Jaakko Gauriloff

Gauriloff syntyi Petsamon Suonikylässä muutamia kuukausia ennen talvisodan syttymistä. Sodan vuoksi oli lähdettävä evakkoon, ja Gauriloff pantiin ahkioon ja sitä vetämään poro. Eläin kuitenkin säikähti ja ahkio ja poika lensivät ylösalaisin lumihankeen. Poika ei kuitenkaan edes herännyt uniltaan, ja evakkomatka saattoi alkaa. Jatkosodan jälkeen Suonikylän koltat asutettiin Sevettijärvelle, mutta Gauriloffin vanhemmat eivät suostuneet lähtemään sinne, jolloin Sevetin talo no. 1 jäi tyhjilleen. Vuonna 1956 Gauriloffit saivat kolttatilan ja -talon Nilijärveltä Nellimin läheltä, jonne he sitten asettuivat.[1]

Gauriloff kiinnostui musiikista 1950-luvulla kuunnellessaan Olavi Virran ja Veikko Tuomen levyjä kotonaan. “Opettelin Hopeisen kuun ja kaikki”, hän kertoi myöhemmin. Kun hän kuuli, että Olavi Virta on tulossa esiintymään Ivaloon, hän lähti katsomaan idoliaan, kulkien 40 kilometrin matkan polkupyörällään. Silloin Gauriloff päätti, että hän itsekin laulaisi tulevaisuudessa. Hän aloitti laulamisen 15-vuotiaana ja voitti Sodankylässä järjestetyn iskelmäkilpailun vuonna 1961. Kolme vuotta myöhemmin Gauriloff sijoittui kolmanneksi iskelmälaulun SM-kilpailuissa.

Gauriloffin menestys iskelmälaulun SM-kilpailuissa pantiin laajemminkin merkille. Suosikki teki hänestä jutun, jossa häntä tituleerattiin Nellimin James Deaniksi[3] ja maailman pohjoisimmaksi iskelmälaulajaksi,[4] ja hänen suosionsa ampaisi nousuun. Nellimiin lähetettiin fanipostia. “Se oli kauheaa. En saanut enää olla rauhassa”, Gauriloff muistelee noita aikoja. Häntä pyydettiin Helsinkiin, jonne hän menikin, mutta ei viihtynyt. “Minusta ei ollut kaupunkilaiseksi. En jaksanut katsella kivitaloja”, hän sanoo.[1]

Pohjoiseen palattuaan hän sai tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä: kahden viikon kiertue Pohjois-Suomessa yhdessä Olavi Virran kanssa. Vuonna 1970 Gauriloff muutti Rovaniemelle ja perusti Kaamos-nimisen yhtyeen. Samalla laulukieleksi vaihtui koltansaame.[1][5][6]

Gauriloff esiintyi 1970-luvun alussa ensimmäistä kertaa televisiossa sekä konsertoi Nils-Aslak Valkeapään ja Åsa Blindin kanssa. Kolmikko julkaisi myös albumin De čábba niegut runiidit vuonna 1976. Levy sai joiltakin kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, muun muassa Helsingin Sanomat ei pitänyt sitä aitona saamelaisten musiikkina. Vuonna 1981 Gauriloff levytti reggae-tyylisen kappaleen ”Tanja”, joka sijoittui Levyraadissa toiseksi.[6]

Gauriloff toimi pitkään läänintaiteilijana ja kiersi yhdessä Ilpo Saastamoisen kanssa ympäri pohjoiskalottia tallentamassa saamelaisten kansanmusiikkia Tromssan yliopistolle. Materiaalia julkaistiin vuonna 1992 albumilla Kuäʹckkem suäjai vueʹlnn. Vuosina 1993–1999 Gauriloff toimi Äkäslompolossa esitetyn Velho-oopperatrilogian solistina. Hän on esiintynyt myös eri puolilla Eurooppaa sekä Yhdysvalloissa ja Japanissa.[6] Iskelmän ja kansanmusiikin lisäksi Gauriloff on julkaissut myös joikua sisältävän albumin Finlande vuonna 2002.[7]

Marraskuussa 2013 Gauriloff sai Saamelaiskäräjiltä tunnustuspalkinnon 50-vuotisen taiteilijauransa kunniaksi.[2]

Kitaristi Leo Gauriloff oli Jaakko Gauriloffin nuorempi veli. Heidän sisarentyttärensä on elokuvaohjaaja Katja Gauriloff.

• Risto Pyykkö: Jaakko Gauriloff polki sateen läpi Nellimistä Ivaloon nähdäkseen Olavi Virran – kymmenen vuotta myöhemmin laulava kolttapoika nousi idolinsa kanssa samalle lavalle lapinkansa.fi. 26.01.2020. Rovaniemi: Lapin Kansa. Viitattu 27.1.2020.