J. B. M. Hertzog

Hertzog oli syntyjään Kapmaan hollantilainen[2] ja sukujuuriltaan saksalainen.[3] Hän opiskeli lakitiedettä Victoria Collegessa Stellenboschissa ja Amsterdamin yliopistossa Hollannissa. Valmistuttuaan vuonna 1892 hän toimi kolme vuotta lakimiehenä Pretoriassa Transvaalissa, minkä jälkeen hänet nimitettiin tuomariksi Oranjen vapaavaltion ylioikeuteen. Toisen buurisodan aikana hän liittyi Oranjen armeijaan ja kohosi vuonna 1900 sen apulaiskomentajaksi. Hän oli mukana pitkään jatkuneessa sissisodassa ja allekirjoitti vastentahtoisesti Vereenigingin rauhansopimuksen vuonna 1902.[1][3] Hän lähti muutamaa vuotta myöhemmin politiikkaan perustamalla Orangia-Unie (Oranjen liitto) -nimisen puolueen.[1]

Kun Iso-Britannia myönsi siirtomaakseen alistamalleen Oranjejoen siirtokunnalle vuonna 1907 itsehallinnon, Hertzogista tuli sen ensimmäinen oikeus- ja opetusministeri. Hän oli mukana laatimassa Etelä-Afrikan unionin perustuslakia. Unionin perustamisen jälkeen vuonna 1910 sen ensimmäinen pääministeri Louis Botha otti hänet oikeusministeriksi hallitukseensa.[1][2] Botha ja Hertzog ajautuivat pian erimielisyyksiin, sillä Botha pyrki sovintoon Ison-Britannian ja Etelä-Afrikan brittiläisen vähemmistön kanssa, kun taas Hertzog halusi vapauttaa Etelä-Afrikan vieraasta vallasta ja säilyttää afrikaanerit ja britit selkeästi erillisinä kansallisuuksina. Hertzogin pyrkimys nostaa afrikaansin kieli englannin rinnalle koululaitoksessa ja hallinnossa vaaransi Bothan maltillisen sovintopolitiikan.[3] Vuonna 1912 pitämissään puheissa Hertzog hahmotteli poliittiset periaatteensa, ”Etelä-Afrikka ensin” ja ”kahden virtauksen politiikka”, joista jälkimmäinen tarkoitti brittiläisen ja afrikaaneriväestön rinnakkaista ja itsenäistä kehitystä.[1]

Botha kokosi joulukuussa 1912 uuden hallituksen ilman Hertzogia. Afrikaanerinationalistit kerääntyivät Hertzogin ympärille ja hänen johdollaan perustettiin vuonna 1914 Kansallispuolue, joka asettui vastustamaan Bothan päätöstä viedä Etelä-Afrikka ensimmäiseen maailmansotaan Ison-Britannian rinnalle.[1][3][2] Hertzog ei asettunut avoimesti tukemaan syksyn 1914 aseellista kapinaa. Hän jatkoi näkyvästi oppositiossa myös Jan Smutsin tultua pääministeriksi.[2]

Hertzogin hallitus vuonna 1929, Hertzog eturivissä keskellä.

Vuoden 1922 Witwatersrandin alueen työlevottomuuksien jälkeen pääosin englanninkielinen Työväenpuolue muodosti liiton Kansallispuolueen kanssa. Tämän liittouman menestys vuoden 1924 parlamenttivaaleissa nosti Hertzogin Etelä-Afrikan pääministeriksi. Hertzogin hallitus muun muassa antoi afrikaansille virallisen kielen aseman ja otti käyttöön Etelä-Afrikan unionin lipun. Hertzogin tukema, vuonna 1931 voimaan astunut Westminsterin säädös antoi Etelä-Afrikalle käytännössä täyden itsenäisyyden siirtomaavallasta.[1][3] Hertzogin hallinnon on sanottu myös luoneen pohjan myöhempien vuosikymmenien apartheid-politiikalle. Hertzog pelkäsi maan mustan enemmistön ja englanninkielisen valkoisten sisäisen vähemmistön voivan liittoutua afrikaanereita vastaan, joten hän pyrki vahvistamaan rotuerottelua ja pitämään mustat kaiken päätösvallan ulkopuolella.[3] Kapmaassa osalla mustasta väestöstä oli ollut äänioikeus, mutta Hertzogin hallitus lakkautti sen. Teollisuuden työpaikat pyrittiin varaamaan vain valkoisille ja heimoreservaatteja lisättiin.[1][3]

1930-luvun laman aikana Hertzogin talouspolitiikka epäonnistui, joten vuonna 1933 hän joutui muodostamaan koalitiohallituksen pääkilpailijansa Jan Smutsin kanssa. Seuraavana vuonna heidän puolueensakin yhdistyivät uudeksi Yhtyneeksi puolueeksi.[1][3] Afrikaanerinationalistien jyrkin siipi perusti tämän jälkeen ”Puhdistetun kansallispuolueen” Daniel F. Malanin johdolla. Yhtynyt puolue sai suuren voiton vuoden 1938 vaaleissa, mutta kysymys Etelä-Afrikan suuntautumisesta suursodan puhjetessa Euroopassa jakoi puolueen.[1] Hertzog vaati puolueettomuutta, Smuts Ison-Britannian tukemista. Kolme päivää toisen maailmansodan puhkeamisen jälkeen syyskuussa 1939 parlamentti hylkäsi hallituksen esityksen puolueettomusjulistuksesta, jolloin Hertzog erosi pääministerin tehtävästä ja Smuts muodosti uuden hallituksen.[1][3]

Hertzogin patsas Etelä-Afrikan parlamenttitalon luona, poistettu vuonna 2013.

Palattuaan oppositiojohtajaksi Hertzog teki sovinnon Malanin kanssa ja he perustivat ”Uudelleenyhtyneen kansallispuolueen”. Se kuitenkin ajautui pian hajaannukseen, kun Malanin ryhmän äärinationalistit hylkäsivät puoluekokouksessa Hertzogin ohjelman, joka perustui edelleen afrikaansin ja englannin kielen tasa-arvoisuuteen.[1][3] Hertzog vetäytyi politiikasta vuonna 1940.[1] Hieman ennen kuolemaansa hänet houkuteltiin vielä uuteen Afrikaaneripuolueeseen, mutta hänen kansallissosialismia myötäilleet viimeiset puheensa eivät saaneet enää kannatusta keneltäkään.[3]