Juho Kusti Paasikivi

Juho Kusti Paasikiven isä oli tamperelaisen kauppias Karl Frestadiuksen renki Johan August Hellstén ja äiti Karoliina Wilhelmina Hellstén (o.s. Selin). Heidän poikansa Johan Gustaf Hellstén, myöhemmin nimellä Juho Kusti Paasikivi, syntyi 27. marraskuuta 1870 Huljalan kylän Kulma-Seppälän talon savusaunassa Koskella Hl. (nykyään Hämeenkoski). Paasikiven vanhemmat asuivat Tampereella, mutta poika syntyi heidän kauppareissullaan Lahden markkinoille. Kotiinpaluun jälkeen Juho Kusti Paasikivi merkittiin Tampereen kirkonkirjoihin.[6]

Paasikiven äiti kuoli toukokuussa 1875, jolloin poika oli vasta nelivuotias. Äidiltä jäi Juho-pojan lisäksi viisi vuotta vanhempi avioton Karolina-tytär, jonka Johan August Hellstén oli ottanut nimiinsä avioliiton yhteydessä. Seuraavan vuoden syksyllä perhe muutti Hollolaan Lahden taajamaan, jonne Johan August perusti kangaskaupan. Mukana seurasi kahden lapsen lisäksi Karoliina-vainajan vanhempi sisar Katarina Hagman.[7] Yritys menestyi hyvin, ja Johan August teki kauppaa myös ympäröivällä maaseudulla.[8]

Kesäkuussa 1877 tulipalo tuhosi lähes kaikki Hollolan Lahden kylän talot. Seuraavan vuoden heinäkuussa Johan August osti tonttihuutokaupassa Lahden kauppalasta tontin, mihin hän vuonna 1879 rakennutti uuden kangaspuodin.[8] Samaan aikaan Juho-poika opiskeli Hollolan kunnan Lahden kylän kansakoulussa kohtalaisella menestyksellä.[9]

Lahden kauppalaa koetteli 1880-luvulla pula-aika, mikä heijastui myös Johan August Hellsténin liiketoimintaan. Siitä huolimatta hän huomasi Juho-pojan älylliset taidot ja lähetti tämän syksyllä 1882 tuon ajan johtavaan suomenkieliseen oppikouluun Hämeenlinnan normaalilyseoon.[10] Suomalaiskansallisen fennomania-aatteen vaikutuksesta suomenkieliset oppikoulut nostivat päätään 1870- ja 1880-luvuilla. Yksi suomenkielisyyden merkittävimmistä oppikouluista oli Helsingistä vuonna 1872 Hämeenlinnaan muuttanut normaalilyseo. Opettajat olivat korkeatasoisia, ja Juho Kusti Paasikivi oli luokkansa priimus.[11]

Elokuussa 1884 Johan August Hellstén kuoli lyhyen aikaa sairastuttuaan ja jätti yli 4 000 kultamarkan velat. Pian kuoli myös Juho Kusti Paasikiven sisarpuoli Karolina Hagman. Hänen tätinsä Kaisa Hagman yritti jatkaa kangaspuodin pyörittämistä, mutta sen epäonnistuttua koko kiinteistö jouduttiin myymään. Myöhemmin Kaisa-täti jatkoi rihkamakauppiaana vuokraamassaan pienessä liiketilassa, missä myös Juho Kusti loma-aikoinaan autteli. Syksyllä 1887 Juho Kusti siirtyi opiskelemaan lukioon ja suomensi sukunimensä Paasikiveksi.[12]

Juho Kusti Paasikivi kirjoitti vuonna 1890 ylioppilaaksi.[13] Saman vuoden syksyllä hän ilmoittautui opiskelijaksi Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon Helsinkiin. Hämeenlinnan lyseon suomalaiskansallinen henki suuntasi Paasikiveä alun perin historiantutkijan uralle, niinpä hän valitsi pääaineikseen venäjän kielen ja kirjallisuuden.[14] Yliopistossa vaikuttivat suomalaiskansalliset aatteet, mutta samalla haluttiin edetä varovasti ja vakuuttaa Venäjän keisari Suomen suuriruhtinaskunnan lojaalisuudesta. Venäjä oli aloittanut Suomen vähittäisen venäläistämisen (ensimmäinen sortokausi), ja syksyllä 1890 esiteltiin niin sanottu postimanifesti, jonka tarkoituksena oli yhdenmukaistaa suuriruhtinaskunnan tulli-, raha- ja postilaitokset Venäjän keisarikunnan laitosten kanssa. Paasikivi liittyi yliopiston Hämäläis-Osakunnan jäseneksi kaksi viikkoa manifestin julkistamisen jälkeen.[15] Osakunnassa vallitsi konservatiivinen ja suomalaiskansallinen henki.[16]

Yliopistossa opiskelun ohella Paasikivi toimi Uuden Suomettaren avustajana vuodesta 1890 alkaen.[17] Seuraavan vuoden syksyllä Paasikivi kävi opiskelu- ja toimittajamatkalla Novgorodissa.[18] Yli puoli vuotta kestänyt ensimmäinen ulkomaanmatka tutustutti hänet toiseen kulttuuriin, mutta suomalaiskansallinen nationalismi ei muuttunut. Kriittisistä näkökannoista huolimatta Paasikiven kiinnostus Venäjän yhteiskuntaan ja kulttuuriin säilyi koko elämän ajan.[19]

Nuori maisteri J. K. Paasikivi vuonna 1893.

Paasikivi sai valmiiksi filosofian kandidaattitutkinnon venäjän kielestä ja kirjallisuudesta korkeimmalla arvosanalla laudatur toukokuussa 1892.[20] Seuraavana talvena hän päätti vaihtaa tiedekuntaa ja ryhtyi opiskelemaan lakia. Päätökseen tukevammasta leipäpuusta vaikuttivat osaltaan myös alkuvuoden tapahtumat. Paasikivi kohtasi maaliskuussa 1893 ruotsinkielisessä perheessä syntyneen Anna Forsmanin, ja nuori pari kihlautui jo seuraavana kesänä.[21] Paasikivi osoitti aktiivisuutta opintojen ohella toimimalla Hämäläis-Osakunnan lisäksi fennomaanisen ylioppilasjärjestön Suomalaisen Nuijan sihteerinä vuodesta 1894 lähtien.[22] Seuraavan vuoden lokakuussa hänet valittiin järjestön puheenjohtajaksi, mutta hän luopui tehtävästä jo helmikuussa 1896.[23]

Paasikivi oli muuttanut edellisvuonna Lahden kauppalaan ja toimi paikkakunnan kansanopistolla luennoitsijana.[24] Työnsä ohella hän oli innokkaasti perustamassa vuonna 1896 toimintansa aloittanutta Lahden yhteiskoulua ja työskenteli yhden lukuvuoden ajan sen opettajanakin. Hän oli lisäksi merkittävästi vaikuttamassa kauppalan ensimmäisen Lahden (Vuorikadun) kansakoulun rakennuttamiseksi.[25] Samaten hän oli järjestänyt nuorelle Anna-morsiamelleen opettajan töitä ensin Lahden kansanopistosta ja myöhemmin yksityisestä yhteiskoulusta.[26] Paasikivi toimi osana opintojaan avustajana käräjäoikeudessa sekä nimismiehenä Asikkalassa. Hän valmistui toukokuussa 1897 kandidaatiksi yliopiston lainopillisesta tiedekunnasta. Pian Juho Kusti Paasikivi vihittiin Anna Forsmanin kanssa avioliittoon maatilalla Helsingin maalaiskunnan Tikkurilan Stenkullassa 1. kesäkuuta 1897.[27]

Kandidaattitutkinnon jälkeen Paasikivi jatkoi käräjäharjoitteluaan varatuomarin arvon saamiseksi ja hankki lisätuloja toimimalla Lahden ensimmäisenä yksityisenä asianajajana. Hän toimi myös Lahden kauppalanhallituksen jäsenenä vuosina 1897–1899, tosin tehtävä vaati kokoontumista ainoastaan kerran kuukaudessa hoitamaan alle 3 000 asukkaan asioita.[28] Lisäksi Paasikivi vietti kesät 1898 ja 1900 Tukholmassa keräten materiaalia väitöskirjaansa varten Ruotsin valtionarkistosta. Useimpien tuon ajan oppineiden tapaan hän suoritti kesällä 1899 opintoja Saksan Leipzigin yliopistossa.[29] Maaliskuussa 1899 hän alkoi hoitaa Helsingin yliopiston lainopillisen tiedekunnan suomen kielen lehtorin virkaa, mikä merkitsi myös luopumista varatuomarin arvon tavoittelusta.[30] Paasikivi toimi myös Suomen liikemiesten kauppaopistossa kauppa- ja elinkeino-oikeuden opettajana vuosina 1899–1902.[13]

Paasikivi muutti Lahdesta takaisin Helsinkiin syksyllä 1899.[31] Hän valmistui molempain oikeuksien tohtoriksi toukokuussa 1901.[32] Hänen väitöskirjansa aihe oli ”Lainkäytön kehittyminen veronkanto- ja finanssikontrolliasioissa”.[13] Vuoden 1902 alusta lähtien Paasikivi toimi lehtorin viran lisäksi hallinto-oikeuden apulaisena.[33] Yliopistoura jäi kuitenkin verraten lyhyeksi.[34] Toisin olisi kuitenkin voinut käydä: Vuonna 1903 Helsingin yliopistoon perustettiin poliittisista syistä Venäjän oikeushistorian ja venäläisen valtio-oikeuden professuuri, jonka tarkoituksena yhdessä Venäjän historian professuurin kanssa oli Suomen lähentäminen Venäjään. Yliopiston rehtori Edvard Hjelt piti Paasikiveä oikeana miehenä virkaan ja suunnitteli hänelle vuoden apurahaa Venäjällä suoritettavaa tutkimustyötä varten. Hanke kuitenkin raukesi kun Paasikivi nimitettiin samana vuonna Valtiokonttorin johtoon. Professuurin sai vuonna 1907 venäläinen oikeusoppinut S. A. Korff.[35]

Varhaisvuosinaan Paasikivi toimi politiikasta syrjässä, mutta niin sanottu Helmikuun manifesti vuonna 1899 sai hänet keräämään Lahdessa nimiä suureen adressiin.[36] Palatessaan Helsinkiin hän alkoi jälleen kirjoittaa Uusi Suometar -sanomalehteen yliopistouransa ohella[31] ja myöhemmin hän laati jo lehdelle pääkirjoituksia. Paasikivi toimi aktiivisesti jäsenenä vanhasuomalaisissa, jotka harjoittivat myöntyväisyyspolitiikkaa ja kompromisseja venäläistämistä vastaan. Silti hän katsoi, että myöntyväisyydellä on rajansa.[37] Vuodet 1902 ja 1903 olivat Paasikivelle poliittista oppiaikaa. Hänen oppi-isänsä oli J. R. Danielson.[38]

Politiikan lisäksi Paasikivi toimi väitöskirjansa valmistumisen jälkeen Pellervo-Seuran avustajana sen perustamisvaiheessa vuonna 1899. Myöhemmin hän toimi seuran lainopillisena sihteerinä syyskuusta 1901 huhtikuuhun 1903 asti. Tämän jälkeen Paasikivi siirtyi Pellervo-Seuran johtokuntaan toimien siellä vuoteen 1909 asti.[39] Seuran sihteerinä hän toimi työryhmässä, joka perusti Suomeen uudenlaiseen osuustoimintaan perustuvan pankkijärjestelmän vuonna 1902.[40] Tosin Paasikiven osuus sekä Pellervo-Seurassa että osuuspankkitoiminnassa oli enemmän toimeenpanevan sihteerin toimintaa kuin aatteellista luovuutta osoittavaa.[41]

Politiikassa Paasikiven nauttimaa arvostusta vanhasuomalaisten keskuudessa osoittaa, että hänet nähtiin jo syksyllä 1902 varteenotettavana senaattoriehdokkaana.[42] Keväällä 1903 vanhasuomalaiset ehdottivat Paasikiveä valtiokonttorin pääjohtajan, tuolloin nimikkeellä ylitirehtööri, virkaan. Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov esitteli asian Venäjän ministerivaltiosihteeri Vjatšeslav von Plehwelle, joka hyväksyi nimityksen 5. kesäkuuta 1903.[43]

Vuonna 1904 Paasikivi uhmasi yleistä mielipidettä julistamalla Nikolai Bobrikovin murhan ”inhoittavaksi ja törkeäksi rikokseksi” ja tuomitsemalla Eugen Schaumanin, jota useimmat suomalaiset pitivät sankarina.[44]

Kansanedustaja J. K. Paasikivi vuonna 1907.

Ensimmäisen sortokauden alkaessa hellittää 1904–1905 vanhasuomalaiset nostivat esille sisäpoliittisia uudistamiskysymyksiä. Puolue vaati syksystä 1904 alkaen yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Seuraavan vuoden suurlakko lisäsi ajastaan jälkeenjääneen säätyvaltiopäivien arvostelua.[45] Lopulta Venäjän keisari päätti ensimmäisen sortokauden marraskuun manifestilla vuonna 1905. Saman vuoden lopussa järjestettiin säätyvaltiopäivien vaalit, jotka päättyivät vanhasuomalaisten murskatappioon. Paasikivi oli toiminut talonpoikaissäädyn sihteerinä valtiopäivillä 1904–1905.[46] Nyt hän oli ensimmäisen kerran ehdokkaana porvarisäädyn edustajaksi, mutta hän jäi ilman paikkaa.[47] Samaan aikaa suunniteltiin valtiopäiväuudistusta, jolla tähdättiin yksikamarisen eduskunnan luomiseen. Tulevaa toimintaansa varten vanhasuomalaiset organisoituivat helmikuussa 1906 nykyaikaiseksi puolueeksi. Lokakuussa 1906 vanhasuomalaiset hyväksyivät uuden puolueohjelman, joka oli käytännössä viiden miehen käsialaa – Paasikiven, Ernst Nevanlinnan, Lauri Ingmanin, Kaarle Nestor Rantakarin ja Hannes Gebhardin. Paasikiven osuus oli keskeinen niin sanotussa maalaiskysymyksessä ja kunnallislainsäädännön uudistuksessa.[48]

Venäjän keisari vahvisti uuden valtiopäiväjärjestyksen elokuussa 1906 ja ensimmäiset eduskuntavaalit määrättiin toimenpantavaksi 15. ja 16. maaliskuuta 1907.[49] Vanhasuomalaiset menestyivät vaaleissa hyvin keräten yli 27 prosentin kannatuksen ja myös Paasikivi valittiin useamman listan ”yleisehdokkaana” eduskuntaan.[50] Hänen mielenkiintoinaan kansanedustajakausilla 1904–1905 ja 1910–1913 olivat maalaiskysymys, kunnallinen äänioikeus, kieltolaki[51] sekä myöhemmällä kaudellaan pankkiasiat.[52] Paasikivi toimi täysistuntojen lisäksi suuressa valiokunnassa, maatalousvaliokunnassa ja pankkivaliokunnassa.[51] Venäjän asioihin Paasikivi otti eduskunnassa kantaa suhteellisen harvoin.[53]

Maaliskuussa 1908 Mechelinin senaatti sai eduskunnalta epäluottamuslauseen ja erosi. Seuraavassa kuussa keisari hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit pidettäväksi 1. ja 2. heinäkuuta.[54] Juho Kusti Paasikivi valittiin Hjeltin senaattiin valtiovaraintoimituskunnan päälliköksi eli niin sanotuksi finanssisenaattoriksi 1. elokuuta.[55] Hänen tärkeimmäksi talouspoliittiseksi kysymyksekseen nousi ulkomaisen lainan hankkiminen Suomen menojen kattamiseksi.[56] Vajetta oli syntynyt erityisesti rautatieverkoston rakentamisesta 1860-luvulta lähtien.[55] Paasikivi onnistui saamaan englantilaisilta lajissaan sittemmin viimeiseksi osoittautuneen Venäjän vallan aikaisen valtiolainan.[57]

Paasikivi kuului vuonna 1917 K. J. Ståhlbergin johtamaan perustuslakikomiteaan, joka valmisteli Suomelle uutta hallitusmuotoa, ja toimi lokakuussa 1917 puheenjohtajana Helsingissä käydyissä suomalais-venäläisissä neuvotteluissa komitean laatiman esityksen sisällöstä.[58]

Suomen itsenäistymisen aikoihin Paasikivi oli mukana pohjoismaiden hallituksille Suomen julistautumisesta itsenäiseksi valtioksi ilmoittamaan lähetetyssä lähetyskunnassa. Hän kuului monarkian kannattajiin ja liittyi Suomalaisen puolueen seuraajaksi vuonna 1918 perustettuun Kokoomukseen. Suomeen valittiin kuningas, mutta Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan Paasikiven hallitus erosi ja Suomi alkoi ajautua kohti tasavaltaa. Paasikivi toimi rauhanneuvottelijana 1920-, 1930- ja 1940-luvuilla moneen otteeseen. Vuosina 1936–1939 Paasikivi toimi Suomen lähettiläänä Tukholmassa ja vuosina 1940–1941 Moskovassa.

Tarton rauhanneuvotteluissa J. K. Paasikivi toimi Suomen valtuuskunnan johtajana. Monet itsenäisyyden innostamat suomalaiset havittelivat Itä-Karjalaa ja leimasivat Tarton rauhan häpeärauhaksi. Kuitenkin Paasikivi epäili jo tuolloin Suomen menestyneen Tartossa liiankin hyvin. Paasikiven mielestä Suomen raja saattoi pysyä Rajajoella vain 1920-luvulla, jolloin Neuvostoliitto oli vielä heikko.[44] Ansioistaan rauhanneuvottelijana Paasikivi sai helmikuussa 1930 ensimmäisen itsenäisessä Suomessa myönnetyn valtioneuvoksen arvonimen.[60]

Euroopan poliittisen tilanteen kiristyminen 1930-luvun kuluessa, Saksan johtajan Adolf Hitlerin toimet vuoden 1918 Versailles’n rauhansopimuksen luoman maailmanjärjestyksen purkamiseksi sekä Italian hyökkäys Abessiniaan paljastivat Kansainliiton voimattomuuden. Neuvostoliitto hyväksyttiin Kansainliiton jäseneksi syyskuussa 1934 samaan aikaan kuin Stalinin valta lujittui. Kaikki tämä pakotti Suomen tarkistamaan turvallisuuspoliittista linjaansa. Suomen pohjoismaisen suuntauksen muotoili vuosina 1933–1935 kokoontunut epävirallinen turvallisuuspoliittinen johtoryhmä, johon kuuluivat Paasikiven lisäksi presidentti P. E. Svinhufvud, pääministeri T. M. Kivimäki, ulkoministeri Antti Hackzell ja puolustusneuvoston puheenjohtaja, sotamarsalkka Gustaf Mannerheim. Työryhmän linjanvetoihin vaikuttivat myös Suomen Moskovan-lähettiläs Aarno Yrjö-Koskinen, Lontoon-lähettiläs G. A. Gripenberg, joka oli Mannerheimin luottomies, ja ulkoministeriön sanomalehtitoimiston päällikkö K. N. Rantakari, pääministeri Kivimäen ja ulkoministeri Hackzellin tärkeä neuvonantaja. Pääministeri Kivimäki esitti eduskunnalle joulukuussa 1935 hallituksen ulkopoliittisen selonteon, jonka mukaan Suomen ulkopolitiikan pohjana tuli olemaan pohjoismainen puolueettomuus.[61][62]

Paasikiven nimittäminen Suomen lähettilääksi Tukholmaan marraskuussa 1936, mikä merkitsi hänelle itselleen siirtymistä kokonaan uudelle elämänuralle, oli tarkoitettu vahvistamaan Suomen uuden ulkopoliittisen suuntauksen uskottavuutta Ruotsissa ja muissa pohjoismaissa. Paasikivellä katsottiin olevan suomalaisista parhaat edellytykset Ruotsin käännyttämiseksi puolustusliittoon Suomen kanssa, koska hänellä oli vanhastaan erinomaiset suhteet Ruotsin johtaviin piireihin kuningashuonetta myöten. Max Jakobson on kuitenkin huomauttanut, että Ruotsissa oli ennen Paasikiven nimitystä valta siirtynyt sosialidemokraateille. Sosialidemokraatit olivat muodostaneet hallituksen Per Albin Hanssonin johdolla vuonna 1932 ja vahvistaneet asemiaan syyskuun 1936 valtiopäivävaaleissa. Paasikivi ei tuntenut Ruotsin uusia vallanpitäjiä eivätkä nämä tunteneet Paasikiveä.[63]

Paasikivi seurueineen palaamassa neuvottelumatkaltaan Moskovasta 16. lokakuuta 1939. Vasemmalla Aarno Yrjö-Koskinen, keskellä Paasikivi ja hänestä oikealla jaostopäällikkö Johan Nykopp sekä eversti Aladár Paasonen.

Toisen maailmansodan sytyttyä Neuvostoliitto vaati Leningradin turvallisuuteen vedoten Suomenlahden ulkosaaria ja osaa Karjalankannaksesta sekä tukikohtaa Hankoniemeltä Suomenlahden suulta. Moskovassa loka- ja marraskuussa 1939 käydyissä neuvotteluissa Paasikivi toimi Suomen pääneuvottelijana. Sotilasasiantuntijana oli eversti Aladár Paasonen ja lisäksi neuvottelujen toiselle ja kolmannelle kierrokselle osallistui Paasikiven toivomuksesta Cajanderin hallituksen valtiovarainministeri, sosialidemokraattien vahva mies Väinö Tanner. Suomalaiset neuvottelijat eivät kuitenkaan pystyneet tekemään paljonkaan, koska heitä sitoivat hallituksen ja ulkoministeri Eljas Erkon antamat tiukat ehdot, joiden mukaan alueluovutuksiin ei saanut suostua. Neuvottelut päättyivät tuloksettomina marraskuun puolivälissä 1939 ja talvisota syttyi Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen kuukauden viimeisenä päivänä. Paasikivi nimitti talvisotaa myöhemmin ”Erkon sodaksi”.[64] Sodan sytyttyä muodostetussa Rytin hallituksessa Paasikivi toimi salkuttomana ministerinä ja pääministeri Risto Rytin ja ulkoministeri Väinö Tannerin neuvonantajana ja nousi näiden rinnalle hallituksen kolmanneksi voimahahmoksi.[65]

Keväällä 1941, jolloin Suomi lähentyi Saksaa samaan aikaan kuin Neuvostoliiton ja Saksan suhteet kiristyivät, Paasikivi teki johtopäätöksensä ja ilmoitti eroavansa Moskovan-lähettilään tehtävistä. Jäähyväiskäynnillään Stalinin luona Paasikivi lupasi yksityishenkilönä toimia Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden kehittämiseksi, mihin Stalin vastasi: ”Te ette voi koskaan olla yksityishenkilö.” Suomessa sen sijaan uskottiin Paasikiven poliittisen uran vihdoin päättyneen. Niinpä Suomen silloinen Kööpenhaminan-lähettiläs kieltäytyi lähettämästä autoa Kastrupin lentoasemalle, jonne Paasikivi saapui Moskovasta.[44]

Saksan kärsittyä tappion Stalingradin taistelussa helmikuussa 1943 Suomen ulkopoliittinen johto päätti aloittaa pyrkimykset Suomen irrottamiseksi sodasta. Alkuvuodesta 1944 Yhdysvaltain ulkoministeri Cordell Hull kehotti Suomea ryhtymään rauhanneuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa, ja helmikuussa 1944 Linkomiehen hallitus lähetti Paasikiven salaiselle matkalle Neuvostoliiton Tukholman-lähettilään Aleksandra Kollontain luo ottamaan selvää ehdoista. Maaliskuun lopulla 1944 Paasikivi ja ulkoministerinä edellisen kerran 1920-luvulla toiminut Carl Enckell matkustivat Moskovaan, jossa ulkoministeri Vjatšeslav Molotov ilmoitti jyrkät ehdot: suhteiden välitön katkaiseminen Saksaan, saksalaisten karkottaminen maasta kuukauden kuluessa, vuoden 1940 Moskovan rauhan mukaiset rajat, Petsamon luovuttaminen Neuvostoliitolle ja 600 miljoonan Yhdysvaltain dollarin sotakorvaukset. Paasikivi puolsi voimakkaasti ehtoihin suostumista, mutta eduskunta piti niiden täyttämistä mahdottomana ja hylkäsi ne.[66] Hylkäämispäätöksen taustalla vaikutti myös pelko siitä, että Neuvostoliitto saattaisi myöhemmin käyttää mitä tahansa rauhansopimuksen täyttämiseen liittyvää epäonnistumista tai puutetta perusteena Suomen miehittämiseen.[67]

Paasikivi ei koskaan antanut anteeksi sitä, että hallitus ja eduskunta hylkäsivät hänen Moskovasta keväällä 1944 välittämänsä rauhanehdot. Keskustelu kevään 1944 rauhanehtojen hyväksyttävyydestä ja niiden suhteellisesta paremmuudesta tai huonommuudesta verrattuna syyskuussa solmittuun Moskovan välirauhaan alkoi jo syksyllä 1945 Paasikiven ja keväällä 1944 pääministerinä toimineen Edwin Linkomiehen väittelyllä Uuden Suomen sivuilla. Historiantutkija Jukka Seppisen mukaan Paasikivi paljasti kevään 1944 neuvotteluissa sotilassalaisuuksia neuvosto-osapuolelle. Seppinen katsoo, että Paasikivi tulisi tämän vuoksi jälkikäteen tuomita.[67]

Sotien ajan turvasäilössä ja ”maan alla” olleet ja syksyllä 1944 poliittiseen elämään palanneet kotikommunistit suhtautuivat Paasikiveen tilapäisenä liittolaisena, joka voitaisiin tarpeen vaatiessa syrjäyttää ylimenokauden jälkeen. Paasikivi olikin kommunisteille erittäin arvokas heidän julkisuuskuvansa kiillottajana. Otettuaan kommunistit hallitukseensa Paasikivi vakuutti näiden toimivan isänmaallisesti muiden hallitusryhmien tavoin. Vuosina 1985–1986 julkaistut Paasikiven päiväkirjat hänen pääministeri- ja presidenttikausiltaan osoittivat kuitenkin, että myös Paasikivi piti kommunisteja ainoastaan tilapäisinä liittolaisina. Sitä mukaa kuin hänen poliittinen asemansa vakiintui, hänen suhtautumisensa kommunisteihin kiristyi. Myös valvontakomissio antoi ymmärtää Paasikiven edustavan hallituspolitiikan huipputasoa, kun taas suomalaiset kommunistit olivat komissiolle ja Moskovalle tuntemattomia.[76]

Kommunistien ”vaaran vuosina” harjoittama ulkoparlamentaarinen toiminta ja Pekkalan hallituksen huono sisäinen ilmapiiri murensivat Paasikiven luottamusta SKP:ta kohtaan ja lopullisena iskuna oli kommunistien – etenkin Suomen Moskovan-suurlähettilään Cay Sundströmin – vehkeily Suomen valtuuskunnan muiden jäsenten selän takana Pariisin rauhanneuvottelujen aikana. Tuohtunut Paasikivi sanoi kommunistien olevan ”suomea puhuvia venäläisiä.”[77]

YYA-sopimus.

Vastavetona Trumanin opille ja Marshall-avulle Stalin halusi lujittaa otettaan laajentuneesta valtapiiristään, mihin liittyi hänen Suomelle tammikuussa 1948 tekemänsä ehdotus ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksesta Unkarin ja Romanian kanssa jo solmittujen sopimusten mallin mukaan. Paasikivi vaikeni Stalinin kirjeestä viikon verran voidakseen rauhassa miettiä Kremlin todellisia aikeita. Hän kääntyi tässä asiassa ulkoministeriensä Enckellin ja Sventon sekä K. J. Ståhlbergin ja Urho Kekkosen puoleen ennen kuin paljasti asian eduskunnalle. Paasikivi johti ja valvoi henkilökohtaisesti Suomen neuvotteluvalmisteluja sekä valitsi Moskovaan lähtevän valtuuskunnan jäsenet puolueita kuulematta. Muodollisesti valtuuskuntaa johti pääministeri Mauno Pekkala, mutta Paasikiven todellisia luottomiehiä valtuuskunnassa olivat Urho Kekkonen ja Johan Otto Söderhjelm.[78]

YYA-sopimuksen tullessa eduskunnan käsiteltäväksi Paasikivi rauhoitteli kansalaisten mieliä radiopuheellaan ja pani koko arvovaltansa peliin saadakseen eduskunnan hyväksymään neuvottelutuloksen. Sopimus meni läpi äänin 157–11. Äänestyksestä oli poissa peräti 31 kansanedustajaa. Paasikiven mielestä YYA-sopimuksen vastustus osoitti, kuinka työlästä demokraattisessa maassa on saada aikaan myönnytyksiä.[79]

Samaan aikaan YYA-sopimuksesta käytyjen neuvottelujen kanssa huhuttiin kommunistien valmistelevan vallankaappausta Suomessa. Näiden huhujen kantauduttua Paasikiven korviin hän määräsi puolustusvoimain komentajan Aarne Sihvon nostamaan armeijan valmiustason äärimmilleen. Kauppatorin edustalle Kolera-altaaseen tuotiin tykkivene vartioimaan Presidentinlinnaa ja myös Helsingin poliisi oli tehostetussa hälytysvalmiudessa. Myöhemmin kommunistit kiistivät vallankaappaushuhut pitäen niitä porvaripuolueiden ja SDP:n provokaationa. Kaappauskohu näkyi osaltaan heinäkuun 1948 eduskuntavaalien tuloksessa. Kansandemokraatit kärsivät 13 eduskuntapaikan tappion ja kolmen suurimman puolueen hallitusyhteistyö tuli sillä kerralla tiensä päähän.[80]

Paasikivi, Kekkonen ja K.-A. Fagerholm 1950-luvulla

Varsinkin jälkimmäisen presidenttikautensa aikana Paasikivi keskittyi ulkopolitiikkaan jättäen sisä- ja talouspolitiikan sekä työmarkkinaongelmat hallitusten huoleksi. Koko virkakautensa aikana hän nimitti yhdeksän hallitusta, joista viiden pääministerinä oli Urho Kekkonen. Hallitusten suuri määrä ja lyhyt keski-ikä varsinkin Paasikiven jälkimmäisen kauden aikana kertoivat sisäpolitiikan rikkonaisuudesta ja Paasikiven seuraajasta käydystä kamppailusta niin puolueiden välillä kuin niiden sisällä. Paasikivi hajotti eduskunnan joulukuussa 1953, kun toisiinsa kyllästyneet maalaisliitto ja SDP eivät kyenneet sopimaan uudesta hallituksesta, ja RKP:n Ralf Törngren nousi pääministeriksi vuoden 1954 eduskuntavaalien jälkeen kompromissiratkaisuna.[81] Pitkäaikainen ulkoministeri, puolueisiin sitoutumaton Paasikiven luottomies Carl Enckell kieltäytyi vuonna 1950 terveyssyihin vedoten enää jatkamasta tehtävässä, minkä jälkeen ulkoministerin salkku joutui puolueiden väliseksi kiistakapulaksi. Toinen ulkoministeri Reinhold Svento oli jo vuonna 1948 siirtynyt suurlähettilääksi Sveitsin Berniin.[82]

Presidentille kuuluvien virkanimitysten suhteen Paasikivi kuitenkin käytti valtaoikeuksiaan niin laajasti kuin perustuslain säännökset antoivat myöten. Kun Suomen Pankin pääjohtaja Sakari Tuomioja siirtyi vuonna 1955 suurlähettilääksi Lontooseen ja ministerit esittivät omia ehdokkaitaan hänen seuraajakseen, Paasikivi sanoi päättäväisesti: ”Esittäkää ketä tahansa, mutta minä nimitän von Fieandtin.”[44] Viimeisiä Paasikiven suorittamia virkanimityksiä oli oikeuskanslerin viran täyttäminen tammikuussa 1956. Virkaan olivat ilmoittautuneet hallintoneuvos, varatuomari Olavi Honka ja apulaisoikeuskansleri, lakitieteen tohtori Antti Hannikainen. Paasikivi katsoi ikävuodet oppiarvoa painavammaksi nimitysperusteeksi ja nimitti oikeuskansleriksi 45-vuotiaan Hannikaisen asemesta 61-vuotiaan Hongan.[83]

Ulkopoliittisesti Paasikiven presidenttikauden loppuvuodet olivat sadonkorjuun aikaa. Paasikivi avasi Helsingin olympialaiset 1952. Olympialaisilla oli myös poliittinen ulottuvuus, koska Neuvostoliitto oli mukana ensimmäistä kertaa ja järjestävää maata pidettiin puolueettomana maaperänä, jossa uskonnot, rodut ja poliittiset näkökannat menettivät merkityksensä. Syyskesällä 1952 Suomi sai pitkän ja raskaan sotakorvausurakan päätökseen, millä oli suuri taloudellinen ja henkinen vaikutus.[84] Vuonna 1954 Paasikivi sai ensimmäisen länsimaiselle valtionpäämiehelle myönnetyn Neuvostoliiton korkeimman kunnianosoituksen, Leninin kunniamerkin, mitä pidettiin Moskovan anteeksipyyntönä neuvostolehdistön hyökkäyksistä Paasikiveä vastaan vuoden 1950 presidentinvaalin alla.[85] Vuonna 1955 Paasikivi teki valtiovierailun Moskovaan ja hänen seurueeseensa kuuluivat muun muassa pääministeri Urho Kekkonen ja suurlähettiläs Viktor Lebedev. Tällöin sovittiin Porkkalan vuokra-alueen palauttamisesta ja YYA-sopimuksen jatkamisesta. Radiopuheessaan Paasikivi totesi palanneensa Moskovasta kotiin ensi kertaa tyytyväisin mielin: ”Kynä on korjannut, mitä miekka on särkenyt.” Suomalaisten silmissä Porkkalan palautus kruunasi vanhan valtiomiehen elämäntyön.[86][87]

Pohjoismaiden neuvosto perustettiin vuonna 1952 ja Paasikivi toivoi myös Suomen voivan liittyä sen jäseneksi, mutta halusi edetä asiassa varovasti ja Neuvostoliittoa ärsyttämättä. Lokakuun alussa 1954 hän oli jo sitä mieltä, että Suomi menee mukaan neuvostoon heti kun sen työ pääsee täyteen vauhtiin. Porkkalan palautuksen varmistuttua pääministeri Urho Kekkonen otti aloitteen omiin käsiinsä ja ratkaisi asian kysymättä Moskovan mielipidettä. Näin Suomi huomasi miltei yllätyksekseen olevansa neuvoston täysivaltainen jäsen.[88]

Suomen jäsenhakemus Yhdistyneissä kansakunnissa oli pantu vireille jo Pariisin rauhansopimuksen solmimisen jälkeen, mutta se oli juuttunut suurvaltojen erimielisyyksiin. Paasikivi oli aluksi miltei hyvillään Suomen pysymisestä YK:n ulkopuolella, koska maailmanjärjestössä käsiteltiin monia sellaisia suurvaltaristiriitoja – muiden muassa Korean sota –, joista hän halusi Suomen pysyvän erossa. Aikaa myöten hän kallistui kuitenkin sille kannalle, että YK:n jäsenyydestä saattaisi sittenkin olla hyötyä Suomelle ja muille pienille valtioille. Alkuvuonna 1954 Paasikivi kirjoitti jo, että Suomelle olisi enemmän etua YK:n jäsenyydestä kuin järjestön ulkopuolella pysymisestä. Tilanne laukesi ”Geneven hengen” ansiosta loppuvuonna 1955, kun YK hyväksyi kaikki jonossa olleet jäsenhakemukset ja otti joukkoonsa Suomen ja 15 muuta valtiota.[86]

Vuonna 1956 Paasikivi oli epävirallisena ehdokkaana, niin kutsuttuna mustana hevosena, presidentinvaalin toisella kierroksella, mutta ei tullut valituksi kolmannelle kaudelle.[89] Hänen seuraajakseen valittiin silloinen pääministeri Urho Kekkonen.

Paasikiven päiväkirjojen perusteella hän osasi suomen lisäksi sujuvasti viittä eri kieltä: venäjää, ruotsia, ranskaa, saksaa ja latinaa.[90]