 % vs. 18,57 %) Toisella kierroksella Chirac valittiin Ranskan presidentiksi hänen saatuaan yli puolet äänistä. Vastaehdokkaana ollut Jospin sai 47 % annetuista äänistä. Pääministeriksi valittiin Juppé.

Chirac oli luvannut vaalikampanjassaan veronkevennyksiä ja työllisyysohjelmia, mutta budjettileikkaukset osoittautuivat epäsuosituiksi. Vuoden lopulla Chiracia vastaan lakkoiltiin ja marras–joulukuussa 1995 seurasi yleislakko, joka oli suurin sitten vuoden 1968. Lakot olivat paljolti Juppén nyt paljastunutta korruptiota vastaan sekä suunniteltuja eläkeuudistuksia, jotka hylättiin^lähde?.

Pian valintansa jälkeen Chirac ilmoitti Ranskan jatkavan ydinkokeita Mururoan atollilla Ranskan Polynesiassa, uhmaten kansainvälistä kritiikkiä vastaan. 1. helmikuuta 1996 hän ilmoitti viimeisen koesarjan päättyneen ja Ranskan liittyvän ydinkoekieltosopimukseen.

Vuonna 1997 Chirac hajotti parlamentin tavoitteenaan saada uusissa vaaleissa tukea talouspoliittiselle ohjelmalleen. Sosialistit kuitenkin voittivat vaalit ja saivat enemmistön parlamentissa. Tästä seurasi viisi vuotta cohabitationia (suom. Yhteiselo), jolloin presidentti ja pääministeri edustivat eri puolueita. Pääministerinä toimi Lionel Jospin.

Chiracin asemaa heikensivät entisestään Pariisin hallinnosta paljastuneet korruptiotapaukset, kuten vaalitulosten väärentäminen. Tähän vaikuttivat etenkin Le Monde -lehden paljastukset 22. syyskuuta 2000, eli niin sanottu Méry-nauha. Chiracin seuraajana Pariisin johdossa toiminut Jean Tiberi joutui eroamaan ja kaupungin johtoon nousi vasemmiston Bertrand Delanoë.

Chirac asettui ehdolla uudelle kaudelle 2002. Ensimmäisellä kierroksella hän sai 19,88 % äänistä ja pääsi toiselle kierrokselle, jolla häntä vastaan asettui yllättäen oikeistolaisen Front national -puolueen Jean-Marie Le Pen. Jospin sai kolmanneksi eniten ääniä. Mielenosoituksissa monet Le Penin vastustajat käyttivät slogania: ”Äänestä roistoa, älä fasismia” (Votez escroc, pas facho).[3] Toiselle kierroksella Chirac löi Le Penin selkeällä äänten enemmistöllä. Presidentin tueksi muodostettiin Union pour la Majorité Présidentielle, johon liittyi suurin osa RPR:n, DL:n ja UDF:n kannattajista. UDF oli siirtynyt oikealla ja osa sen ehdokkaista sai tukea Front nationalilta. Vasemmisto puolestaan oli sekaisin Jospinin tappion jälkeen. UMP voitti presidentinvaaleja seuranneet parlamenttivaalit ja Jean-Pierre Raffarinista tuli pääministeri.

Maxime Brunerie yritti murhata Chiracin 14. heinäkuuta 2002 Champs-Élysées'llä Ranskan kansallispäivän juhlallisuuksissa. Hänet tuomittiin vuonna 2004 kymmenen vuoden vankeusrangaistukseen.

Yhdessä Saksan Gerhard Schröderin kanssa Chirac vastusti Yhdysvaltain presidentti George W. Bushin suunnitelmaa hyökätä Irakiin. Hän uhkasi käyttää Ranskan veto-oikeutta YK:n turvallisuusneuvostossa vastustaakseen voimankäytön sallimisen Irakia vastaan. Chiracista tuli sen jälkeen sekä amerikkalaisten että Tony Blairin tukijoiden vihan kohde. Vastoin amerikkalaisten väitteitä Chirac sanoi, ettei Irakista ollut välitöntä uhkaa, joka oikeuttaisi sodan.^lähde? Blairin ja Chiracin välit olivat muutenkin huonot: kesällä 2005 Blair pyrki leikkaamaan EU:n maataloustukia, joissa Ranska on yksi merkittävimmistä edunsaajista. Chirac taas yritti saada Isolta-Britannialta pois sen nauttimat alennukset EU:n jäsenmaksuista. Neuvottelujen kaatuessa molemmat syyttivät toisiaan. Tapahtuneen jälkimainingeissa Chirac sanoi Britannian suurimman annin maataloudelle olevan hullun lehmän tauti. Hän myös lisäsi, ettei britteihin voi luottaa, koska heidän ruokansakin on niin huonoa.[4][5]

29. toukokuuta 2005 Sopimus Euroopan perustuslaista hylättiin kansanäänestyksessä. Tämä oli tappio sekä Chiracille, UMP:lle että sopimusta tukeneelle vasemmistolle. Pääministeriksi nousi tämän jälkeen Dominique de Villepin.

11. maaliskuuta 2007 julkaistussa nauhoitetussa puheessaan Chirac ilmoitti, ettei aio enää pyrkiä ehdolle kolmannelle kaudelle. Hänen seuraajaehdokkaakseen oli jo ennen ilmoitusta noussut Nicolas Sarkozy, jonka suosiota sekä presidentti että pääministeri Dominique de Villepin olivat yrittäneet torpedoida. Chirac asettui toukokuussa 2006 tukemaan harvinaisessa televisiopuheessaan pääministeriään. Tästä huolimatta Sarkozy valittiin Chiracin seuraajaksi.

Oikeus tuomitsi Chiracin joulukuussa 2011 kahden vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen julkisten varojen väärinkäytöstä. Oikeuden mukaan Chirac oli palkannut poliittisia tukijoitaan keksittyihin virkoihin vuosina 1977–1995, jolloin hän oli Pariisin kaupunginjohtajana.[6] Näin Chirac oli ensimmäinen tuomittu Ranskan valtionpäämies sen jälkeen, kun marsalkka Philippe Pétain oli tuomittu vuonna 1945 yhteistyöstä saksalaisten miehittäjien kanssa; toisin kuin Pétain, Chirac ei kuitenkaan joutunut vankilaan.[7]

Chirac on kääntänyt ranskaksi Puškinin klassikkoteoksen Jevgeni Onegin, josta hänelle myönnettiin Venäjän valtionpalkinto.[8]

Presidenttiuransa jälkeen hän perusti säätiön suojelemaan kuolevia kieliä.[9] Bukarestin kaupunki nimitti hänet kunniakansalaiseksi 10. heinäkuuta vuonna 1997 yhdessä Yhdysvaltojen presidentti Bill Clintonin kanssa.[10]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jacques Chirac Wikimedia Commonsissa