Jättiläiskalmarit

Jättiläiskalmarin pyyntilonkerot ovat pitkät.

Pyyntilonkeron nuijamainen pää, jossa on kolme imukupitukseltaan erilaista vyöhykettä: ranne, kämmen ja kynsi.

Imukuppien arpia kaskelotin ihossa.

Jättiläiskalmarin ruumis koostuu vaipasta, päästä sekä kymmenestä lonkerosta, joista kaksi on muita huomattavasti pidempiä pyyntilonkeroita. Nämä pyyntilonkerot voivat olla jopa 10 metriä pitkät. Tavallisten lonkeroiden sisäpinnalla on kaksi riviä imukuppeja, pyyntilonkeroissa neljä. Imukupeissa on jokseenkin pyöreä, sahalaitainen kitiinireunus, joka tehostaa saaliiseen tarttumista. Pyyntilonkeroiden kärjet ovat nuijamaiset; näissä kärkiosissa imukuppeja on tiheässä, kolmessa erilaisessa vyöhykkeessä (kuva), varsiosassa niitä on harvassa. Imukuppien halkaisija on 2–5 cm. Imukupeista syntyneitä pyöreitä arpia havaitaan usein jättiläiskalmareja saalistavien kaskelottien ihossa.

Jättiläiskalmarit uivat samoin kuin muutkin kalmarit, puristamalla vettä vaippaontelosta ulos johtavasta suppilosta ja työntäen näin itseään taaksepäin ja ohjaten kulkuaan pyrstöevällä. Pyrstöevä on jättiläiskalmarilla suhteellisen pieni.

Jättiläis- ja kolossikalmareilla on myös eläinkunnan suurimmat silmät: silmän halkaisija voi olla 30 cm.

Mustekalojen koon perusmittana tieteellisessä kirjallisuudessa käytetään vaipan pituutta. Kalmarien kokoa mitataan myös ruumiin ja lonkeroiden yhteispituudella pitkät pyyntilonkerot pois lukien, pituudella pyyntilonkerot mukaan lukien, tai painolla. Suurin jättiläiskalmarin vaipan pituus on ollut 2,25 metriä ja tyypillinen kokopituus ilman pyyntilonkeroita 5 metriä. Pyyntilonkeroineen naaraat voivat saavuttaa jopa 13 m:n, koiraat 10 metrin pituuden. Kirjallisuudessa esiintyvien jopa 18 m:n haamumittausten on epäilty perustuvan pyyntilonkeroiden venytykseen.[1]

Kolossikalmarit eivät pyyntilonkeroineen mitattuna ole juuri jättiläiskalmaria pidempiä, mutta niiden ruumis (vaippa) on selvästi pidempi ja leveämpi ja ne ovat näin myös painavampia. Suurimman jättiläiskalmarinaaraan painoksi on arvioitu 275 kg,[1] kolossikalmarin jopa 500 kg.[2]

Jättiläiskalmarit elävät kaikissa valtamerissä; havainnot ovat kuitenkin keskittyneet Pohjois-Atlantin ja Tyynenmeren sekä eteläisten merten vesiin (katso kartta), tropiikista ei tietoja niinkään ole. Niiden arvellaan elävän 300–1000 metrin syvyydessä, ja mahdollisesti syvemmälläkin.

Jättiläiskalmarien elintavoista ei tiedetä paljoa, koska niitä ei ole juurikaan päästy tarkkailemaan luonnollisessa elinympäristössään. Mustekalat ovat yleisesti ottaen varsin lyhytikäisiä, eikä jättiläiskalmarikaan todennäköisesti elä viittä vuotta vanhemmaksi. Näin ollen se lienee maailman nopeimmin kasvavia eläimiä. Jättiläiskalmarinaaras voi tuottaa toista miljoonaa millimetrin kokoluokkaa olevaa munaa. Ei kuitenkaan tiedetä, mihin se munansa asettaa. Poikaset ovat kuoriutuessaan vain noin 2–3 millimetrin pituisia.

Jättiläiskalmarien arvellaan käyttävän ravinnokseen kaloja ja itseään pienempiä mustekaloja. Kalmarin suurten silmien oletetaan mahdollistavan varsin tarkatkin näköhavainnot valtamerten pimeydessä, ja näin ollen ne todennäköisesti etsivät saalistakin etupäässä näköaistin avulla. Jättiläiskalmarit tarttuvat saaliseläimeen kahdella pitkällä pyyntilonkerollaan. Se vie saaliin suunsa lähelle kahdeksalla muulla lonkerollaan. Saalis täytyy hienontaa pieniksi paloiksi ennen nielemistä, sillä kalmarin ruokatorvi kulkee aivojen läpi. Jättiläiskalmarit oletettavasti syövät paljon, koska niiden kasvuvauhti on erittäin nopea.

Jättiläiskalmarin luontaisena päävihollisena pidetään kaskelottia, joka on maailman suurikokoisin hammasvalas. Aikuisten jättiläiskalmarien jäänteitä on löytynyt myös eteläisellä Tyynellämerellä elävän Somniosus pacificus-jäähailajin yksilöiden vatsoista.[3]

Jättiläiskalmarit saattavat olla monen merihirviön esikuva.

Tieteellisesti dokumentoidut tiedot jättiläiskalmareista perustuivat pitkään vain rannalle ajautuneisiin ja kalaverkkoihin takertuneisiin kuolleisiin yksilöihin sekä kaskelottien vatsoista löytyneisiin jäänteisiin. Suurten jättiläiskalmarien kokoa onkin aiemmin arvioitu epäsuorasti kaskelottien ruoansulatuskanavasta saatujen jättiläiskalmarin nokkien (leukojen) perusteella. Useimmat muut mustekalat vajoavat kuoltuaan pohjaan, mutta jättiläiskalmarien kudoksissa on runsaasti merivettä kevyempää ammoniumkloridia, joka estää ruumiin uppoamisen. Tämän vuoksi jättiläiskalmareita ajautuu ajoittain rannoille; erityisen paljon niitä löydettiin 1800-luvun lopulla sekä Luoteis-Atlantin että Uuden Seelannin rannoilta. Viime vuosina jättiläiskalmareita on saatu kalanpyydyksistä eritoten Uuden Seelannin vesillä.

Ensimmäisen kerran jättiläiskalmari valokuvattiin sen luonnollisessa ympäristössä vasta vuonna 2004, ja videokuvattiin 2006. Molemmilla kerroilla Tsunemi Kuboderan johtama tutkijaryhmä kuvasi viehesyöttiin tarttuneita eläimiä Japanin vesillä.[4][5]

Jättiläiskalmarin suvun lajien todellinen lukumäärä on toistaiseksi epäselvä. Joissakin lähteissä mainitaan kahdeksan lajia, toisissa taas kolme: Pohjois-Atlantin Architeuthis dux (jättiläiskalmari), Pohjois-Tyynenmeren Architeuthis martensi ja eteläisten merten Architeuthis sainctipauli (esimerkiksi Uusi-Seelanti). Näiden kolmenkaan erottelu ei kuitenkaan perustu mihinkään hyvin määriteltyihin tuntomerkkeihin, ja joidenkuiden mielestä niitäkin kaikkia voi pitää yhtenä lajina.

• Tieteen Kuvalehti 5/1999, s. 58–61: artikkeli Todellinen merihirviö
• Roper, C.F.E. (1998) Architeuthidae Pfeffer 1900. Architeuthis. Giant squids. sivustossa Tree of Life Web Project
• Smithsonian National Museum of Natural History: Architeuthis dux