J. Johnston Pettigrew

Johnston Pettigrew syntyi Ranskan hugenottitaustaiseen rikkaaseen perheeseen Tyrrell Countyssä Pohjois-Carolinassa. Hän meni Pohjois-Carolinan yliopistoon Chapel Hilliin 15-vuotiaana. Hän valmistui matematiikasta ja klassillisista kielistä ja oli filantrooppisen seuran jäsen. Hän johti myös luokkansa nyrkkeilyä ja miekkailua. Hän ansaitsi kiitosta saavutuksistaan presidentti James K. Polkilta, joka nimitti hänet apulaisprofessoriksi Yhdysvaltojen laivastoakatemiaan. Sitten hän opiskeli lakia Baltimoressa ja liittyi setänsä yritykseen Charlestoniin Etelä-Carolinaan, ja matkusti Saksaan opiskelemaan lakia. Hän matkusteli ympäri Eurooppaa seitsemän vuotta, missä hän oppi puhumaan ja kirjoittamaan ranskaa, saksaa, italiaa ja espanjaa ja lukemaan kreikkaa, hepreaa ja arabiaa. Hän kirjoitti matkakirjan ”Notes on Spain and the Spaniards” ja vietti aikaa palveluksessa diplomaattina.

Palattuaan Yhdysvaltoihin Pettigrew valittiin Etelä-Carolinan hallintoon 1856. Huolimatta saavutuksistaan kielitieteessä ja siviiliosaamisestaan, Pettigrew suuntasi sotilasuralle palvellakseen maataan ja kotiosavaltiotaan. Joulukuussa 1860 hän palveli Etelä-Carolinan kuvernöörin adjutanttina ja seuraavassa huhtikuussa osallistui neuvotteluihin kuvernöörin toimiston, Etelä-Carolinan sotilasviranomaisten ja Unionin Fort Sumterin komentajan välillä Charlestonin satamassa.

Kun sota oli julistettu Pettigrew liittyi Hamptonin legioonaan, joukkoon, jonka Wade Hampton III oli kerännyt Etelä-Carolinasta, sotamiehenä, vaikka hän nopeasti hyväksyi everstin tehtävät 1. Etelä-Carolinan kivääreissä. Hän palasi Pohjois-Carolinaan komentamaan 12. (myöhemmin 22.) Pohjois-Carolinan jalkaväkeä. Sekä Jefferson Davis että kenraali Joseph E. Johnston kehottivat häntä hyväksymään korkeamman komennuksen, mutta hän kieltäytyi sotilaskokemuksensa vähäisyyden vuoksi. Kuitenkin, kun taitavien upseerien tarve tuli konfederaation armeijassa suureksi, uusi eversti käskettiin pian Virginiaan hyväksymään ylennys prikaatikenraaliksi 26. helmikuuta 1862.

Kun nuori sukulainen pyysi ”turvapaikkaa” Pettigrewin esikunnassa, hän vastasi ”Vakuutan sinulle että prikaatin turvattomin paikka olen minä. Kaikin tavoin pyri saamaan hänet irti typerästä turvapaikkakuvitelmastaan, mitä hän tulisi katumaan myöhemmin. Vaaran paikka on kunnian paikka.” Hän tarkoitti totta sanoillaan.

Virginian niemimaalla käytyjen taistelujen aikana kesällä 1862, Pettigrew haavoittui vakavasti Seven Pinesin taistelussa. Häneen osui luoti, joka vahingoitti hänen kurkkuaan, olkapäätään ja henkitorveaan. Pettigrew miltei vuosi kuiviin, ja kun hän makasi haavoittuneena, hän sai toisen luodin käteensä ja häntä iskettiin pistimellä oikeaan jalkaan. Uskoen haavansa kuolettaviksi, Pettigrew ei antanut ainoankaan miehistään jättää taisteluasemiaan kantaakseen hänet taakse. Kuolleena kentälle jätettynä hän tuli tajuihinsa unionin sotavankina. Hänet vaihdettiin kaksi kuukautta myöhemmin, hän toipui haavoistaan ja vietti syksyn komentaessaan kenraalimajuri Daniel Harvey Hillin divisioonan prikaatia Richmondin ympärillä. Talvella hän komensi prikaatia Etelä-Virginiassa. Hän palasi Pohjois-Carolinan prikaatiinsa juuri ajoissa aloittaakseen Gettysburgin kampanjan kesäkuussa 1863.

Konfederaation sotaministeriö oli sijoittanut Pettigrewin prikaatin kenraali Robert E. Leen Pohjois-Virginian armeijaan ja Pettigrew matkusti Fredericksburgiin Virginiaan, liittyäkseen uudestaan siihen armeijaan toukokuussa. Pettigrewin prikaati oli yksi vahvimmista kenraalimajuri Henry Hethin divisioonassa kenraalimajuri A.P. Hillin kolmannessa armeijakunnassa. Tuoreissa univormuissa ja aseistettuina osavaltion miliisin asevarastoista otetuilla kivääreillä, hänen rykmenttinsä esittivät hienon sotilaallisen ilmestyksen marssilla läpi Marylandin ja Pennsylvanian. Jotkut hänen rykmenttiupseereistaan kuuluivat myös Pohjois-Carolinan plantaasien ”aristokraatteihin”, mukaan lukien eversti Collett Leventhorpe, 11. Pohjois-Carolinan jalkaväen komentaja ja 21-vuotias Harry Burgwyn, 26. Pohjois-Carolinan komentaja. Hänen prikaatinsa ei ollut ollut taistelussa lähes vuoteen ja käsitti yli 2 500 upseeria ja miestä.

Pettigrewin prikaati yhdistyi rautaprikaatiin 1. heinäkuuta 1863, McPhersonin ja Herbstin farmeilla länteen Gettysburgista, missä kaikki neljä hänen rykmenttiään kärsivät tuhoisia menetyksiä — yli 40 % tappiot — mutta onnistuivat ajamaan unionin joukot pois McPhersonin harjanteelta. Kenraali Pettigrew otti divisioonan komennon kenraali Hethin haavoituttua sinä iltapäivänä ja yritti uudelleenjärjestää moukaroidun divisioonan seuraavan päivän taistelussa.

3. heinäkuuta Lee valitsi Pettigrewin divisioonan marssimaan vasemmalla kenraalimajuri George Pickettin divisioonasta kuuluisassa jalkaväkihyökkäyksessä nimeltään Pickettin hyökkäys (vaikka jotkut nykyiset historioitsijat ovat käyttäneet nimeä ”Pickett-Pettigrew-Trimblen hyökkäys” kuvaamaan sitä koska Pickett johti vain kolmasosaa miehistä hyökkäyksen aikana). Tämä oli virhe Leeltä. Hän ei konsultoinut Pettigrewin kanssa selvittääkseen tämän divisioonan hirvittävän tilan.

Kun divisioona eteni, se sai vastaansa murhaavaa tulta. Pettigrewin hevonen ammuttiin hänen altaan ja hän jatkoi jalkaisin. Hän pääsi 100 jaardin päähän kiviaidasta Cemetery Ridgellä, ja haavoittui pahoin vasempaan käteensä tykinammuksen räjähdyksessä. Kovista tuskistaan huolimatta Pettigrew jäi sotilaidensa luokse kunnes oli ilmeistä että hyökkäys oli epäonnistunut. Pidellen veristä kättään hän käveli kohti Seminary Ridgeä ja kohtasi Kenraali Leen. Pettigrew yritti puhua mutta Lee, nähdessään hirveän haavan puhui ensin: ”Kenraali, olen pahoillani nähdessäni sinun haavoittuneen. Mene selustaan.” Pettigrew tervehti kivuliaasti, ei puhunut mitään vaan palasi selustaan.

Kenraali Pettigrew jatkoi divisioonansa komennossa peräännyttäessä Potomac-joelle kunnes Heth toipui. Tulvivan Potomacin pysäyttämänä Falling Waters -joella Länsi-Virginiassa, Pettigrewin prikaati teki nopeasti puolustuslinjan Marylandin puolelle suojatakseen joenylityspaikan tietä. Unionin ratsuväki tiedusteli jatkuvasti asemia kun Leen armeija ylitti ponttoonisiltoja Länsi-Virginiaan. Aamulla 14. heinäkuuta Pettigrewin prikaati oli yksi viimeisistä konfederaation yksiköistä Potomac-joen pohjoispuolella, kun unionin joukot etenivät paikalle. Pettigrew johti sotilaitaan etulinjassa jalkaisin, kun unionin ratsuväkimies Michigan-prikaatista ampui häntä lähietäisyydeltä, ja luoti osui häntä vatsaan. Hänet kannettiin välittömästi selustaan ja Potomacin yli, sillä hän ei halunnut jäädä liittovaltion joukkojen käsiin. Hän kuoli kolme päivää myöhemmin lähellä Bunker Hilliä Länsi-Virginiassa. Hänen prikaatinsa oli kärsinyt 56 % menetykset, ja tuhottu taistelorganisaationa kokonaan.

Pettigrewin menetys tuhosi hänen perheensä suruun, ja hänen kuolemansa vuoksi pidettiin Pohjois-Carolinassa surupäivä. Hänen kuolemansa vaikutti myös Leehen, joka kirjoitti ”Armeija on menettänyt urhoollisen sotilaan, ja konfederaatio pätevän upseerin”. Kenraali Pettigrewin ruumis palautettiin Pohjois-Carolinaan perhetilalle, ”Bonarvaan”, mikä on nyt osa Pettigrewin valtiopuistoa Tyrrell Countyssä.

Kenraali James Johnston Pettigrewin leiri #1401 ja Yhdysvaltain armeijan laivaston alus toisessa maailmansodassa nimettiin hänen mukaansa.

Pettigrewiä näytteli George Lazenby vuoden 1993 elokuvassa Gettysburg.

• Busey, John W., and Martin, David G., Regimental Strengths and Losses at Gettysburg, Hightstown, NJ: Longstreet House, 1982.
• Eicher, John H., and Eicher, David J., Civil War High Commands, Stanford University Press, 2001, ISBN 0-8047-3641-3.
• Gottfried, Bradley M., Brigades of Gettysburg, Da Capo Press, 2002, ISBN 0-306-81175-8.
• Tagg, Larry, The Generals of Gettysburg (Arkistoitu – Internet Archive), Savas Publishing, 1998, ISBN 1-882810-30-9.
• U.S. War Department, The War of the Rebellion: a Compilation of the Official Records of the Union and Confederate Armies, U.S. Government Printing Office, 1880–1901.