Jacarenkaimaani

Jacarenkaimaani on suunnilleen samankokoinen kuin silmälasikaimaani ja muistuttaa sitä paljon ulkonäöltään ja elintavoiltaan. Lajin pituus on noin 2,5–3 metriä. Suomut ovat hyvin luutuneita. Suomut ovat vähemmän luutuneita sivuilta. Kuono on hieman lyhyempi kuin suvun muilla lajeilla. Jacarenkaimaania kutsutaan toisinaan 'piraijakaimaaniksi' sen huomiota herättävien hampaiden ansiosta. Epätavallinen piirre johtuu alaleuan suurista hampaista, jotka työntyvät esiin ylöspäin ja saa hampaat näyttämään siltä kuin ne olisivat sekaisin. Villien kaimaanien hampaat ovat yleensä lyhyemmät. Hampaiden sojottaminen on erityisen yleistä vankeudessa ja se aiheuttaa joskus yläleuan vahingoittumisen kun hampaat puhkaisevat sen. Hampaita on yhteensä 72–82. Jacarenkaimaanin asema omana lajinaan on vielä epävarma ja se saattaa olla vain silmälasikaimaanin alalaji, joksi se aiemmin luokiteltiin vaikka kuvattiin aluksi omana lajinaan.

Jacarenkaimaanin levinneisyys melko eteläinen. Sitä tavataan Pohjois-Argentiinassa, Lounais-Brasiliassa, Etelä-Boliviassa ja Paraguayssa. Levinneisyys menee osittain päällekkäin leveäkuonokaimaanin kanssa. Levinneisyys on kaikista kaimaaneista eteläisin. Jacarenkaimaani elää vaihtelevissa ympäristötyypeissä. Se viihtyy joissa ja järvissä joissa usein on kelluvaa kasvisainesta. Lajia tavataan muun muassa Pantanalin kosteikkoalueelta.

Jacarenkaimaanin pääasiallista ravintoa ovat vedessä elävät selkärangattomat, erityisesti etanat ja kalat, myös piraijat. Lisäksi se syö toisinaan käärmeitä. Lisääntymiskautena naaraat rakentavat pesäkeon johon ne munivat yleensä 21–38 munaa. Muninta tapahtuu sadekauden alussa tai keskellä. Naaras vartioi pesää munien hautumisen aikana. Vartioinnin määrään kuitenkin näyttää vaikuttavan suuresti se kuinka uhattu pesä on. Poikaset kuoriutuvat maaliskuussa.

Jacarenkaimaani Argentiinassa.

Jacarenkaimaaneja arvioidaan elävän luonnossa 100 000–200 000 yksilöä eikä laji ole uhanalainen. Sen on kuitenkin todettu vähentyneen Pantanalissa. Lajia pyydettiin laittomasti paljon 1970-luvulta 1980-luvulle asti, mikä on pääsyy alhaiseen lukumäärään. Järjestäytyneen salametsästyksen lisäksi ongelmana on jacarenkaimaanin elinalueiden supistuminen. Sen etuna on kuitenkin muihin krokotiilieläimiin verrattuna melko nopea lisääntyminen, mikä on auttanut kestämään metsästyspainetta paremmin ja toipumaan liiallisesta metsästyksestä. Kaimaanikantojen kestävän käyttöä on alettu kehittää on jo Argentiinassa, Brasiliassa ja Boliviassa. Myös Paraguayssa on alettu toimia. Villejä jacarenkaimaanikantoja osataan nykyään hoitaa kestävästi ja lajin tarhausohjelma on meneillään Brasiliassa ja Argentiinassa. Tarhaus vähentää luonnonkantoihin kohdistuvaa painetta ja krokotiilifarmeilta saadaan nahkoja. Nykyään Brasiliassa kaikkien kaimaaninnahkojen täytyy olla peräisin tarhatuilta eläimiltä. Jacarenkaimaani kuuluu CITES-sopimuksen liitteeseen II.

• Adam Britton: Crocodilian Species – Yacare Caiman (Caiman yacare) Florida Museum of Natural history. Viitattu 23.12. 2007. (englanniksi)
• Adam Britton: Action Plan - Caiman Yacare Florida Museum of Natural history. Viitattu 23. 12. 2007.