Jättiläismetsäkarju

Jättiläismetsäkarju on luonnonvaraisista sioista suurin,[7] mutta jotkin kesysikarodut voivat kasvaa sitä suuremmiksi. Lajin ruumiin pituus on 130–210 senttimetriä, hännän pituus on 25–45 senttimetriä ja säkäkorkeus 75–110 senttimetriä. Painoa täysikasvuisella yksilöllä on 100–275 kilogrammaa. Karjut ovat emakoita huomattavasti suurempia.[4] Ruumis on tanakka, pitkähkö ja pyöreä, ja sitä tukevat jalat ovat varsin lyhyet.[7][8] Takaruumis on säkää korkeampi.[9] Pää on leveä ja tukeva, kärsä vahva.[7] Kuono on poikkeuksellisen leveä ja päättyy suureen kärsälevyyn,[8] jota peittää lyhyt, musta karva.[4]

Täysikasvuisen karjun kallo.

Jättiläismetsäkarjun kallon pituus on 48 senttiä, ja siinä on hampaita yhteensä 34 kappaletta.[10] Näyttävät, kärjistä ylöspäin kääntyneet yläkulmahampaat voivat kasvaa jopa 35 senttimetrin pituisiksi. Ne ovat pidemmät kuin alakulmahampaat. Kulmahampaat hankaavat toisiaan vasten jatkuvasti, mikä teroittaa alakulmahampaat veitsenteräviksi. Silmien edessä on paljas ihokaistale,[7][4] ja naama on muutoinkin lähes karvaton. Silmien alla sijaitsevat suuret pitkulaiset nahkapahkurat, jotka kasvavat etenkin uroksilla suuriksi.[8] Jättiläismetsäkarjun lehdenmuotoiset korvat ovat pienet ja teräväkärkiset.[4]

Savenväristä nahkaa peittävät pitkät[7] ja erittäin karkeat tummanruskeat tai mustat karvat.[4] Karvoitus voi ohentua huomattavasti iän myötä, mutta otsaa ja niskaa peittävä harja pysyy tuuheana.[8] Niskan harja nousee pystyyn eläimen kiihtyessä. Harjan karvojen pituus voi olla jopa 18 senttimetriä[11]. Muista sikalajeista poiketen jättiläismetsäkarjulla on kummankin silmän etupuolella rako, johon naamarauhaset avautuvat. Toinen erikoinen piirre on kallon yläosassa sijaitseva painauma.[7] Emakoilla on neljä nisää.[5]

Jättiläismetsäkarjua tavataan Afrikassa hajanaisina populaatioina häiriöttömillä alankometsäalueilla Länsi-Afrikassa, Kongojoen itä- ja pohjoispuolella, sekä Itä-Afrikan hautavajoaman läntisellä alueella, Kenian ja Etiopian vuoristoalueilla.[1] Länsi-Afrikassa sitä elää Guineassa, Liberiassa, Etelä-Nigeriassa, Norsunluurannikolla ja Ghanassa; Keski-Afrikassa se elää Länsi- ja Kaakkois-Kamerunissa, Keski-Afrikan tasavallassa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Kongon tasavallan pohjoisosissa, Pohjois-Gabonissa, Lounais-Etiopiassa, Etelä-Sudanissa ja Ugandassa. Lisäksi Sierra Leonesta, Guinea-Bissausta ja Togosta on vahvistamattomia havaintoja.[2] Ruandan jättiläismetsäkarjuista ei ole tehty havaintoja 1980-luvun jälkeen, mutta lajin yksilöitä saattaa vielä elää Nyungwen metsässä. Päiväntasaajan Guineasta lajin uskotaan hävinneen.[1] Aiemmin jättiläismetsäkarjun uskottiin elävän myös Ngorongoron metsissä Tansaniassa,[12] mutta lajin esiintymisestä Ngorongorossa tai muualla Tansaniassa ei ole varmoja todisteita. Alueella käyneet tutkijaryhmät tai viranomaiset eivät ole havainneet jättiläismetsäkarjuja, vaikka seudun alkuperäisväestö ja maasait väittävätkin nähneensä niitä. Laji on ilmeisesti sekoitettu alueella tavattaviin pensassikoihin (Potamochoerus larvatus).[13][14]

Laji on harvalukuinen suurimmassa osassa levinneisyysaluettaan. Paikallisesti sitä saattaa kuitenkin esiintyä runsaasti tiheästi asuvina kantoina.[1] Hyvässä elinympäristössä kannan tiheys voi olla 7–30 yksilöä neliökilometriä kohden.[4] Jättiläismetsäkarjun länsiafrikkalainen alalaji H. m. ivoriensis on vaarantunut,[4] mutta jättiläismetsäkarju ei ole lajina uhanalainen, vaan Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN) luokittelee sen toistaiseksi elinvoimaiseksi. Sen kanta on kuitenkin vähentymässä. Suurin uhka lajille ovat metsien hakkuut, mutta vähäisempänä uhkana on myös metsästys. Lajia tavataan useassa kansallispuistossa ja muilla suojelualueilla.[1]

Jättiläismetsäkarjun elinympäristöä ovat monenlaiset metsätyypit. Sitä tavataan subalpiinisilta alueilta ja bambulehdoista, alankosademetsiin, suometsiin, galleriametsiin, metsäsavanneihin, entisten viljelyalueiden tiheikköihin ja vuoristometsiin aina 3 800 metriin asti. Laji näyttää ainakin osassa levinneisyysaluettaan suosivan alueita, joilla on pysyviä vesilähteitä, tiheä pohjakerros ja monimuotoinen kasvillisuus. Eläimet uskaltautuvat kuitenkin metsäaukoille ja ruohostomaille ruokailemaan.[1][5]

Täytetty jättiläismetsäkarju Houston Museum of Natural Science -tiedemuseossa Yhdysvalloissa.

Vaikka jättiläismetsäkarju on suurikokoinen, se kuvattiin tieteelle vasta vuonna 1904. Se elää vaikeakulkuisessa maastossa ja on mahdollisesti sekoitettu pensselisikoihin.[8] Ensimmäiset Keski-Afrikkaan saapuneet eurooppalaiset tutkimusmatkailijat, kuten Henry Morton Stanley ja Harry Johnston, olivat kuulleet paikallisten tarinoita jättiläismetsäkarjusta, mutta eivät itse nähneet eläimiä. Vuonna 1903 brittiupseeri Richard Meinertzhagen sai tietää eläimestä ollessaan Keniassa.[7] Hän kuuli afrikkalaisten metsästäjien tappaneen yhden sian, mutta hänen saavuttuaan paikalle se oli jo paloiteltu ja hän sai vain kaksi nahanpalaa. Vähän myöhemmin Meinertzhagen kuuli toisesta Länsi-Keniassa kaadetusta eläimestä, josta hän sai jonkin verran nahkaa ja kallon. Nämä jäännökset ja etenkin kallo riittivät jo osoittamaan, että eläin kuului vielä nimeämättömään lajiin. Meinertzhagen lähetti näytteet Lontooseen, missä Lontoon eläintieteellisen seuran jäsenet näkivät ne. Kuvaus niistä julkaistiin eläintieteellisen seuran lehdessä vuonna 1904. Seuraavina vuosina Lontoon luonnonhistorialliselle museolle lähetettiin vielä useita jättiläismetsäkarjusta tehtyjä piirustuksia ja pääkalloja. Vanhoista afrikkalaisista kertomuksista päätellen laji oli aiemmin runsaslukuinen, mutta vuonna 1891 koko Afrikan läpi levinnyt karjarutto teki siitä harvinaisen.[24][8]

Jättiläismetsäkarju sai tieteellisen lajinimensä löytäjänsä mukaan. Suvun nimi Hylochoerus tulee kreikan kielestä: Hule tarkoittaa ”luomea” tai ”syylää”, khoiros tarkoittaa ”sikaa” tai ”karjua”.[4]

Monet afrikkalaisten tarinat jättiläismetsäkarjun hurjuudesta ovat hyvin värikkäitä. On kerrottu, että metsään polttopuita keräämään menneet naiset ovat joutuneet sikojen väijytyksen uhreiksi. Jättiläismetsäkarjun kokoa on myös liioiteltu,[24] joissakin tarinoissa niiden on kuvailtu olevan jopa sarvikuonon kokoisia.[11] Vaikutelma erittäin suuresta koosta saattaa aiheutua siitä, että häirittynä eläin nostaa jopa parikymmensenttiset karvansa pystyyn ja näyttää silloin todellista suuremmalta.[11] Monen afrikkalaisheimon kansanuskossa jättiläismetsäkarjua on pidetty ja pidetään yhä epäonnen tuojana.[25] Jotkin Kongon altaan kansat uskovat myös karjunlihan syömisen aiheuttavan huonoa onnea. Kongon altaassa lihaa on pidetty myös pahanmakuisena. Tämä uskomus ei kuitenkaan päde kaikkialla, vaan eläintä metsästetään laajalti Afrikassa.[5][1] Metsästyksessä käytetään erityisiä silmukka-ansoja.[26] Lihan alkuperää yritetään joskus myös salata paistamalle se ennen kaupunkien markkinoille myymistä. Jättiläismetsäkarjujen lihaa käytetään sekä omaan ruokakäyttöön että lihakauppaan. Myös torahampaat ovat hyvää kauppatavaraa, ja vuodista saadaan joskus nahkoja.[5][1] Karjujen torahampaita arvostetaan vertauskuvallisina koristeina ja trofeina.[6] Toisaalta jättiläismetsäkarjut voivat aiheuttaa huomattavaa vahinkoa vieraillessaan viljelyksillä. Jättiläismetsäkarju on myös afrikkalaisen sikaruttoviruksen (ASFV) kantaja. Tauti on kesysioille tappava. Lisäksi laji levittää tsetsekärpästen välityksellä unitautia.[5][1]

Jättiläismetsäkarjujen kesyttäminen on helppoa, ja niistä tulee vankeudessa säyseitä ja tottelevaisia.[22][15] Laji vaikuttaa siten lupaavalta tulevaisuuden kotieläimeltä.[15] Sen etuna Sus-suvun sikoihin nähden on myös se, että jättiläismetsäkarju on ruohonsyöjä. Se kasvaa todennäköisesti Sus-suvun sikoja hitaammin, mutta liha on hyvälaatuista ja vähärasvaista.[27] Jättiläismetsäkarju on kuitenkin vankeudessa harvinainen, eikä sen tiedetä lisääntyneen siellä. Eläintarhoissa pidetyt jättiläismetsäkarjut ovat jääneet pääosin lyhytikäisiksi. Alhaisen eliniän uskotaan johtuneen siitä, että lajin ekologiaa ja ravintovaatimuksia ei tunnettu tarpeeksi. Vuoteen 1993 mennessä lajia on ollut vain viidessä Euroopan eläintarhassa. Ensimmäiset tuotiin Lontoon eläintarhaan, jossa eli vuosina 1936–1938 neljä karjua ja kaksi emakkoa. Sitä on pidetty myös muutaman afrikkalaiskaupungin eläintarhassa kuten Nairobin, Abidjanin, Monrovian ja Leopoldvillen eläintarhoissa. Se on kuulunut myös Bronxin eläintarhan ja Washingtonin National Zoon lajistoon.[20] Nykyään jättiläismetsäkarjuja ei tiettävästi ole eläintarhoissa Afrikan ulkopuolella.[28] San Diegon eläintarhassa elää yksi ”jättiläismetsäkarju”, mutta sen kuulumisesta tähän lajiin ei ole saatu varmuutta. Se saattaa kuulua länsiafrikkalaiseen alalajiin, mutta voi olla myös eri sikalajien risteytymä.[29] Aiemmin matkailijat pääsivät näkemään jättiläismetsäkarjuja joka ilta Kenian Aberdarevuoristoon rakennetun The Ark -hotellin luona olevalta mutaiselta lammikolta ja sitä ympäröivältä niityiltä, jonne karjuja ja muita suuria nisäkkäitä houkuteltiin suolalla.[19][24] Leijonat ovat kuitenkin osanneet hyödyntää tätä ja nyttemmin saalistaneet lähes kaikki metsäalueen jättiläismetsäkarjut.[19]

Alalajien levinneisyysalueet.

  Hylochoerus meinertzhageni ivoriensis

  Hylochoerus meinertzhageni rimator

  Hylochoerus meinertzhageni meinertzhageni

Jättiläismetsäkarjusta on kuvattu seitsemän alalajia,[20] mutta nykyään niitä tunnistetaan kolme.[2] Hylochoerus meinertzhageni ivoriensis elää Länsi-Afrikassa Guinean Sierra Leonen, Liberian, Norsunluurannikon ja Ghanan alueella. Keskiafrikkalainen H. m. rimator elää puolestaan Itä-Nigeriassa, Kamerunissa, Gabonissa, Kongon tasavallassa, Keski-Afrikan tasavallassa, Sudanissa ja Kongon demokraattisen tasavallan koillisosissa. Itäafrikkalainen nimialalaji H. m. meinertzhageni elää Kongon demokraattisessa tasavallassa, Ugandassa, Keniassa, Ruandassa, Burundissa ja Etiopiassa. Etiopian kannat tosin saattavat muodostaa neljännen alalajin.[9] Alalajit eroavat levinneisyyden lisäksi kooltaan. Pienimmän, Länsi-Afrikassa elävän alalajin suurimmat yksilöt ovat vain vähän pensselisikoja suurempia. Alueen suurimmat karjut painavat korkeintaan 150 kiloa, kun taas suurempaan itäafrikkalaiseen alalajiin kuuluvat yksilöt voivat painaa yli puolet enemmän.[20][15]

Jättiläismetsäkarju kuuluu Suinae-alaheimoon, jonka varhaisimmat tunnetut edustajat ilmaantuivat Afrikkaan noin 3,4 miljoonaa vuotta sitten.[30] Yksi mantereella kehittynyt sikasuku oli Kolpochoerus, joka ilmaantui plioseenikauden lopulla. Sen uskotaan olevan jättiläismetsäkarjun suora kantaisä. Varhaisimmat Hylochoerus-suvun edustajat ovat pleistoseenikauden lopulta.[20][30] Lajin fossiileja on löydetty erittäin harvoin.[31]

• Kangasniemi, Kaija (toim.): Kodin suuri eläinkirja 3 : Ju-Kirp. Weilin+Göös, 1979. ISBN 951-35-1706-3.
• Lahti, S., Lahti, T. & Raasmaja, A. (toim): ”Sorkkaeläimet”, Zoo Suuri eläinkirja 2: Nisäkkäät. WSOY, 1978. ISBN 951-0-08247-3.
• Lutz Schiering: Siat – herttaiset sikapossut. Komet Verlag GmbH, 2010. ISBN 978-3-86941-047-0.