Jaakko Laakso

Laakso valmistui valtiotieteen maisteriksi Helsingin yliopistosta 1973 ja opiskeli Moskovan yhteiskuntatieteellisessä instituutissa 1978–1979. Hän työskenteli vähemmistökommunistien äänenkannattajan Tiedonantaja-lehden eduskuntatoimittajana 1976–1991 ja varapäätoimittajana 1989–1991.[1] Hän toimi myös luottamustehtävissä SKDL:n puolue-elimissä.

Laakso aloitti yhteiskunnallisen vaikuttamisen koululais- ja opiskelijaliikkeessä 1960-luvulla. Laakso oli ensimmäisen kerran ehdolla eduskuntaan vaaleissa 1975.[2] SKP:n ja SKDL:n kannattajien ryhmityttyä Vasemmistoliitoksi Laakso nousi vaaleissa 1991 eduskuntaan uuden puolueen listalta. Kansanedustajana hän keskittyi ulko- ja turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin ja toimi koko eduskuntauransa ajan puolustusvaliokunnan jäsenenä. Vuosina 1991–2007 hän oli valiokunnan varapuheenjohtaja. Vuosina 1992–2003 Laakso toimi myös Euroopan neuvoston yhtyneen vasemmistoryhmän puheenjohtajana Strasbourgissa.[1]

Kun Euroopan neuvostossa vuonna 2000 harkittiin Venäjän vastaisia toimia toisen Tšetšenian sodan vuoksi, neuvoston yleiskokous äänesti Venäjän äänioikeuden jäädyttämisestä. Äänestyksessä suomalaisvaltuuskunnan jäsenistä Laakso, SDP:n vasemman laidan Mikko Elo ja Keskustan K-linjalainen Tytti Isohookana-Asunmaa äänestivät Venäjän äänioikeuden jäädyttämistä vastaan, muut suomalaisedustajat, liberaalikeskustalainen Anneli Jäätteenmäki ja kokoomuslainen Martti Tiuri muiden länsieurooppalaisten rinnalla äänioikeuden jäädyttämisen puolesta.[3]

Laakso on arvostellut kärkevästi niin EU:ta kuin Natoakin, ja oli usein törmäyskurssilla puolueensa maltillisen puheenjohtajan Suvi-Anne Siimeksen kanssa. Siimes erosi Vasemmistoliiton puheenjohtajan tehtävästä 2. maaliskuuta 2006 ilmoittaen, että ei halua olla tukemassa entisten taistolaisten valitsemista eduskuntaan, ja mainitsi vastustajikseen kokemistaan henkilöistä nimeltä Laakson. Siimes oli valittu Uudenmaan vaalipiiristä kuten Laaksokin. Laakson ja Siimeksen henkilökohtaista välirikkoa kuvasi, että Siimes kieltäytyi jyrkästi lähtemästä ehdolle vuoden 2007 eduskuntavaaleissa samalla listalla Laakson kanssa.[4]

Laakso on tunnettu puhujanlahjoistaan. Hänet on valittu vuoden puhujamestariksi äidinkielen opettajien liiton kesätapahtuman yhteydessä järjestetyssä leikkimielisessä väittelyn suomenmestaruuskilpailussa.

Laakso ei asettunut ehdolle enää huhtikuun 2011 eduskuntavaaleissa[2].

Osana niin kutsutun suomettumisen jälkipyykkiä toimittaja Harri Nykänen kirjoitti Helsingin Sanomiin toukokuun lopussa 1993 uutisen, jonka mukaan Suojelupoliisi ei ollut vuonna 1983 uskaltanut varmasta näytöstä huolimatta asettaa silloin Tiedonantajan toimittajana työskennellyttä Laaksoa syytteeseen maanpetoksesta, koska tämä oli ollut ”poliittisesti liian arkaluonteinen henkilö”. Nykäsen mukaan Laakson sijaiskärsijäksi poimittiin paljon harmittomampi, Yleisradion toimittajana työskennellyt Matts Dumell, joka tuomittiin vankeuteen. HS:lle toimittamassaan vastineessa Laakso kiisti jyrkästi syyllistyneensä maanpetokselliseen toimintaan ja vakuutti halunneensa vain omalta osaltaan edistää Suomen ja Neuvostoliiton suhteita.[5] Suojelupoliisin entinen päällikkö Seppo Tiitinen on myöhemmin sanonut Laakson ”pelanneen” niin taitavasti, ettei hänen toimintansa ollut täyttänyt rikoslain määritelmää maanpetoksesta. Tiitisen mukaan Laakso ei myöskään ollut korkeimpien neuvostodiplomaattien suosiossa; esimerkiksi ministerineuvos Viktor Vladimirov oli suhtautunut Laaksoon hyvin kielteisesti.[6]

Kirjassaan Vasemmalta ohi (2007) Alpo Rusi epäili Laakson toimineen Itä-Saksan turvallisuuspalvelun Stasin lähteenä. Vuonna 2003 Jaakko Laakso kertoi Iltalehdessä toimineensa KGB:n konsulttina, kun poliitikot ja virkamiehet tarvitsivat yhteyksiä. Helsingin Sanomat vihjasi kirjoituksessaan, että Jaakko Laakso oli sotkeutunut maanpetturuuteen, mutta Suojelupoliisi ei nostanut syytettä Laaksoa vastaan.[7] Kirjassaan Politiikan julkisivu (2007) Suvi-Anne Siimes epäili, että Laakso ei ollut varsinaisesti agentti mutta Laakso toimi Neuvostoliiton edun mukaisesti ja antoi mielellään itsestään kuvan Tehtaankadun sisäpiiriin kuuluvana.

Verkkouutiset uutisoi 31. heinäkuuta 2014, että Laakson nimi nousi esiin Iso-Britanniassa Churchill Archives Centressä julkaistuissa Mitrohinin arkistossa, jotka käsittelevät KGB:n arkistonhoitaja Vasil Mitrohinin lännen tiedustelupalveluille vuotamia agenttien nimilistoja. Aineiston mukaan Laakson koodinimi oli Jan ja hänet oli värvätty KGB:n palvelukseen vuonna 1973.[8]

Vuonna 2018 julkaistussa Euroopan neuvoston korruptiota tutkineen ryhmän raportissa kerrotaan Laakson toimineen Azerbaidžanin lobbarina vähätellen maan ihmisoikeusloukkauksia.[9] Laakso myöntää lobbauksen.[10] Kesäkuussa 2018 Euroopan neuvoston sääntökomitea katsoi Laakson loukanneen lievästi neuvoston parlamentaarisen yleiskokouksen eettisiä sääntöjä ja antoi tälle elinikäisen porttikiellon Euroopan neuvoston ja parlamentaarisen yleiskokouksen tiloihin. Tutkimusryhmän raportin mukaan Laakso nähtiin usein lobbaamassa parlamentaarikkoja yleiskokouksen käytävillä Azerbaidžanin puolesta.[11]

Euroopan neuvoston Vasemmistoryhmä oli antanut Laaksolle porttikiellon jo aiemmin.[12] Hänen entinen avustajansa ja ”oppipoikansa” [13] Antero Eerola on myös toiminut Azerbaidžanin puolesta.[14]

Laakso toimi huhtikuussa 2018 bulgarialaisen Gisdi-nimisen järjestön edustajana vaalitarkkailijana presidentinvaaleissa. Raportin mukaan vaalit olivat demokraattiset, mutta raportin kuvaus vaalien avoimuudesta eroaa jyrkästi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyjin tekemistä huomioista.[15]

Laakson poika on Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton entinen puheenjohtaja, edelleen vihreässä liikkeessä aktiivinen Tapio Laakso, joka on toiminut Anni Sinnemäen erityisavustajana.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jaakko Laakso Wikimedia Commonsissa

• Matti Markkola: Punatulkku. Ylioppilaslehti 14.11.2008.