Jämtlanninpystykorva

Jämtlanninpystykorva on ruotsalaisista metsästyspystykorvista kookkain.[5] Se on suurikokoinen harmaa pystykorva. Korvat ovat pystyt, teräväkärkiset ja ylöskiinnittynet. Rakenne on voimakas, tiivis mutta joustava, kuiva ja ryhdikäs. Häntä on keskipitkä, löysästi selän ylle kiertynyt ja tasaisen paksu. Jämtlanninpystykorva liikkuu voimakkaasti ja vapaasti ravaten. Säkäkorkeus on uroksilla 57–65 cm (ihanne 61 cm) ja nartuilla 52–60 cm (ihanne 56 cm). Karvapeite on kaksinkertainen; lyhyt päässä ja raajojen etupuolella; pidempi kaulassa, rinnassa, raajojen ja reisien takaosassa sekä hännässä. Turkin väri vaihtelee tummanharmaasta vaaleanharmaaseen; kuonossa, poskissa ja kurkussa, rinnassa, vatsassa, raajoissa ja hännän alapuolella on yleensä kermanväriä tai vaaleanharmaata.[7]

Luonteeltaan jämtlanninpystykorva on rohkea, tarmokas ja hieman itsepäinen. Se on kuitenkin ystävällinen ja rauhallinen. Jämtlanninpystykorva yleensä pitää ihmisistä ja muista koirista, mutta poikkeuksiakin esiintyy. Metsästysvietti on erittäin voimakas.

Jämtlanninpystykorva sopii erinomaisesti hirvenmetsästykseen, mutta sitä on käytetty myös suurpetojen – kuten suden, karhun ja ilveksen[2] – sekä metsäkanalintujen metsästykseen. Jämtlanninpystykorva kuuluu ns. pysäyttäviin metsästyskoiriin. Koira etsii hirven maastosta ja antaa metsästäjälle ilmoitushaukun. Tämän jälkeen koira pitää haukulla hirven paikallaan odottaen metsästäjän saapumista. Mikäli hirvi pakenee, koira seuraa sitä ja pysäyttää sen uudestaan haukulla ilmoittaen.

Koirien metsästysominaisuuksia arvioidaan hirvenhaukkukokeissa. Jämtlanninpystykorva voi saavuttaa tässä lajissa käyttövalion arvon.

Norlanninkoira eli vanhanmallinen jämtlanninpystykorva vuodelta 1915. Ulkonäössä on jonkin verran yhtäläisyyksiä vanhanaikaisen saksanpaimenkoiran kanssa.

Nimensä mukaisesti jämtlanninpystykorva on kotoisin Ruotsin Jämtlandista, joka on aikoinaan kuulunut myös Norjalle. Jopa Jämtlandin vaakunassa kuvataan metsästyskoira hirven kimpussa. Jämtlanninpystykorvan esi-isät saattoivat toimia metsästyskäytössä jo tuhansien vuosien ajan, minkä aikana sen ulkonäkö on muuttunut mutta perustyyppi säilynyt kuitenkin samana. Se lienee läheistä sukua venäläisille laikoille, minkä lisäksi sen perimässä saattaa olla pohjoista sutta - jälkimmäinen olisi tuonut rotuun kokoa.[5] Kuten harmaa norjanhirvikoira, on tämäkin rotu lähtöisin ikivanhoista skandinaavisista pystykorvista.^lähde?

1700-luvulla antropologi Fale Burman mainitsi jämthundin, ja hänen mukaansa rodusta oli kaksi tyyppiä, joista toinen oli kookas ja susimainen. 1800-luvulla muutkin kirjoittivat kookkaasta, susimaisesta ja harmaasta rodusta, jota esiintyi tuolloin Länsi-Hälsinglandissa, Härjedalenissa, Storsjönin ympärillä ja Västerbottenin vuoristoalueilla. Sitä kuvailtiin kasvatetun paitsi hirven ja karhun metsästykseen, myös sen turkin vuoksi.[5]

1800-luvun lopulla perustettiin Ruotsin Kennelliitto (SKK), joka keskittyi heti alussa ruotsalaisten rotujen määrittelemiseen. Pian kävi ilmi, että Pohjois-Ruotsista tunnustettaisiin ennen kaikkea erilaisia pystykorvia, mutta niiden rodut ja nimitykset olivat epäselvät - tämän takia oli vaikea päästä yhteisymmärrykseen eri roduista. Vuonna 1894 yritettiin määritellä norrländsk pelshund ("norlantilainen turkkikoira") ja jakaa se kahteen tyyppiin: "vankkarakenteisempaan" ja "hoikkarakenteisempaan". "Turkkikoiran" karvapeite oli harmaa eri sävyissään, ja erityisesti kookkaampi tyyppi oli usein mustaharmaa. Tätä kookasta ja "kömpelöä" tyyppiä pyrittiin välttämään, koska se oli liian raskasrakenteinen metsästykseen ja liian "ruma" pienempään tyyppiin verrattuna. Pienemmällä tyypillä ei myöskään ollut perimässään susitaustaa, ja tietyillä alueilla sitä suosittiin metsästyskoirana. Tästä huolimatta isompi tyyppi oli yleinen Jämtlandissa, Härjedalenissa, Ångermanlandissa, Storsjön ympärillä, Lapissa, Åselessa ja Vilhelminassa. Storsjön alueen maatilallisia kutsuttiinkin "isojen koirien ihmisiksi", koska heidän pihakoiransa olivat kookkaita.[5] Erityisesti Härjedalenissa ja Jämtlandissa suosittiin jatkuvasti hyväksi käyttökoiraksi tunnettua, vanhan taalainmaankoiran tyyppistä suurta ja voimakasrakenteista pystykorvaa.^lähde?

Rodun nimi vaihteli myöhemmin suuresti. Toisinaan se oli norrlandshund ("norlanninkoira")[5], ja samaa nimeä (Dog of Noorland) käytti myös Walter Esplin Mason vuonna 1915 kuvatessaan ruotsalaista hirvikoiraa kirjassaan[8]. Myöhemmin varsinkin kookkaampaa tyyppiä alettiin kutsua harmaaksi pystykorvaksi (gråhund), kun taas pienempi tyyppi oli jämthund. Metsänhoitaja Karl Fredenberg ihmetteli miksi kookkaampia yksilöitä, jotka kuitenkin olivat kotoisin lähinnä Jämtlandista, ei voitu kutsua jämthundiksi. Myöhemmin päätettiin, että nimenomaan pienemmän tyypin kasvatusta ja jalostusta tuli tukea ennemmin kuin kookkaamman, "hitaamman" ja "vähemmän älykkään" tyypin.[5]

1800-1900-lukujen vaihteessa SKK perusti "pystykorva"-ryhmän, jonka tarkoituksena oli suojella pohjoisia pystykorvia jämtlanninpystykorvaa ja ruotsinlapinkoiraa. Jämtlanninpystykorvan kohdalla päätettiin, että pienempi tyyppi oli virallisestikin oikea ja tavoiteltu tyyppi. Kiista pienemmän kapeakuonoisemman harmaan hirvikoiran (josta tuli myöhemmin harmaa norjanhirvikoira) ja kookkaamman susimaisemman koiran kannattajien välillä jatkui pitkään. Juuri susimaisuus oli yksi syistä, miksei SKK hyväksynyt kookkaampaa tyyppiä. Koska paikalliset metsästäjät eivät välittäneet virallisesta rekisteristä, he jatkoivat edelleen metsästystä ja kasvatusta kookkaammalla tyypillä. Se kykeni myös karhun ja ilveksen metsästykseen, ja se oli taitava metsästämiseen sekä kytkettynä että kytkemättömänä, mikä riitti metsästäjille.[5]

Vuonna 1912 pienempää tyyppiä lakattiin kutsumasta jämthundiksi. Etelässä se saavutti enemmän harrastajia kuin kookkaampi tyyppi, minkä vuoksi jälkimmäisen kanta alkoi huveta. 1930-luvulla jämtlantilainen kirjailija Aksel Lindström aloitti kookkaan rodun elvyttämisen. Hän onnistui löytämään metsäalueilta kyseisen tyyppisiä koiria, joilla jatkaa jalostusta. Jämtlantilaisille rodun pelastamisesta tuli niin tärkeää, että siihen osallistui koko maakunta. Svenska Spetshundklubben ilmoitti SKK:lle, että oli kiire pelastaa se mitä oli vielä jäljellä "suurenmoisesta kookkaammasta hirvikoirasta". SKK ei kuitenkaan aluksi tehnyt asian eteen mitään.[5]

Vuonna 1944 Hundar och Hundsport -lehdessä julkaistiin Björn von Rosenin artikkeli, jossa hän analysoi rodun asemaa. Hänen mielestään SKK:n voisi olla aika laajentaa rodun tunnustamista myös tähän kookkaampaan hirvikoiratyyppiin. Lisäksi Spetshundklubben alkoi koota luetteloa jäljellä olleista kookkaammista yksilöistä. Niitä etsittiin ympäri Jämtlandia ja Härjedalenia, jopa karuimmista vuoristokylistä ja syvimmiltä metsäalueilta. Paitsi että koiria löytyi, niistä moni oli myös niin rodunomaisia että ne olisivat pärjänneet näyttelyissä. Spetshundklubbenin raportissa keskityttiin myös siihen, mitkä olivat kahden hirvikoiratyypin ulkonäköön ja luonteeseen liittyneet eroavaisuudet. Sen mukaan pienet (tulevat norjanhirvikoirat) olivat kipakkaluonteisia ja taipuvaisia tappelemaan, kun taas kookkaat (tulevat jämtlanninpystykorvat) olivat rauhallisia ja omanarvontuntoisia.[5]

Vuonna 1946 kuuluisa kynologi paroni Carl Leuhusen matkusti SKK:n pyynnöstä Ruotsin pohjoisosiin. Hän tuli siihen lopputulokseen, että jämtlanninpystykorva oli ehdottomasti oma erillinen rotunsa, ja se oli myös säilynyt huomattavan korkealuokkaisena.[5] Marraskuussa 1946 rotu lopulta hyväksyttiin[5], tosin alkuun nimellä gråhund^lähde?. Tämän saman nimityksen alle luettiin myös harmaan norjanhirvikoira, kunnes FCI erotti virallisesti nämä kaksi rotua toisistaan.

Jämtälgen oli yksi ensimmäisistä virallisista SKK:n alaisista jämtlanninpystykorvia kasvattaneista kenneleistä.[5]

Suomeen ensimmäiset jämtit tulivat Ruotsin Punaisen Ristin avustuksen vetokoirina sotien aikaan.^lähde?

Ruotsissa syntyy vuosittain noin 1500 pentua.[5]

Jämtlanninpystykorvilla esiintyy jonkin verran lonkkaniveldysplasiaa. Rotu kuuluu PEVISAan, ja toisesta pentueesta lähtien vanhemmilta vaaditaan lonkkakuvaustulos. Lonkkavikojen lisäksi esiintyy jonkin verran polvivikoja, kuten myös toispuolista syntymäsokeutta.

• Suomen Kennelliiton KoiraNet-tietokanta (Arkistoitu – Internet Archive)
• Saki Paatsama: Suuri suomalainen koirakirja Otava 1996 ISBN 951-1-11144-2

• Rotumääritelmä. Hyväksytty: FCI 3.5.2000 (Suomen Kennelliitto, pdf)
• Suomen Harmaahirvikoirajärjestö ry (Arkistoitu – Internet Archive)